Stephen King: Carrie (1974)

Carrie (2013, 1. suom. painos 1987) / Carrie (1974)
Tammi
206 s.
kansi: Motion Picture Artwork And Photography
kieli: suomi (suomentanut Tuula Saarikoski)
mistä minulle: sain lahjaksi.
arvosana: ★★★

"Uutinen Westoverin (Ma.) Enterprise-viikkolehdessä 19. elokuuta 1966: KIVIÄ SATOI -Useat luotettavat henkilöt ovat kertoneet, että Chamberlainin kaupungin Carlinkadulla satoi elokuun 17. päivänä kiviä kirkkaalta taivaalta."

Sain Carrien pokkariversion jokin aika sitten lahjaksi, koska olin kiinnostunut siitä uuden elokuvaversion myötä. Halusin lukea kirjan ennen molempien elokuvien katsomista. En ole aikaisemmin lukenut mitään Stephen Kingiltä, vaikka ystäväni ovatkin suositelleet mm. Musta Torni -sarjaa ja olen ollut itse kiinnostunut Kingin Hohdosta (tämänkin elokuvaversio on minulta edelleen näkemättä, uskokaa tai älkää). Vaikka Kingin kirjoitustyyli ei ihan iskenyt, yllätyin ihan positiivisesti Carrien kohdalla.

Carriessa eletään 70-luvun loppua pienessä kaupungissa, jossa teini-ikäinen tyttö Carrie elää vanhoillisen ja ääriuskovaisen äitinsä kanssa, ja joutuu koulussa muiden, varsinkin tyttöjen, kiusaamaksi. Tarinaa kerrotaan eteenpäin Carrien ja hänen luokkatovereidensa näkökulmasta sekä tulevaisuuden lehtileikkein, jotka kertovat tapahtumasta "varjo joka räjähti".

Pidin tästä kirjasta, mutta en täysin ihastunut. Kingin tapaan kirjoittaa hahmojen tajunnanvirtaa sulkeissa häiritsi minua paljon, vaikka siihen vähän tottuikin. Silti kirjan loppupuolellakin minua häiritsi, että jouduin lukemaan nämä pilkuttomat ja pisteettömät tajunnanvirtalauseet pariin kertaan ennen kuin tajusin mitä niissä sanotaan. Muuten Kingin kirjoitustyyli oli ihan hyvä, pidin varsinkin hänen tavastaan antaa vihjeitä tulevasta tulevaisuuden lehtileikkeillä ja kirjojen sitaateilla. Harmi vain, että tiesin suunnilleen mitä lopussa tuli tapahtumaan, muuten tällä tarinaratkaisulla olisi saattanut olla enemmän vaikutusta tarinan tunnelmaan minun osaltani. Tästä tuli mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin (jonka olen tosin vain nähnyt elokuvana), jonka kanssa spoilaannuin samalla tavalla ja se pilasi minulta lopun osittain. En tosiaan tiedä johtuiko se tuosta spoilaantumisestani, mutta mielestäni lopputapahtumat olisivat voineet olla "dramaattisempia".

Katsoin Carrieen perustuvat elokuvat, vuoden 1976 version, joka ilmestyi pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen ja vuoden 2013 version. Kummassakin tapauksessa olen sitä mieltä, että kirja oli parempi, mutta vertaillessani elokuvia keskenään, voin sanoa vuoden -76 elokuvan olleen parempi. Vanhemmassa versiossa elokuvan rakenne eroaa kirjasta sillä tavoin, että elokuvan alkupuolisko vaikuttaa ihan tavallisesti teinielokuvalta tyyliin "kiusattu ujo tyttö muuttuu kauniiksi ja saa paljon ystäviä", mutta muuttuukin sitten kauhu(maiseksi)elokuvaksi. Uskon, että tämä on ollut aikoinaan ihan hyvä ratkaisu, jos yleisö ei ole lukenut kirjaa. Jos yleisö on yllättynyt elokuvan sävyn muuttuessa, uskon sen olleen hienokin kokemus. Jotkut hahmot eivät tosin olleet minusta onnistuneita, esim. Carrien äiti ja John Travoltan näyttelemä Billy eivät olleet niin kamalia kuin kirjassa. Petyin katsoessani vuoden 2013 version, sillä se olikin vain uusi versio vuoden -76 elokuvasta, ei uusi versio kirjasta. Samat, huonotkin ratkaisut oli otettu mukaan. Chloë Grace Moretzin näyttelemä Carrie oli selkeästi huonompi kuin Sissy Spacekin Carrie. Se jos mikä oli vuoden -76 elokuvan vahvuus, Sissy Spacekin vahva eleetön näytteleminen.

