Näytetään tekstit, joissa on tunniste dekkari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dekkari. Näytä kaikki tekstit

tiistai 30. syyskuuta 2014

Rikoksen jäljillä -haasteen kooste

(c) Oksan hyllyltä

Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa järjesti kesän kunniaksi Rikoksen jäljillä -haasteen ja haaste kuului näin:

"Rikoksen jäljillä -lukuhaaste, jossa haastetaan lukemaan fiktiivistä kirjallisuutta, joka käsittelee rikoksia, niiden tutkintaa, tutkijoita, rikollisia ja heidän motiivejaan. Haaste päättyy syyskuussa 2014 eli 30.9.2014. Tietokirjat on tällä kertaa rajattu haasteen ulkopuolelle, eli Rikoksen jäljillä -haasteessa pysytään fiktion parissa ja ratkotaan kaunokirjallisia, kuvitteellisia rikoksia."

Päätin tarttua haasteeseen, sillä kirjabloggausharrastukseni aikana olen tutustunut ensimmäistä kertaa joihinkin dekkareihin ja pitänyt niistä. Olin päättänyt muutenkin jatkaa tämän genren tutkimista, joten tämä haaste ei ollut minulle vaikea aloittaa. Vaikeaa oli kuitenkin löytää tarpeeksi kiinnostavia kirjoja; minulla on nimittäin edelleen jonkinasteinen epäluulo dekkareita kohtaan. Mikä tahansa dekkari ei siis kelpaa. Monissa tämän lajin edustajissa kun on selkeitä dekkarikliseitä, jotka minua ärsyttävät. Jos kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu, ja se pystyy minut yllättämään, kliseet on helpompi sivuuttaa. Onnistuin kuitenkin löytämään hyviä dekkareita tähän haasteeseen ja luulenpa löytäneeni itselleni tutun ja turvallisen vakiosarjankin (Adler-Olsenin sarjan Ryhmä Q)!

LUKEMANI JÄNNÄRIT:


Toukokuun alkupuolella sain luettua loppuun James Sallisin Kylmän kyydin (2005), jonka lukemisesta nautin, vaikka hetki menikin saada Sallisin tyylistä kiinni. Täysin puolueettomasti en pystynyt tätä lukemaan tai kirjoittamaan arvostelua, koska rakastan elokuvaa Drive, joka perustuu tähän kirjaan. Sallis on ilmeisesti kirjoittanut tälle kirjalle myös jatko-osan Driven, jonka aion tietysti hankkia jossain vaiheessa käsiini, oli se sitten hyvä tai ei.

Heinäkuussa sain luetuksi loppuun Lars Keplerin Hypnotisoijan (2009), jonka paksuuden kanssa minulla oli hiukan ongelmia. Alkupuolen jaarittelu meinasi saada minut jopa lopettamaan, mutta tämä haaste antoi minulle voimia jatkaa. Ja kyllähän kirja loppujen lopuksi ihan hyväksi jännäriksi paljastui.

Elokuussa luin Jussi Adler-Olsenin Vangin (2007) [Ryhmä Q #1], jonka itsepäiseen etsivään ihastuin. Juuri sen takia seuraavan osan aloittaminen oli niin helppoa; ajattelin että vaikka juoni vaihtuukin, ainakin Carl Mørck olisi mukana.

Syyskuussa luin Jussi Adler-Olsenin Metsästäjät (2008) [Ryhmä Q #2]. Tästä en pitänyt niin paljon kuin edellisestä, mutta samantasoista viihdettä ja juonenkäänteitä tässäkin oli. Hyvillä mielin jatkan sarjan 3. osaan, heti kun olen pitänyt jonkinpituisen hengähdystauon.

(Luin toukokuussa myös S. J. Watsonin Kun suljen silmäni (2011), mutta olen vähän epävarma laskettaisiinko sitä mukaan tähän haasteeseen, joten jätän sen pois.)

Yhteensä sain siis luettua 4 jännäriä!

Enemmänkin oli tarkoitus lukea, mutta ei se mitään; nytpä on valmiina monta hyvältäkuulostavaa kirjaa odottamassa, kun seuraavan kerran tulee dekkarinälkä!

