Gummerus
384 s.
kansi: Eeli Jaatinen
kieli: suomi (suomentanut Eila Pennanen ja Juhani Jaskari)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★
"Lolita, eli Valkoiseen rotuun kuuluvan miespuolisen lesken tunnustus -- nämä kaksi nimeä oli tätä esittelyä seuraavilla merkillisillä sivuilla, silloin kun näiden rivien kirjoittaja sai ne haltuunsa."
Luin tämän jo aikaa sitten, elokuussa, mutta en ollut saanut aikaiseksi kirjoittaa tästä. Olin kuitenkin ehtinyt luoda pohjan tälle blogipostaukselle niin tehdäänpäs nyt loppuun asti. Minulla on jäänyt rästiin muitakin kirjoja; pitää katsoa kirjoitanko niistä ollenkaan vai tekisinkö esimerkiksi monen kirjan tiivistelmäpostauksen mieluummin. Yritän nyt kuitenkin jotenkin kertoa kirjan herättäneitä ajatuksia.
Tiesin Lolitan nimenä etukäteen, mutta sen tarina ei ollut minulle tuttu. En ole nähnyt elokuvaakaan vielä (vaikka minulla on epäilykseni kannattaako sitä edes katsoa). Tiesin kuitenkin, että kirja on "skandaalimainen" ja siihen liittyy pedofiliaa. Pedofilia ei ole aihe, joka saisi minut hihkumaan "oi että, tuo kirja pitää lukea", mutta minua kiinnosti kirjassa se tosiasia, että sitä pidetään klassikkona. Minua myös yleisesti kiinnostaa "kielletyt kirjat", siis kirjat jotka ovat joistain syistä kielletty/olleet kiellettyjä joissain maissa, ja Lolita kuuluu niihin. Lolita leimattiin "eroottiseksi" ja "pornografiseksi", ja se kiellettiin ainakin Ranskassa.
Ymmärrän täysin miksi tätä kirjaa pidetään klassikkona. Vaikka kirjan tylsät kohdat vetivät vertoja Robinson Crusoen kanssa vietetylle kuorsaukselle, en ole aiemmin lukenut mitään Lolitan kaltaista. Myönnettäköön tosin, että aika harvoin haastan itseäni lukemaan aivojumppakirjoja, koska päällimmäinen tavoitteeni kirjojen lukemisessa on viihtyvyys, rentoutuminen ja eskapismi. Tämä kuitenkin väänsi aivojani solmuun siinä mielessä, että se haastoi minut miettimään etiikkaa. Lolitahan siis kertoo miehestä, joka rakastuu 12-vuotiaaseen tyttöön. Tämän luulisi olevan helppo asetelma, eikö vain? Se on väärin, moraalitonta, tietysti. Mutta Nabokov ei päästänyt ainakaan minua noin helpolla. Hän kirjoitti sillä tavalla, niin hyvin, että tarina imaisi minut mukaansa ja tosielämän moraalirajat alkoivat hälventyä. Välillä sitä huomasi unohtaneensa, että Lolita on vasta lapsi. Ikään kuin tarinan imaisema pääni lätsähti yhtäkkiä takaisin reaalimaailmaan, hetkinen, mitäs ällöttävyyksiä minä luenkaan!
Kirjan rakenne on kyllä niin mielenkiintoinen, kun se on vain ja ainoastaan tämän miehen, pedofiilin näkökulmasta. Kyllähän monissa kirjoissa on minä-kertoja, mutta en ole siihen kiinnittänyt aikaisemmin niin paljon huomiota. Tätä tarinaa luettaessa siihen kuitenkin väistämättä kiinnitti huomiota, koska aihe oli niin voimakas. Sitä tiesi, että minä-kertojaan ei voi aina luottaa, mutta silti siihen välillä haksahti, kunnes todellisuus pilkisti lauseiden raosta, ja sitä alkoi epäillä miltä todellisuus oikeasti näyttää.
Lolitassa on todella vahva ja rohkea aihe (oli silloin ja on minusta edelleen), mutta en silti pidä sitä eroottisena kirjallisuutena tai pornona, huhuh. Ne jotka väittävät kirjaa pornoksi, ovat luultavasti lukeneet vain kirjan alun eivätkä pysty näkemään asetelman taakse. Kirjassa on toki muutama eroottinen kohtaus, mutta ei se minusta ole riittävä syy laittaa näin järkyttävän huonoa ja harhaanjohtavaa kantta Lolitan suom. kieliseen painokseen (onneksi kirjasta otettiin uusi painos tuolla uudella violetilla kannella...)
Ranskankieliset lauseet ja niiden kääntämättömyys hämmensivät, kertojan paikoittainen epäselvyys sekoitti, Amerikan ympäri kiertäminen tylsistytti, luettelointi ja pitkät lauseet rasittivat. Välillä Lolita siis todellakin oli mielettömän pitkäveteinen, mutta toisaalta Nabokovin kirjoitustyyli oli hieno ja hän kirjoitti viekkaasti. Tämä oli ehdottomasti sellainen kirja, jonka herättämistä ajatuksista olisin halunnut keskustella, ja joka sopisi mielestäni hyvin lukupiirikirjaksi, pureskeltavaksi alusta loppuun.