Osallistun tällä kirjalla Le Masque Rogue -blogin lokakuun Halloween-haasteeseen.

Thomas Harris: Uhrilampaat (1988)

Uhrilampaat (1995, 6.painos) / Silence of the Lambs (1988)
Gummerus
350 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Käyttäytymistieteiden laitos, FBI:n sarjamurhia tutkiva osasto, sijaitsee Quanticon poliisirakennuksen pohjakerroksessa puoliksi maan alla."

Oli pienestä kiinni, etten kesken lukemisen olisi huijannut ja katsonutkin elokuvan. Juoni oli niin jännittävä! Tai no, oikeastaan tunsin juonen jo ennestään, kuten monet muutkin, mutta silti tarina imaisi mukaansa.

Thomas Harrisin Uhrilampaat kertoo sarjamurhaajasta, kuten edellinenkin osa Punainen lohikäärme. Tällä kertaa päähenkilönä on nuori ja viehättävä Clarice Starling, joka opiskelee poliisiopistossa ja jonka tavoitteena on päästä analyytikoksi FBI:n Käyttäytytymistieteiden laitokselle. Vaikka hän onkin vasta opiskelija, hänelle annetaan erikoislaatuinen tehtävä: haastatella vankimielisairaalassa olevaa Hannibal Lecteriä. Tämän seurauksena Starling imaistaan nopeasti sarjamurhaaja Buffalo Billin etsintään, joka nylkee isokokoisia naisia. Tulee kilpajuoksu ajan kanssa, kun taas uusi uhri katoaa ja Starlingilla on vain muutama päivä aikaa saada Hannibal auttamaan heitä Buffalo Billin etsinnässä.

Pidin tästä tästä kirjasta enemmän kuin Punaisesta lohikäärmeestä. Samoja elementtejä löytyy molemmista, molemmissa oli myös suunnilleen samat heikkoudet, mutta tässä yksi tärkeimmiksi henkilöiksi nousi Hannibal Lecter, mistä pidin! Jokin siinä lipevässä, nokkelasanaisessa terapeutissa/sarjamurhaajassa vain kiehtoo. Luin kirjaa monen päivän ajan, yleensä aina aamuisin ennen töihin lähtöä ja sitten taas illalla. Oli kiva venyttää kirjaa ja pysyä jännityksessä työpäivien aikana (jotain pitää olla että jaksaa!), mutta huonojakin puolia tässä tyylissä oli. Suurin osa kirjan tapahtumista tapahtuu 4 päivän aikana, mutta koska itse venytin lukemista, unohdin muutaman tärkeän asian jotka oli mainittu, pari muka-merkitykseksetöntä lausetta, joilla olikin merkitystä sitten myöhemmin...

Ajattelin aluksi, että Buffalo Bill ja hänen kiinniottamisensa olisi pääjuoni, ja Clarice Starling "väline", jolla tämä juoni saavutetaan -- mutta loppua kohden mentäessä tulinkin siihen tulokseen, että vaikka Buffalo Bill on suuressa osassa, niin kyse on enemmänkin Hannibalin ja Starlingin suhteesta. Varsinkin kun loppupuolella annettiin paljon sivuaikaa Hannibalille ja Buffalo Billin siepattu tyttö unohdettiin pitkäksi aikaa. Minua tämä ei haitannut lainkaan (yllätys yllätys), halusinkin eniten lukea Hannibalista. Ja vihdoinkin minulle selvisi mitä kirjan nimi tarkoittaa! Vaikka alkuperäinen nimi on kyllä paljon osuvampi. Sekin kertoo siitä, että Hannibalin ja Starlingin suhteella oli merkitystä, ehkä saan tietää siitä lisää seuraavassa osassa?

