Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (1888)

Pikku prinsessa (7. painos 1965) / Sara Crewe (1888) vai A Little Princess (1905) ?
WSOY
191 s.
kansi: Alf Danning
kieli: suomi (suomentanut ?)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

"Pimeänä ja koleana talvipäivänä, jolloin Lontoon kadut verhosi niin sakea ja raskas sumu, että lyhtyjen täytyi olla sytytettyinä ja kauppojen ikkunoiden valaistuina pitkin päivää niin kuin iltaisin, istui pieni tyttö isänsä kanssa ajurinvaunuissa, jotka hitaanlaisesti vierivät suuria katuja."

Aloitin tämän lukemisen Annan nuoruusvuosien jälkitunnelmissa, koska kaipasin lisää elämäniloista tyttötarinaa, mikä kuitenkin koitui Pikku prinsessan kohtaloksi. Pidin Anna-kirjasta paljon, joten tämä ei voinut välttyä vertailusta siihen.

Nuorena katsoin vuoden -95 Pikku prinsessa -elokuvan, mistä pidin. Tällä kertaa katsoin kuitenkin vuoden -39 elokuvan ennen kirjan lukemista, kun se sattumalta löytyi kirjastosta. En tästä Shirley Templen tähdittämästä elokuvasta niinkään välittänyt, vaikka olihan siinä yksi oikein kaunis kohtaus. Myös elokuvan katsominen ennen kirjaa saattoi jollain tavalla vaikuttaa tarinasta nauttimiseeni.

Pikku prinsessa kertoo pienestä tytöstä nimeltä Saara Crewe, joka on asunut lapsuutensa Intiassa orjien ja palvelijoiden keskellä. Hänen rikas isänsä vie hänet Lontooseen, tyttöjen sisäoppilaitokseen, jossa hänen hemmoteltu elämäntyylinsä jatkuu. Hemmottelustaan huolimatta Saara on viisas, kohtelias ja omaa erittäin vilkkaan mielikuvituksen. Hän saakin nopeasti ystäviä kertoen heille satuja. Sitten kesken syntymäpäiviensä hän saa kohtalokkaan kirjeen, joka vie hänet rikkauksista ryysyihin.

Tarina laahasi alussa melko pitkään enkä oikein päässyt tarinaan missään vaiheessa sisään. Se oli kuitenkin helppolukuinen; kun alussa luin muutaman sivun kerrallaan, puoleen väliin päästyäni lukemisesta tuli helpompaa. Tämä kirja ei ollut missään nimessä huono eikä minun täytynyt pakottaa itseäni lukemaan, mutta melko keskinkertainen lukukokemus kuitenkin oli. Saaran hahmo ärsytti minua paikoitellen. Tarinan alussa hän on vain 7-vuotias, mutta kuitenkin hänen viisauttaan ja oikeudentajuaan ja persoonaa kaikin puolin kehutaan niin paljon, että Saara kuulostaa täydelliseltä. Rikas, mutta ei omahyväinen. Kaunis, mutta ei turhamainen. Kääntää toisen posken ilkeyden edessä. Tarinan sekaan oli kuitenkin hivutettu pieniä vihjauksia hänen heikkouksiinsa, ja silti en voinut olla ärtymättä. Olisin kaivannut jotain selkeää huonoa piirrettä, Saara ei vaikuttanut nimittäin aidolta.

Kun Saara kohtaa menetyksen kirjan alkupuolella, ajattelin että onpas tämä erilainen ja realistinen lastenkirja ja aloin odottaa lopulta paljon. Loppu oli kuitenkin melko tylsä ja arvattavissa, ja minua se harmitti. Tämähän on kehuttu klassikko, mutta minuun se ei oikein iskenyt. Kirjasta jäi myöskin puuttumaan se sadun taianomainen tunnelma, joka elokuvissa oli. Minulle sitä tunnelmaa ei riittänyt luomaan kuvailu siitä, kuinka Saara kuvittelee olevansa prinsessa.