Jussi Adler-Olsen: Vanki (2007) & Metsästäjät (2008)

Vanki [Osasto Q #1] (4. painos, 2013) / Kvinden i buret [Afdeling Q#1] (2007)
Gummerus
424 s.
kansi: Tuomo Parikka (suunnittelu)
kieli: suomi (suomentanut Katriina Huttunen)
mistä minulle: sain lahjaksi.
arvosana: ★★★★

"Hän raapi sormenpäänsä verille sileitä seiniä vasten ja hakkari nyrkeillään paksuja ikkunoita, kunnes ei enää tuntenut omia käsiään."

MarikaOksan Rikoksen jäljillä -haaste auttoi minua löytämään tämän kirjan ja innosti minua kokeilemaan sitä. Haaste avasi silmäni kiinnittämään enemmän huomiota dekkareihin ja silmiini sattui Jussi Adler-Olsenin erittäin jännittävältä kuulostava kirja Pullopostia. Tajutessani kuitenkin sen olevan sarjan 3. osa, päätin aloittaa ensimmäisestä. Sain ensimmäisen osan, Vangin, äidiltäni lahjaksi ja se osoittautuikin erittäin hyväksi dekkariksi! Ainakin tällaiselle, joka ei ole (vielä) lukenut paljon jännäreitä.

Vanki kertoo yhtaikaa lomittain kahden ihmisen tarinaa. Se kertoo kauniista poliitikosta, Merete Lynggaardista ja tapahtumasta, joka muuttaa hänen elämänsä täysin -- ja juuri sairaslomalta palanneen murharyhmäetsivästä, Carl Mørckistä, jonka uutena tehtävänä on selvittää vanhoja rikoksia. Carl aloittaa ensimmäisen tutkimuksensa kauniista poliitikosta, joka katosi 5 vuotta sitten...

Aloitin tämän dekkarin lukemisen junassa, mistä minulle tulikin tapa. Tämä kirja sopikin loistavasti 15min mittaisiin lukujaksoihin; ehkä en sen takia kiinnittänyt paljon huomiota esimerkiksi kirjoitustyyliin, mutta muuten lukemisen katkeaminen jatkuvasti ei haitannut tippaakaan. Pysyin mukana juonessa ja sain jännittää joka päivä miten juoni tihenisi. Ihan varauksetta en Carl Mørckiin ja tarinaan kuitenkaan ihastunut. Carl tuntui juuri sellaiselta ärsyttävän kliseiseltä pullealta etsivältä, joita vilisee dekkareissa. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin pitäväni tästä suutaan soittavasta poliisista ja halusin skipata Merete-luvut, jotta pääsisin lukemaan siitä kuinka Carl ja hänen ihastuttava apulaisensa Assad selvittävät rikosta eteenpäin.

Täysiä pisteitä en tälle kirjalle kuitenkaan antanut, sillä vaikka tämä olikin minun mittapuullani todella hyvä dekkari, ei se silti kilpaile lempikirjojeni kanssa. Pisteitä vähensi myös se, että luulen etten tule lukemaan tätä enää uudelleen. Eikös dekkarien viehätys piile siinä, että voi arvailla mukana miten rikos selvitetään? Toisella lukukerralla tämä ei enää onnistuisi. Tämä oli kuitenkin lukemisen arvoinen ja erittäin hyvää viihdettä! Ja juuri sen vuoksi minun täytyikin jatkaa heti suoraan toiseen osaan...

----------------------------------------------

Metsästäjät [Osasto Q #2] (3. painos, 2014) / Fasandræberne [Afdeling Q #2](2008)
Gummerus
451 s.
kansi: Tuomo Parikka (suunnittelu)
kieli: suomi (suomentanut Katriina Huttunen)
mistä minulle: ostin nettikirjakaupasta.
arvosana: ★★★

"Laukaus kajahti taas puunlatvojen yläpuolella."

Tämä piti siis saada käsiin heti. Suosiota tällä sarjalla näyttää olevankin, sillä jokaikinen teos oli lainassa kirjastoista. Viime aikoina ei ole ollut yhtäkään kirjaa, jonka kirjaston varausaikaa en olisi jaksanut odottaa, mutta tämän päätin ostaa itselleni. Olin tullut jo riippuvaiseksi päivittäisistä junalukemisjaksoista!