Kirjassa oli paljon pitkiä vuoropuheluita, jotka hieman häiritsivät minua, myös Punaisessa lohikäärmeessä. Tietynlaista vaihtelua se toi fantasiakirjojen ylenpalttisista kuvailuista, mutta etäännytti minua hahmoista. Olisin kaivannut edes hiukan enemmän tunteiden ja ilmeiden kuvailemista. Menin myös välillä sekaisin, että kumpikas tässä nyt puhuukaan ja piti alkaa laskea sivun alusta. En myöskään oikein samaistunut Starlingiin, en saanut otetta. Monessa pelottavassa kohdassa mietin, että eikö naisen pitäisi tuntea edes vähän paniikkia? Sitten tajusin, että kyllä hän tuntee, mutta kirjailijan sanavalinnat eivät oikein välittäneet tunnetta, ainakaan minulle. Esimerkiksi jännittävissä kohdissa tahti muuttui nopeaksi, mutta ihoni ei noussut kananlihalle eikä minua pelottanut. Enemmänkin spurtti lenkkireissulla kuin pakojuoksu henkensä edestä, jos yrittäisin kuvailla. Koska tarinaan liittyi paljon psykologisia piirteitä, jotkut termit hämmensivät minua, mutta ei niin paljon että se olisi estänyt minua lukemasta. Pari kertaa kyllä jäin miettimään mitä muutamat poliisitermit tarkoittivat, varsinkin kun tarina on jo kirjoitettu 80-luvulla, eikä sen ajan poliisiteknologia ole tuttua minulle.

Onneksi kirjailija kertoi varovasti Hannibalista ja tämän näkökulmasta. En malttanut odottaa Hannibalin PoV-lukuja, mutta silti vähän pelkäsin illuusion särkyvän. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Hieman harmitti, kun hänestäkin paljastettiin "heikkous", mutta toisaalta sen sanoi vain yksi hahmoista, niin eihän se välttämättä mennyt nappiin. Kyllä tämän kirjan perusteella luen ainakin vielä seuraavan osan, Hannibalin. Nimi ainakin kuulostaa lupaavalta!

P.S. Aikaisemmin väitin etten ole dekkareiden ystävä, mutta tähän asti olen pitänyt Harrisin kirjoista sekä tajusin, että yksi suosikkimangani/animeni Death Note on oikeastaan dekkari sekin. Tykkäänkö siis sittenkin dekkareista? Hmm...

Charlaine Harris: Dead Until Dark

Dead Until Dark (2001)
Orion Publishing Group
326 s.
kieli: englanti
mistä minulle: alunperin tilattu kirjakaupasta, nyt otin omasta hyllystä.
arvosana: ★★★★

"I'd been waiting for the vampire for years when he walked into the bar."

Luin Thomas Harrisin Punaisen lohikäärmeen liian nopeasti, mutta onneksi tulin lomalle lapsuudenkotiini, johon olen jättänyt suurimman osan kirjoistani. Nyt tartuin yhden suosikkisarjani ensimmäiseen kirjaan, johon tutustuin, kun minulla oli menossa teinivuosieni vampyyri-kausi. Miksikään Twilightiksi tämä ei kuitenkaan paljastunut, tai ehkä "aikuisten twilightiksi". Olin nuorena aikuisena, että wow, tässähän tapahtuu jotain muutakin kuin käsistä pitelyä! Aloitin tämän sarjan lukemisen ennen kuin suomennokset ilmestyivät, joten en tiedä kuinka laadukkaita ne ovat. Kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta englanti oli tarpeeksi helppolukuista, joten tämän luki suht nopeasti.