Ainoa asia mikä minua häiritsemään, on tämän kirjan suomennos. Kirjassa itsessään lukee "suomennos teoksesta Sara Crewe", mutta kirjan nimi on "Pikku prinsessa". Tutkin vähän asiaa ja selvisi, että Hodgson Burnett on kirjoittanut tästä tarinasta kaksi versiota: vuonna 1888 teoksen nimeltä Sara Crewe or what happened at Miss Minchin's ja vuonna 1905 A Little Princess: Being the whole story of Sara Crewe now told for the first time. Sen verran ymmärsin, että vuoden 1905 versio on pidempi. Kummasta versiosta tämä suomennos on siis käännetty? Onko tämä yksi niistä lyhennetyistä suomeksi käännetyistä lastenkirjoista? Nyt tekee mieli lukea esimerkiksi Annan nuoruusvuodet uudestaan alkuperäinen teos toisessa ja suomennos toisessa kädessä...

Neil Gaiman: The Books of Magic: The Deluxe Edition (2013)

The Books of Magic (2013), originally published in single magazine form as THE BOOKS OF MAGIC 1-4 (1990, 1991)
DC Comics
198 s.
kuvitus: John Bolton, Scott Hampton, Charles Vess, Paul Johnson
kansi: John Bolton
kieli: englanti
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

Tarkistaessani olisiko Fables-sarjakuvan 3. osaa vihdoin hyllyssä (ei tälläkään kertaa! kuka niitä oikein pihtailee), törmäsin sattumalta tähän sarjakuvaan. Kannessa oleva harrypottermainen kuva, sanat "books" ja "magic", ja tekijä Neil Gaiman herättivät kiinnostukseni. Sen suurempia ajattelematta päätin lainata kirjan.

Vapaasti suomennettuna takakannesta: "Timothy Hunter on ihan tavallinen 13-vuotias poika, joka kuluttaa päivänsä tv:n katsomisella ja skeittauksella. Mutta Timothy on myös hyvin erilainen kaikista muista, ja kohta hän saa tietää miksi. Yksi sana -- taikuus. Tim ei usko taikuuteen, tietenkään, mutta näyttää siltä että taikuus todella uskoo häneen -- ainakin jotkut sen käyttäjät vilkkaasti jo suunnittelevat hänen ennenaikaista kuolemaansa. Timin onneksi myös hänellä on liittolaisia yliluonnollisissa valtakunnissa. Maailman neljä pätevintä ja salaperäisintä velhoa ovat vannoneet suojella ja valistaa poikaa, ja jokainen heistä on valmistellut matkan osoittaakseen maagisen elämän uhkat ja hyödyt."

Halusin ja luulin pitäväni tästä. Lukekaa nyt tuo takakansiesittelykin! Oikein kutkuttavalta tarinalta vaikutti. Mutta ei. Minun kohdallani tämä jäi vain hyväksi ideaksi, jonka toteutus ei iskenyt minuun, ja näin ollen sopii hyvin ennakkokäsitykseeni Gaimanista.
Minulla ja Gaimanilla on nimittäin 50/50-suhde: minä joko pidän hänen töistään tai sitten en. Neverwherin suosiota en tajunnut, Coraline oli ihana, Tähtisumun idea oli toteutusta parempi, mutta Hautausmaan poika oli hyvin kirjoitettu. Olen kiinnostunut Gaimanin töistä, mutta en osaa odottaa niiltä paljon mitään -- olen päätynyt rauhalliseen tyyliin ottaen vastaan sen mitä tulee.

Tämän sarjakuva-albumin tarina on jaettu neljään osaan, neljään "kirjaan", jossa jokaisessa yksi velhoista yrittää opettaa Timille jotain. Jokaisella kirjalla on eri kuvittajansa: Book I The Invisible Labyrinth (John Bolton), Book II The Shadow World (Scott Hampton), Book III The Land of Summer's Twilight (Charles Vess), Book IV The Road to Nowhere (Paul Johnson).

Kami Garcia: Lumoava kirous (2009)

Lumoava kirous, Loihtijakronikka #1 (2013) / Beautiful Creatures, Caster Chronicles #1 (2009)
WSOY
527 s.
kansi: ?
kieli: suomi (suomentanut Aila Herronen)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

"Meidän kylässämme oli vain kahdenlaisia ihmisiä."