Metsästäjät jatkaa Carl Mørckin työskentelyä vanhojen rikosten parissa. Tällä kertaa vuorossa on 20 vuotta sitten tapahtunut kaksosten murha, jonka tekijä istuu vankilassa. Kuitenkin joku haluaa Carlin ottavan tapauksen uudelleen tutkittavaksi -- mutta miksi?

Kun edellisessä osassa murhaajaa arvuuteltiin kilvan etsivän kanssa, tällä kertaa murhaaja on alusta asti tiedossa. Mitään yllätyksiä ei siis siltä osin ole luvassa, mutta jännittämistä silti piisaa, kun seurataan Carlin tutkimusten etenemistä. Tämä kirja jatkui samaan malliin kuin edellinenkin; jännittävä juoni, huumoria, viittauksia suurempaan taustajuoneen, viihdettä. Tälle annoin kuitenkin yhden tähden vähemmän, sillä tarinan aihepiiri oli minun makuuni vähän liian raaka (kertoo ehkä jotain, kun sanon että murhaajan lempielokuva on Kellopeliappelsiini). Tuli liikaa iholle, jos näin voin sanoa. Dekkareita lukiessa on kiva jännittää, mutta jos homma menee liian väkivaltaiseksi tai realistiseksi, lukukokemuksesta tuleekin ahdistava. Toki ahdistava lukukokemuskin voi olla hyvä, mutta dekkareita lukiessani viihde on yleensä se mitä minä haen.

P.S. Pidän molemmista kansista, vaikka ne ovatkin samankaltaisia. Yleensä inhoan sitä, kun "massakirjailijoiden" kannet ovat kuin kopioita toisistaan, mutta tässä tapauksessa pidän siitä, että jonkinlainen jatkuvuus/samankaltaisuus on pidetty mielessä. Heti kun näkee nuo kohtalokkaat silmät kannessa, joka on jaettu vinosti kahtia, tietää että kyseessä on Adler-Olsenin kirja.

P.P.S. Vaikka viihdyinkin näiden kirjojen parissa, en ihan heti jatka 3. osaan Pullopostia (vaikka nimenomaan se minua alunperin kiinnosti, hah). Pieni tauko on paikallaan, etten saa Carl+Assad-ähkyä.

P.P.P.S. Kirjailija on kertonut sarjasta tulevan 10-osainen, ja tanskaksi kirjoja näyttää ilmestyneen ilmeisesti 6 (jes! vihdoinkin hyvä dekkarivakisarja löydetty!).

torstai 24. heinäkuuta 2014

Lars Kepler: Hypnotisoija (2009) + BINGO

Hypnotisoija (2. painos, 2010) / Hypnotisören (2009)
Tammi
608 s.
kansi: Markko Taina
kieli: suomi (suomentanut Saara Villa)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Tulta, ihan kuin tulta."

Kuulin Lars Kepleristä ensimmäisen kerran pari kuukautta sitten, kun hänen uusin kirjansa Nukkumatti kiinnitti huomioni töissä ollessani. Takakannen teksti vaikutti jännittävältä, mutta minulle selvisi että kirja oli osa sarjaa, joten päätin aloittaa ensimmäisestä osasta. Suoraan sanottuna Hypnotisoijan alkuasetelma ei hirveästi kiinnostanut minua, mutta päätin kokeilla kirjan lukemista silti.

Hypnotisoijan tarinan keskiössä on suomalaistaustainen rikoskomisario Joona Linna, joka saa tutkittavakseen raa'asti silvotun perheen murhan. Perheen nuori poika, Josef, jäi juuri ja juuri henkiin ja makaa sairaalassa koomassa. Kun Linna saa tietää, että perheen vanhin tytär ei ollut kotona murhan aikaan, hän pyytää apua entiseltä hypnotisoijalta, Erik Maria Barkilta. Yhdessä he yrittävät saada tajuttoman Josefin kertomaan siskonsa olinpaikan, ennen kuin murhaaja löytää hänet.