Sookie Stackhouse on tarjoilija pienessä kaupungissa Lousianassa ja hänen päivänsä kuluvat siihen, kun hän yrittää pitää muiden ajatuksia poissa mielestään, sillä hän on telepaatikko. Kuitenkin jo toisella sivulla vampyyri astuu baariin, jossa Sookie työskentelee ja jännitys alkaa. Harrisin luomassa maailmassa vampyyrit ovat tulleet "ulos arkuista" pari vuotta sitten, kun japanilaiset keksivät synteettisen veren. Nyt he voivat kulkea vapaana omina itsenään "eivätkä ole vaaraksi" ihmisille. Sookien ja Billin välillä alkaa tietysti kipinöidä, mutta kun Sookien työkavereita alkaa yksitellen kuolla ja paikalliset epäilevät vampyyrejä, Sookie alkaa itsekin tutkia asiaa.

Tämän lukemisesta on itseasiassa jo vähän aikaa, joten en osaa kirjoittaa tähän mitään syvällistä pohdintaa, mutta hyvää viihdettä tämä oli! Harris osaa kirjoittaa sillä tavalla kutkuttavasti, että on pakko vain lukea eteenpäin, että tietää mitä hahmoille on tapahtunut. Hänen tyylissään on jotain hauskaa, kun hän kirjoittaa ihan tavallisista asioista, joita nainen kokee elämässään. "Onneksi puin tänään pitsitangat enkä mummoalushousuja", "miksi minulla täytyy olla kuukautiset juuri tänään!" -tyyliin. Joidenkin mielestä tuollaisten yksityiskohtien kertominen on turhanpäiväistä, ja olenkin yleensä samaa mieltä, mutta välillä on kivaa lukea tavallisista ongelmista, joita kirjojen päähenkilöt eivät tunnu yleensä koskaan kokevan.

Sookie Stackhouse / The Southern Vampire Mysteries -sarjassa on mielenkiintoisia hahmoja ja jännittäviä tapahtumia, mutta täytyy myöntää, että kyllä tämäkin alkaa ajan kuluessa puuduttamaan. Tällä hetkellä luen kirjaa numero 7 ja alkaa tässä olla jo ähky yliluonnollisten olioiden kanssa seurustelusta, vampyyreiden egoista ja Sookien ongelmista. Aluksi luin sarjaa pari päivää per kirja, mutta nyt vitkutan All Together Deadia muutaman kymmenen sivun päivätahtia. Ehkä olisi aika lukea jotain muuta välissä?

PS. Aloin katsomaan True Blood-tv-sarjaa uudestaan (katsoin sitä 2 ensimmäistä kautta sen ilmestyessä), koska muistini mukaan se oli viihdyttävä -- mutta tämähän on ihan kauhea! En muistanutkaan kuinka ärsyttävä Bill ja hänen tapansa sanoa Sookien nimi "SOOKIEHHH" oli... Jotain jännitystä tässä sentään on siltä osalta, että tv-sarja ja kirjat eivät täsmää kuin vain päätapahtumiltaan.

Thomas Harris: Punainen lohikäärme

Punainen lohikäärme (1995, 6.painos) / Red Dragon (1981)
Gummerus
377 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Will Graham viittoili Crawfordia istumaan talon ja meren väliin asetetun puutarhapöydän ääreen ja ojensi hänelle lasillisen jääteetä."

Tarvitsin pitkälle junamatkalle lukemista, joten suuntasin askeleeni kirjastoon pari päivää ennen lähtöä. Yritin muistella to-be-read-100-listaani (joka on edelleen kyllä kesken), mutta en saanut päähäni kuin Vladimir Nabokovin Lolitan, joka minun on pitänyt lukea jo pitkän aikaa. Hyllystä ei kuitenkaan edelleenkään löytynyt kuin vanha (80-luvun?) painos, jonka kannessa on alaston nainen suihkussa ja iskulauseet lupaavat kiellettyä erotiikkaa tai jotain muuta yhtä hienostunutta. Olen vähän epäileväinen vanhan suomennoksen takia, mutta täytyy myöntää, että suurin ongelmani on tuo kansi. Olen niin pinnallinen, etten kehtaisi lukea julkisella paikalla kirjaa, jonka kansi muistuttaa pornoelokuvan mainosta.