Aloitin tämän Kami Garcian ja Margaret Stohlin kirjoittaman Lumoavan kirouksen lukemisen lomallani. Halusin jotain rentoa iltalukemista, kylmästi sanottuna sellaisen kirjan, joka olisi "tuttu" ja jonka juonen pystyisi arvaamaan etukäteen. Tämä sopi siihen tarpeeseen -- ensimmäisen viikon ajan. Sitten lukeminen alkoi puuduttaa.

Lyhyesti sanottuna Lumoava kirous kertoo Ethanista, joka on asunut koko elämänsä Gatlinin pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Kaupunkiin kuitenkin muuttaa uusi salaperäinen tyttö, joka heti sieppaa Ethanin ihailevan ja muiden ilkeän huomion. Ethan saa kuitenkin pian huomata, että tytössä on jotain muutakin salaperäistä kuin se, että hän asuu kaupunkin oudon erakon luona... Tyttö on nimittäin loihtijasuvusta ja hänen kuudentenatoista syntymäpäivänään häntä odottaa suvun kirous.

Lisäsin hiljaittain oikeaan sivupalkkiin selitykset antamilleni tähdille. Tämä kirja sopii hyvin kahden tähden kuvailuun "jokin juju sai minut lukemaan loppuun. En kuitenkaan erityisemmin suosittele." Se juju oli, että halusin verrata näkemääni elokuvaa ja kirjaa, koska kuulin, että kirja(n loppu) eroaa paljonkin elokuvasta. Luettua siis sain, mutta en erityisemmin suosittele, vaikka takakannessa tarinaa ylistetään isoin sanoin: "Tämä kirja on lahja Stephenie Meyerin ja True Bloodin faneille", "Taitavasti punottu, tunnelmallinen ja omaperäinen", "nokkela, täyteläinen ja romanttinen". Sanat "omaperäinen" ja "nokkela" kalahtavat pahasti korvaan; en myöskään missään nimissä suosittelisi tätä True Bloodin/Sookie Stackhouse -kirjojen faneille. Meyerin faneille kyllä, jos he pystyvät sulattamaan samankaltaisuuden: Houkutuksessa uusi tyttö muuttaa pikkukaupunkiin, jossa hän ihastuu salaperäiseen poikaan; Lumoavassa kirouksessa pikkukaupungin poika ihastuu salaperäiseen uuteen tyttöön.

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta pitäisi sanoa, vaikka tarinaa oli sentään yli 500 sivun verran. Houkutus sentään herätti enemmän tunteita, tämä oli enemmänkin "nääh"-kirja. Juonikuviossa ei ollut mitään uutta; jonkinasteiset toistuvat epäloogisuudet ärsyttivät, mutta pystyin silti tuudittautumaan aivottomaan iltalukemiseen. Kyllähän minä tartuin tähän kirjaan juuri sen vuoksi, että halusin jotain rentoa luettavaa, mutta siihen tarpeeseen tämä kirja oli jo aivan liian paksu. Loman kevennykseksi tarkoitettu alkoi jo viikon päästä laahaamaan perässä; "eikö tämä vieläkään lopu?" -- mutta silti jatkoin, koska lukeminen oli helppoa ja jotenkin se loppu vain silti kutkutti. Mutta loppujen lopuksi kustannustoimittaja olisi voinut lyhentää tätä kirjaa sadallakin sivulla ja minä olisin voinut jättää tämän kirjan lukematta; eipä siitä vertailustakaan oikein mitään tullut, kun elokuvan katselemisesta on jo aikaa...

Yksi erittäin iso plussa tällä kirjalla kuitenkin oli, ja se oli se että tarina on kerrottu tavallisen pulliaispojan näkökulmasta ja että loihtijat välillä höykyttävät häntä kunnolla. Usein tällaisissa tarinoissa maagisia voimia omaavat uhittelevat paljon tavispäähenkilölle, vaikka mitään ei kuitenkaan tapahdu, mutta tässä kirjassa Ethan pääsee myös pelkääjänpaikalle, mikä oli realistista. Oli hienoa, että tällaisessa YA-kirjassa oli poika päähenkilönä, mutta silti välillä hahmo ei oikein mennyt minulla läpi; ehkä hahmo olisi kaivannut enemmän miehisiä piirteitä? Ainakin kirjan rakkaustarina oli turhan pliisu minun makuuni...