Minulla oli vaikeuksia tämän kirjan aloittamisessa. Olin ymmärtänyt tämän olevan sellainen jännäri, jossa poliisi on keskushenkilö yrittäen selvittää murhaa, vähän niin kuin Uhrilampaissa. Yllättäen Joona Linna ei ollutkaan tämän kirjan päähenkilö, vaan hypnotisoija Erik Maria Bark. Minulle tämä oli jotenkin pettymys. Kirjassa oli paljon, paljon kerrontaa Barkin perhe-elämästä, mikä tuntui minusta tylsältä, vaikka kyllä tällä kerronnalla oli lopulta tarkoituksensa. Kuitenkaan en hirveästi pitänyt siitä; ehkä kun murhajännärissä kerrotaan myös tavallisesta elämästä, se tekee tarinasta realistisemman ja näin ollen minulle vaikeampaa lukea? Minulla oli kyllä halua lukea kirjaa eteenpäin ja saada tietää mitä tapahtuu, mutta se ei ollut sellaista kivaa jännittämistä, vaan pikemminkin inhottavaa hikoilua. Saattaa olla ettei tämä kirja sovi minua herkemmille. Jotkut kuvailut oli minunkin mielestäni turhan liioiteltuja, vain lukijan järkyttämistä varten. Minusta vähemmälläkin olisi pärjätty.

lauantai 10. toukokuuta 2014

James Sallis: Kylmä kyyti (2005)

Kylmä kyyti (2009) / Drive (2005)
Arktinen Banaani
208 s.
kansi: Ossi Hiekkala
kieli: suomi (suomentanut Mika Tiirinen)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Paljon myöhemmin, istuessaan selkä seinää vasten Motelli 6:ssa vähän Phoenixista pohjoiseen ja katsellessaan kohti lainehtivaa verilammikkoa Kuski pohti, oliko hän tehnyt kammottavan virheen."

Kun elokuva Drive tuli elokuvateattereihin vuoden 2011 loppupuolella, minä menin katsomaan sen elokuvateatteriin kaksi kertaa. Ja harmittaa etten mennyt kolmatta kertaa. Kyllä leffa on hyvä omalta kotisohvaltakin katsottuna, muttei loistava. Tämä oli yksi niitä kertoja, kun tajusin, että joskus elokuva vain kannattaa mennä katsomaan teatteriin; se tunnelma, tarinaan uppoutuminen ja äänentoisto on vaan jotain niin erilaista kuin kotona. Elokuvan katsottuani bongasin lopputeksteistä, että se perustuu James Sallisin kirjottamaan kirjaan. Päätin hankkia kirjan käsiini, mutta jostain syystä en löytänyt sitä mistään ja unohdin etsintäni.

Jokin aikaa sitten kuitenkin Orfeuksen lukupiirin Suvi bloggasi tästä kirjasta ja muistin taas sen olemassaolon; kiitos sinulle siitä, Suvi! Järkytyin, kun löysin kirjan kirjastostani ja vieläpä suomennettuna -- miten en ollut huomannut sitä aikaisemmin?? Kirjastosta lainaamani painos on oikein näpsäkän kokoinen ohut retrokantinen pokkari, jonka lukemista en malttanut odottaa: saisinko vastaukset kysymyksiini, joita olin jäänyt ihmettelemään elokuvan katselemisen jälkeen?
Kyllä ja ei -- osittain kirja selvensi asioita, mutta nähtävästi jotkut salaisuudet jäävät elokuvan sisälle.

Kylmä kyyti kertoo nimettömästä Kuskista, joka elättää itsensä ajamalla. Päivisin hän työskentelee stunttina elokuviin tehden takaa-ajotemppuja, öisin hän toimii rikollisten kuskina. Tutustuttuaan naapuriinsa Kuski kuitenkin vedetään mukaan syvemmälle suurempiin rikoksiin, kuin hän olisi halunnut...

Kannessa New York Times lupaa, että James Sallis on kirjoittanut täydellisen noir-kirjan. Häpeäkseni jouduin googlettamaan, mitä on noir-kirja. Mutta luettuani Wikipedian kuvauksen, en voi muuta kuin sanoa, että tämä oli oikein hyvä esimerkki kovaksi keitetystä noir-dekkarista, vaikka ensimmäinen sellainen se minulle olikin. En ollut ihan varma millä tavalla tätä kirjaa olisi pitänyt lukea, mikä heikensi hieman lukukokemusta: olisiko tämä pitänyt lukea hitaasti, kaikkia yksityiskohtia pureskellen vai porskuttamalla eteenpäin niistä välittämättä, nauttien tunnelmasta? Oma lukutapani muistutti tällä kertaa enemmän jälkimmäistä, mutta en ole varma oliko se oikea ratkaisu. Minusta tuntuu, että toisella lukukerralla saattaisin nauttia tästä enemmän. Olen itseasiassa melko varma, että omalla kohdallani kirja kaipaa toista lukukertaa, että voisin sanoa siitä rehellisen mielipiteeni. Myönnän, että ilman elokuvafaniuttani olisin luultavasti jättänyt tämän kesken... Mutta olen tyytyväinen etten. En olisi muuten varmaan päässyt tutustumaan tällaiseen tyylilajiin!