Silmäiltyäni nopeasti läpi kirjaston englanninkielisen hyllyn, huomasin Thomas Harrisin The Silence of the Lambsin. Olen katsonut NBC:n Hannibal-sarjaa (itseasiassa juuri pari päivää sitten katsoin viimeisen jakson), joka sai minut kiinnostumaan Thomas Harrisin luomista hahmoista uudelleen, kun Anthony Hopkinsin tähdittämien elokuvien katsomisesta on jo aikaa. Minulle selvisi, että Punainen lohikäärme ilmestyi ennen Uhrilampaita, joten lainasin sen ja otin mukaan junamatkalle.

Punainen lohikäärme kertoo Will Grahamista, hommansa lopettaneesta murhapoliisista, joka kutsutaan takaisin auttamaan rituaalimurhaajan kiinniottamisessa. Grahamilla on poikkeuksellinen kyky päästä rikollisten pään sisään ja aavistaa näiden liikkeitä. Hän joutuu kuitenkin myös pyytämään apua jo kiinniottamaltaan psykopaatilta, Hannibal Lecteriltä.
Tarina oli jännittävä, mutta täytyy myöntää, että ilman tylsistymistä junassa en varmaan olisi lukenut kirjaa niin monta tuntia putkeen. Ja olen varma, että juonenkäänteet olisivat olleet minulle paljon hiostavampia, jos en olisi nähnyt samannimistä elokuvaa. Loppukäänne ei tullut yllätyksenä, vaikka kovasti olisinkin halunnut! En yleensä lue jännäreitä, dekkareita tai trillereitä sen puoleen, mutta ymmärsin nyt mikä viihde näissä piilee. Vähän niin kuin minä ja kauhuelokuvat: hirvittää katsoa, mutta ei voi silti lopettaa, koska haluaa tietää loppuratkaisun ennen kuin voi rauhoittua. Tämänkin kirjan tapauksessa se toimi, vaikka tiesi loppuratkaisun. Oli mielenkiintoista lukea miten Graham tulkitsee johtolankoja ja kuinka hän pääsee murhaajan jäljille.

Kirjassa parhainta oli se, kun vaihdettiin näkökulmia - varsinkin silloin, kun päästiin lukemaan rituaalimurhaajan ajatuksia. En tiedä kuinka yleistä on "paljastaa" murhaaja puolessa välissä kirjaa, mutta ainakin tähän kirjaan se sopi. Kirjan alussa mielipiteeni murhaajasta oli pinnallisesti vain inhoa herättävä, ja lukijana olin Willin puolella ja toivoin Willin saavat hänet pian kiinni. Aloin kuitenkin yllättäen tuntea murhaajaa kohtaan sääliä ja jopa toivoin, että hän löytäisi onnen! Olin kyllä positiivisesti yllättynyt, kun murhaajan taustoista kerrottiin noin paljon, mutta en silti uskonut niiden kappaleiden olevan koskettavimmat osat koko kirjassa.

Suomennos ei kyllä hirveästi vakuuttanut minua. Kirjasta on toki uudempiakin painoksia, johon virheet on varmasti korjattu, mutta tätä lukiessa minua häiritsi mm. aikamuotojen muuttuminen yhtäkkiä imperfektistä preesensiin silloin tällöin. Muutama vanhahtava sana löytyi myös.
Mielenkiintoista oli verrata hahmoja Hannibal-sarjan hahmoihin, vaikka tv-sarja ei kovin tarkasti perustukaan Punaisen lohikäärmeen hahmoihin. Tv-sarjan Tri Alana Bloom olikin kirjassa mies (Tri Alan Bloom) ja myös reportteri Freddie Lounds oli kirjassa mies.

Kirja ei ollut mahdottoman upea tai nerokas, mutta nautin sen lukemisesta, ja uskon että olisin nauttinut vielä enemmän, jos en olisi jo tuntenut juonta. En välttämättä tartu sen herkemmin jännäreihin tämän jälkeen, mutta Harrisin Uhrilampaat aion kuitenkin vielä lukea.

PS. Tiedättekö muita hyviä kirjoja, jotka kerrotaan (osittain) "pahiksen" näkökulmasta?