Tiivistettynä: ihan ok, luettava, rentoa iltalukemista, joka sopii hyvin esiteini-teini-repertuaariin, jos ei ole paljon tämäntyyppisiä kirjoja lukenut. Itse kuitenkin pidän enemmän eräästä toisesta nuorten noita/wicca-kirjasarjasta nimeltään Sweep -- ehkä se päätyy vielä joskus tänne blogiinkin, jos aloitan sarjan joskus uudestaan.

P.S. Yleensä minua eivät elokuvakannet haittaa. Tällä kertaa se jopa ärsytti, koska hahmot eivät sopineet mielikuviini tippaakaan. Elokuvan Ridleystä (Emmy Rossum) kyllä pidän paljon enemmän, kuin kirjan versiosta. En muistaakseni pitänyt elokuvassa kenestäkään muusta kuin hänestä, oikein ihanan dramaattinen hahmo.

Mirja Kivi: What's this? (2005)

What's this? Strippejä Muumilaaksossa. Tove Janssonin muumisarjakuvia ja luonnoksia 1947-1959 (2005)
Kirjapaino
160 s.
graafinen suunnittelu: Nalle Ritvola
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

Luulin tämän olevan kirja, joka kertoo yleispätevästi Tove Janssonin sarjakuvista ja pohtii niiden sisältöä ja vertailee niitä muumikirjoihin ja Toven elämään. Petyin pahasti. Tämä kirja on vain luettelo, joka on tehty aikoinaan esitetyn What's this -näyttelyn tueksi. Vaikka minusta tämä on melko kehno pelkkänä luettelonakin...

Kirjaan sisältyy suomeksi tietoa Toven sarjakuvista [s.6-46], english summary [s.47-52], yhteenveto japaniksi [s.53-58] ja tiivistelmät Toven sarjakuva-albumin tarinoista luonnoksineen [s.59-156].

Kun Maailmanloppu tulee! -kirjassa oli myös pohdiskelua, tässä oli vain faktojen ja eroavaisuuksien luetteloa. "Tässä versiossa Muumipappa katsoi vasemmalle, tässä versiossa oikealle, kolmannessa seisoikin Muumipeikko..." Välillä hyviäkin huomautuksia löytyi, mutta tekninen luettelointi alkoi puuduttaa parin ensimmäisen sivun jälkeen ja teki mieli vain selata loppukirja läpi. Ehkä oli tärkeätä kertoa, miten Muumipeikon syntymäpäiväkakku muuttui eri versioissa, en tiedä, mutta sen rinnalle olisi voinut lisätä myös pohdiskelua. Tai eroavaisuudet olisi voitu näyttää vain kuvina, ei pitkänä tekstinä. Tiedän, että tämä kirja on vain luetteloksi tarkoitettu, mutta en voinut olla toivomatta parannuksia koko lukemisen ajan.

Meg Cabot: Abandon (2011)

Abandon, Abandon Trilogy #1 (2011)
Macmillan Children's Books
296 s.
kieli: englanti
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

"Anything can happen in a blink of an eye."

Pitkästä aikaa tuntui siltä, että nyt on YA-kirjan aika. Tämä kiinnitti huomioni kirjastossa kannen perusteella, mielestäni se on kaunis. Pidän myös siitä, että kirjassa ei ole takakansitekstiä, vain pelkkä huomion herättävä lause, joka alkaa etukannessa ("She knows what it's like to die...now Death wants her back"). Luin sisäkansitekstin ja huomattuani sen käsittelevän kuolemaa, kuolemasta heräämistä ja "manalaa", kiinnostuin! (vaikka teksti olikin hämäävä eikä täysin vastannut juonta.) Minua on aina kiinnostaneet erilaiset teoriat kuolemasta, Kuolemasta ja helvetistä. Siksi esimerkiksi pidän paljon Constantine-elokuvasta, niistä pienistä yksityiskohdista (kylpyamme+kissa!) jotka liittyvät helvettiin, vaikka kokonaisuudessaan elokuva vähän keskitasoa onkin.

Tätä kirjaa lukiessa kuitenkin tuntui, että olen kasvanut YA-kirjoista yli. Tai pikemminkin mietin, että ovatko kaikki lukemani nuorten kirjat olleet näin pinnallisia ja ärsyttäviä. On kyllä perin mahdollista, että nuorempana en olisi kiinnittänyt mitään huomiota näihin niin sanottuihin ärsyttäviin kohtiin...