Voisin suositella tätä muillekin leffafaneille, sekä niille jotka haluavat kevyttä jännärilukemista kesälle. Kirjan tapahtumat eivät tosin ole niinkään kevyitä, vaan se Sallisin tyyli millä kirja oli kirjoitettu (tämä siis hyvä asia!) -- toisaalta tarina etenee epäkronologisessa järjestyksessä mikä teki siitä ainakin minulle tarkkaavaisuutta vaativan luettavan. Muita minuksia oli se, etten aina tajunnut tarinankerronnan vaihtuneen Kuskin näkökulmasta jonkun toiseksi... Siitä tosin saan luultavasti syyttää lukutapaani, nähtävästi kaikki kirjat eivät sovellu luettaviksi juuri ennen nukkumaanmenoa.

Osallistun tällä kirjalla Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Thomas Harris: Uhrilampaat (1988)

Uhrilampaat (1995, 6.painos) / Silence of the Lambs (1988)
Gummerus
350 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Käyttäytymistieteiden laitos, FBI:n sarjamurhia tutkiva osasto, sijaitsee Quanticon poliisirakennuksen pohjakerroksessa puoliksi maan alla."

Oli pienestä kiinni, etten kesken lukemisen olisi huijannut ja katsonutkin elokuvan. Juoni oli niin jännittävä! Tai no, oikeastaan tunsin juonen jo ennestään, kuten monet muutkin, mutta silti tarina imaisi mukaansa.

Thomas Harrisin Uhrilampaat kertoo sarjamurhaajasta, kuten edellinenkin osa Punainen lohikäärme. Tällä kertaa päähenkilönä on nuori ja viehättävä Clarice Starling, joka opiskelee poliisiopistossa ja jonka tavoitteena on päästä analyytikoksi FBI:n Käyttäytytymistieteiden laitokselle. Vaikka hän onkin vasta opiskelija, hänelle annetaan erikoislaatuinen tehtävä: haastatella vankimielisairaalassa olevaa Hannibal Lecteriä. Tämän seurauksena Starling imaistaan nopeasti sarjamurhaaja Buffalo Billin etsintään, joka nylkee isokokoisia naisia. Tulee kilpajuoksu ajan kanssa, kun taas uusi uhri katoaa ja Starlingilla on vain muutama päivä aikaa saada Hannibal auttamaan heitä Buffalo Billin etsinnässä.

Pidin tästä tästä kirjasta enemmän kuin Punaisesta lohikäärmeestä. Samoja elementtejä löytyy molemmista, molemmissa oli myös suunnilleen samat heikkoudet, mutta tässä yksi tärkeimmiksi henkilöiksi nousi Hannibal Lecter, mistä pidin! Jokin siinä lipevässä, nokkelasanaisessa terapeutissa/sarjamurhaajassa vain kiehtoo. Luin kirjaa monen päivän ajan, yleensä aina aamuisin ennen töihin lähtöä ja sitten taas illalla. Oli kiva venyttää kirjaa ja pysyä jännityksessä työpäivien aikana (jotain pitää olla että jaksaa!), mutta huonojakin puolia tässä tyylissä oli. Suurin osa kirjan tapahtumista tapahtuu 4 päivän aikana, mutta koska itse venytin lukemista, unohdin muutaman tärkeän asian jotka oli mainittu, pari muka-merkitykseksetöntä lausetta, joilla olikin merkitystä sitten myöhemmin...

Ajattelin aluksi, että Buffalo Bill ja hänen kiinniottamisensa olisi pääjuoni, ja Clarice Starling "väline", jolla tämä juoni saavutetaan -- mutta loppua kohden mentäessä tulinkin siihen tulokseen, että vaikka Buffalo Bill on suuressa osassa, niin kyse on enemmänkin Hannibalin ja Starlingin suhteesta. Varsinkin kun loppupuolella annettiin paljon sivuaikaa Hannibalille ja Buffalo Billin siepattu tyttö unohdettiin pitkäksi aikaa. Minua tämä ei haitannut lainkaan (yllätys yllätys), halusinkin eniten lukea Hannibalista. Ja vihdoinkin minulle selvisi mitä kirjan nimi tarkoittaa! Vaikka alkuperäinen nimi on kyllä paljon osuvampi. Sekin kertoo siitä, että Hannibalin ja Starlingin suhteella oli merkitystä, ehkä saan tietää siitä lisää seuraavassa osassa?

Kirjassa oli paljon pitkiä vuoropuheluita, jotka hieman häiritsivät minua, myös Punaisessa lohikäärmeessä. Tietynlaista vaihtelua se toi fantasiakirjojen ylenpalttisista kuvailuista, mutta etäännytti minua hahmoista. Olisin kaivannut edes hiukan enemmän tunteiden ja ilmeiden kuvailemista. Menin myös välillä sekaisin, että kumpikas tässä nyt puhuukaan ja piti alkaa laskea sivun alusta. En myöskään oikein samaistunut Starlingiin, en saanut otetta. Monessa pelottavassa kohdassa mietin, että eikö naisen pitäisi tuntea edes vähän paniikkia? Sitten tajusin, että kyllä hän tuntee, mutta kirjailijan sanavalinnat eivät oikein välittäneet tunnetta, ainakaan minulle. Esimerkiksi jännittävissä kohdissa tahti muuttui nopeaksi, mutta ihoni ei noussut kananlihalle eikä minua pelottanut. Enemmänkin spurtti lenkkireissulla kuin pakojuoksu henkensä edestä, jos yrittäisin kuvailla. Koska tarinaan liittyi paljon psykologisia piirteitä, jotkut termit hämmensivät minua, mutta ei niin paljon että se olisi estänyt minua lukemasta. Pari kertaa kyllä jäin miettimään mitä muutamat poliisitermit tarkoittivat, varsinkin kun tarina on jo kirjoitettu 80-luvulla, eikä sen ajan poliisiteknologia ole tuttua minulle.

Onneksi kirjailija kertoi varovasti Hannibalista ja tämän näkökulmasta. En malttanut odottaa Hannibalin PoV-lukuja, mutta silti vähän pelkäsin illuusion särkyvän. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Hieman harmitti, kun hänestäkin paljastettiin "heikkous", mutta toisaalta sen sanoi vain yksi hahmoista, niin eihän se välttämättä mennyt nappiin. Kyllä tämän kirjan perusteella luen ainakin vielä seuraavan osan, Hannibalin. Nimi ainakin kuulostaa lupaavalta!

P.S. Aikaisemmin väitin etten ole dekkareiden ystävä, mutta tähän asti olen pitänyt Harrisin kirjoista sekä tajusin, että yksi suosikkimangani/animeni Death Note on oikeastaan dekkari sekin. Tykkäänkö siis sittenkin dekkareista? Hmm...

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Thomas Harris: Punainen lohikäärme

Punainen lohikäärme (1995, 6.painos) / Red Dragon (1981)
Gummerus
377 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Will Graham viittoili Crawfordia istumaan talon ja meren väliin asetetun puutarhapöydän ääreen ja ojensi hänelle lasillisen jääteetä."

Tarvitsin pitkälle junamatkalle lukemista, joten suuntasin askeleeni kirjastoon pari päivää ennen lähtöä. Yritin muistella to-be-read-100-listaani (joka on edelleen kyllä kesken), mutta en saanut päähäni kuin Vladimir Nabokovin Lolitan, joka minun on pitänyt lukea jo pitkän aikaa. Hyllystä ei kuitenkaan edelleenkään löytynyt kuin vanha (80-luvun?) painos, jonka kannessa on alaston nainen suihkussa ja iskulauseet lupaavat kiellettyä erotiikkaa tai jotain muuta yhtä hienostunutta. Olen vähän epäileväinen vanhan suomennoksen takia, mutta täytyy myöntää, että suurin ongelmani on tuo kansi. Olen niin pinnallinen, etten kehtaisi lukea julkisella paikalla kirjaa, jonka kansi muistuttaa pornoelokuvan mainosta.