Abandon kertoo 17-vuotiaasta Piercesta, jonka sydän lakkasi sykkimästä pari vuotta sitten puolen tunnin ajaksi. Tuona aikana hän näki pelottavan maailman ja salaperäisen pojan, jolta hän pääsi pakenemaan juuri ja juuri. Palattuaan henkiin lääkärit ja muut sanoivat, että hän näki vain unta, mutta Pierce tietää, että nyt tuo poika seuraa häntä ja haluaa viedä hänet takaisin...

Luin tämän kirjan kolmessa osassa. Aluksi luin noin 30 sivua, kunnes tulin kohtaukseen, joka turhautti minua erittäin paljon: päähenkilö Pierce alkaa ihailla nuoren pojan hauiksia ja vartaloa, vaikka edelliset sivut ovat pohjustaneet juuri päinvastaiseen; siihen että poika jahtaa Piercea, on stalkkeri ja näin ollen pelottava, ja Pierce kertookin pelkäävänsä tätä. Nina Mari kirjoittaa tästä ilmiöstä, ristiriitaisista suhteista nuortenkirjoissa, mielestäni hyvin tämän postauksen loppupuolella. Piercen ja pojan "suhteessa" näkyy kirjan loppupuolella hivenen järkeäkin, mutta muuten tämä ristiriitaisuus ärsytti minua enkä pystynyt samaistumaan heidän tunteisiinsa.

Kokonaisuudessaan tarina on minusta kuitenkin mielenkiintoinen ja loppujen lopuksi se onnistui imaisemaan minut mukaansa. Kuitenkin annoin tälle kirjalle vain kaksi tähteä; yhden tähden vähensin kirjoitustyylin, vai miten sen sanoisi, juonenrakenteen vuoksi. Tyylissä, missä kerrotaan menneisyydestä takautumina, ei ole mitään vikaa -- jos sitä osaa käyttää oikein. Hyvin kirjoitettuna se tuo kutkuttavaa jännitystä tarinaan, kun ei tiedä mitä on tapahtunut, mutta saa tietää siitä pikku hiljaa. Tässä kirjassa tämä tyyli ei kuitenkaan toiminut. Minusta kirjailija lähti aivan liian kaukaa purkamaan juonivyyhtä, ja aivan liian hitaasti ja sekalaisessa järjestyksessä. Uskon, että tarkoituksena oli pitää lukijaa jännityksessä, jotta tämä olisi aivan kikseissä, kun itse asia sitten lopulta kerrotaan -- mutta minulle näin ei käynyt. Kakku ehti aina lässähtää ennen paljastusta.

Kirja siis alusta huolimatta yllätti minut positiivisesti tarinallaan, vaikkei niin tehnytkään rakenteen osalta. Aion antaa jatko-osalle mahdollisuuden, kun se kirjastosta löytyy; muuten kyllä taitaisi jäädä lukematta.

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär (1994)

Rautalohikäärmeen tytär (2003) / The Iron Dragon's Daughter (1994)
Like
429 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

"Vaikka vaihdokas ei sitä vielä silloin tajunnutkaan, hänen päätöksensä varastaa lohikäärme ja karata syntyi iltana, jona lapset kokoontuivat punomaan juonia valvojansa pään menoksi."

HUOM. Spoilerit olen maalannut valkoisella.

No huhuh, menikö tämän kirjan lukemisessa oikeasti melkein 3 kuukautta? En ole oikein varma miksi edes vaivauduin loppuun asti... Jostain syystä vain teki mieli antaa kirjalle uusi mahdollisuus uudestaan ja uudestaan. Ei tämä kirja huono ollut, vaikka kaksi tähteä ehkä niin antaakin ymmärtää -- tämä oli enemmänkin kirja, jota en sitten yhtään ymmärtänyt. Minulla saattoi myös olla liian suuret odotukset. Törmäsin tähän kirjaan sattumalta (jonkun blogissa?) ja mielenkiintoisen nimen perusteella menin lukemaan takakansitekstin ensimmäisen lauseen: "Orjatyttö Jane pakenee lohikäärmetehtaasta." Oi miten kutkuttava lause! En lukenut sen enempää, koska pikku hiljaa olen tässä oppinut, että parasta on ettei tiedä mitään kirjasta (tai elokuvasta) etukäteen. Mutta ilmeisesti tuo yksi lause riitti jo heittämään odotukseni pilviin...