Silmäiltyäni nopeasti läpi kirjaston englanninkielisen hyllyn, huomasin Thomas Harrisin The Silence of the Lambsin. Olen katsonut NBC:n Hannibal-sarjaa (itseasiassa juuri pari päivää sitten katsoin viimeisen jakson), joka sai minut kiinnostumaan Thomas Harrisin luomista hahmoista uudelleen, kun Anthony Hopkinsin tähdittämien elokuvien katsomisesta on jo aikaa. Minulle selvisi, että Punainen lohikäärme ilmestyi ennen Uhrilampaita, joten lainasin sen ja otin mukaan junamatkalle.


Punainen lohikäärme kertoo Will Grahamista, hommansa lopettaneesta murhapoliisista, joka kutsutaan takaisin auttamaan rituaalimurhaajan kiinniottamisessa. Grahamilla on poikkeuksellinen kyky päästä rikollisten pään sisään ja aavistaa näiden liikkeitä. Hän joutuu kuitenkin myös pyytämään apua jo kiinniottamaltaan psykopaatilta, Hannibal Lecteriltä.

Tarina oli jännittävä, mutta täytyy myöntää, että ilman tylsistymistä junassa en varmaan olisi lukenut kirjaa niin monta tuntia putkeen. Ja olen varma, että juonenkäänteet olisivat olleet minulle paljon hiostavampia, jos en olisi nähnyt samannimistä elokuvaa. Loppukäänne ei tullut yllätyksenä, vaikka kovasti olisinkin halunnut! En yleensä lue jännäreitä, dekkareita tai trillereitä sen puoleen, mutta ymmärsin nyt mikä viihde näissä piilee. Vähän niin kuin minä ja kauhuelokuvat: hirvittää katsoa, mutta ei voi silti lopettaa, koska haluaa tietää loppuratkaisun ennen kuin voi rauhoittua. Tämänkin kirjan tapauksessa se toimi, vaikka tiesi loppuratkaisun. Oli mielenkiintoista lukea miten Graham tulkitsee johtolankoja ja kuinka hän pääsee murhaajan jäljille.

Kirjassa parhainta oli se, kun vaihdettiin näkökulmia - varsinkin silloin, kun päästiin lukemaan rituaalimurhaajan ajatuksia. En tiedä kuinka yleistä on "paljastaa" murhaaja puolessa välissä kirjaa, mutta ainakin tähän kirjaan se sopi. Kirjan alussa mielipiteeni murhaajasta oli pinnallisesti vain inhoa herättävä, ja lukijana olin Willin puolella ja toivoin Willin saavat hänet pian kiinni. Aloin kuitenkin yllättäen tuntea murhaajaa kohtaan sääliä ja jopa toivoin, että hän löytäisi onnen! Olin kyllä positiivisesti yllättynyt, kun murhaajan taustoista kerrottiin noin paljon, mutta en silti uskonut niiden kappaleiden olevan koskettavimmat osat koko kirjassa.


Suomennos ei kyllä hirveästi vakuuttanut minua. Kirjasta on toki uudempiakin painoksia, johon virheet on varmasti korjattu, mutta tätä lukiessa minua häiritsi mm. aikamuotojen muuttuminen yhtäkkiä imperfektistä preesensiin silloin tällöin. Muutama vanhahtava sana löytyi myös.

Mielenkiintoista oli verrata hahmoja Hannibal-sarjan hahmoihin, vaikka tv-sarja ei kovin tarkasti perustukaan Punaisen lohikäärmeen hahmoihin. Tv-sarjan Tri Alana Bloom olikin kirjassa mies (Tri Alan Bloom) ja myös reportteri Freddie Lounds oli kirjassa mies.

Kirja ei ollut mahdottoman upea tai nerokas, mutta nautin sen lukemisesta, ja uskon että olisin nauttinut vielä enemmän, jos en olisi jo tuntenut juonta. En välttämättä tartu sen herkemmin jännäreihin tämän jälkeen, mutta Harrisin Uhrilampaat aion kuitenkin vielä lukea.


PS. Tiedättekö muita hyviä kirjoja, jotka kerrotaan (osittain) "pahiksen" näkökulmasta?