Rautalohikäärmeen tyttären päähenkilö on kirjan alussa nuori tyttö Jane, ihminen, kaikenmaailman olioita vilisevässä rautatehtaassa, jossa hän muiden lasten tavoin työskentelee orjana. Sitten eräänä päivänä vilisevien tapahtumien seurauksena Jane saa yhteyden yhteen lohikäärmeeseen -- ja sen enempää en taida juonesta paljastaakaan, koska tässä kirjassa juonta riittää.

Tarinankerrontatyyli oli minusta vähän vaikea, alussa ei selitetä oikein mitään ja minulle selviää vasta myöhemmin, että Jane on ihminen ja muut eivät, ja että lohikäärmeet eivät oikeastaan ole "lohikäärmeitä". Pikku hiljaa alkaa selvitä millaisessa maailmassa oikein eletään: fantasiamaisia elementtejä löytyy kuten haltioita, peikkoja, menninkäisiä, muodonmuuttajia, sarvipäitä -- mutta kun sekaan heitettiin tehdas, ambulansseja, moottoreita, rekkoja, kyborgikoiria ja haltioita smokit ja knallit päässä, menin vähän sekaisin. Se kyllä johtui osaksi siitä ettei tällainen genre (science fantasy?) ole minulle lainkaan tuttu, mutta myös siksi, että minusta olennaisia asioita oli jätetty selittämättä tai niitä piti kovalla vaivalla rivien välistä lukea. Kirjassa ei selitetty termejä; dryadin onnistuin googlettamaan, mutta nähtävästi merioni on kirjailijan oma keksintö. Hämmennyin täysin kun juoneen hyppäsivät mukaan merionit, mutta tätä uutta lajia ei selitetty kuin vasta monta sivua myöhemmin.

Melkeinpä koko kirjan ajan minulla oli pöllämystynyt olo. Ajassa ja juonessa hypättiin isojakin harppauksia ja monesti mietin, että mitä minulta nyt jäi välistä, kun en pysy juonessa mukana. Tarina ei imaissut mukaansa siinäkään mielessä, että hahmot jäivät minulle etäisiksi. Olisin kaivannut lisää kuvailua tai jotain, että olisin pystynyt samaistumaan hahmojen tunteisiin; välillä tuntui että näitä tunteita vain luetaan monotonisesti suoraan paperilta. Nyt kirjan luettuani löysin tarinasta jonkinlaisen punaisen langan, mutta lukiessa se katosi minulta vähän väliä. Puolen välin jälkeen melkein lopetinkin kirjan lukemisen, koska tässä vaiheessa rautalohikäärme katoaa monen kymmenen sivun ajaksi ja Jane tekee omia juttujaan. Kuitenkin minua kiinnosti eniten juuri tämä lohikäärme, joten lukemisesta tuli hiukan tylsää.

Harmitti kyllä, etten ihastunut kirjaan. Alku vaikutti kyllä lupaavalta; äidittömiä lapsia nokisessa tehtaassa, jossa rakennetaan rautalohikäärmeitä -- pystyin kuvitella asetelman hyväksi Ghibli-elokuvaksi. Kirja ei sinällään ollut huono, enemmänkin aloin miettiä että olenko itse nyt tyhmä, kun en ymmärtänyt tätä kirjaa. Takakanteen on vielä laitettu lainauskin "Älykäs lukukokemus ja viisas kirja". Oliko tässä siis kyse siitä, että en ollut tarpeeksi viisas tälle kirjalle? Mene ja tiedä.

P.S. "Erisnimien suomennos: Liken työryhmä yhdessä Turun Science Fiction Seura ry:n kanssa (Simes ja Suntila)." Eivät nimet minusta niin erityisiltä vaikuttanut, miksiköhän niiden kääntämiseen on "tarvittu apua"? Tai no, minulla ei ole mitään hajua minkälaisia alkuperäiset nimet ovat.