Ursula K. Le Guin: Tehanu (1990)

Tehanu, Maameren tarinat #4 (3.painos 2002 [1.painos 1992]) / Tehanu, The Earthsea Cycle #4 (1990)
WSOY
253 s.
kansi: Sami Saramäki
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Kun Keskilaaksoa viljellyt maamies Piikivi oli kuollut, hänen leskensä jäi asumaan tilaa."

Maameren velhosta aloitin ja tämä on jo Maameren tarinoiden 4. kirja. Olen aina pyrkinyt olemaan spoilaamatta ko. kirjaa tai edellisiä osia, mutta koska kyseessä tosiaan on jo neljäs osa, en ole varma kuinka hyvin olen siinä onnistunut. Lue siis omalla vastuulla!

Tehanussa tapaamme tutun hahmon Atuanin holvihaudoista, mutta sen kirjan tapahtumista on aikaa jo monta, melkein kaksikymmentä vuotta. Nyt Tenar on jo aikuinen nainen, jolla on aikuiset lapset, jotka ovat lentäneet pesästä. Gontissa asuessaan Tenarin, jota nyt kutsutaan Gohaksi, elämä on ollut kaikin puolin rauhallista ja tavallista miehensä maatilan viljelyksiä hoitaessaan. Hänen elämänsä kuitenkin muuttuu jälleen kerran, kun hän ottaa hoiviinsa pahoinpidellyn pienen tytön, joka oli heitetty tuleen kuolemaan. Pahuus, pakeneminen ja taikuus tulevat jälleen osaksi Tenarin elämää.

Verrattuna aikaisempiin osiin, tämä oli temmoltaan rauhallisempi sillä tavalla että suuria seikkailuja ei tehty matkaten ympäri Maamerta.

Ursula K. Le Guin: Kaukaisin ranta (1972)

Kaukaisin ranta, Maameren tarinat #3 (1977) / The Farthest Shore, The Earthsea Cycle #3 (1972)
WSOY
246 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Maaliskuinen aurinko leikki Suihkulähdepihan saarnien ja jalavien nuorissa lehvistöissä ja vesi ryöppysi ja pisaroi halki valojen ja varjojen."

Tämän lukemisen aloitin hiukan varovasti; viimeksihän juuri tähän kirjaan minulla tyssäsi Maameri-sarjan lukeminen. Tässä kirjassa on kyllä erilainen tunnelma kuin aikaisemmassa kahdessa, jotenkin synkempi, vaikka eihän niissäkään kyllä erityisen iloisia asioita tapahdu. Tähän mennessä tämä kirja on ollut tämän sarjan kirjoista "vaikein"; vaikea saada otetta päähenkilöistä, vaikeita pohdintoja ymmärtää, vaikea kirjoittaa mielipidettä! Voi kun olisi jaksanut tehdä muistiinpanoja...

Tässä sarjan kolmannessa kirjassa on taas eri päähenkilö. Tällä kertaa tarina alkaa siitä, kun Enladin nuori prinssi Arren tulee hakemaan apua Varpushaukalta. Enladissa taikuus on pikku hiljaa katoamassa, mutta pian selviää, että näin on käymässä myös muualla Maamerellä. Miksi velhot unohtavat taikuuden sanoja? Prinssi ja Varpushaukka lähtevät yhdessä vaaralliseen metsästykseen, etsimään syytä taikuuden katoamiselle.

Verrattuna kahteen aikaisempaan kirjaan, Maameren velhoon ja Atuanin holvihautoihin, tähän oli vaikeinta uppoutua. Huomasin kyllä, että osaksi se johtui siitä, että ihailemani taidokas Varpushaukka esitettiin ihan eri valossa, hänestä näytettiin myös haavoittuvaisempi puoli. Mikä oli tietysti hyvä asia, mutta aluksi sitä oli vaikea hyväksyä ("mitä, Varpushaukka ei olekaan täydellinen??") Ja mainitsemani tunnelma oli tosiaan synkempi, Prinssin mietteissä oli vaikea olla kun kaikki asiat meni koko ajan huonosti. Tietysti se sopi tarinan teemaan, mutta en ehkä ollut aivan oikealla mielellä tätä luettaessa.

Tämän sarjan kirjoissa on kaikissa ollut vähän filosofisia pohdintoja ja ajatuksia mukana, joita on kuultu muun muassa Varpushaukan suusta. Aikaisemmissa osissa nämä ajatukset saivat minutkin miettimään, mutta tällä kertaa aika moni "heitto" meni ohi. Luin jotain Varpushaukan lausumaa, tunnistin sen viisaaksi ajatukseksi elämästä -- mutta en ymmärtänyt sitä ollenkaan. Luulen kyllä, että tämä kirja vaatii hitaamman nielemisen. Olin niin innostunut halutessani saada tietää miten tarina etenee ja loppuu, etten tainnut kertaakaan hengähtää tämän lukemisen aikana. Vähän niin kuin aikoinaan Potterien kanssa; kun seuraava osa ilmestyi, se luettiin niin nopeasti kuin mahdollista, mitään sanavalintoja ei silloin pohdittu. Kielestä nauttiminen tuli yleensä vasta toisella lukukerralla.

Verrattuna aikaisempiin osiin, samaa intoa ei ollut tämän lukemisessa, mutta kuitenkin olin yhtä koukuttunut. Ehdottomasti luettava ja kuuluu tähän sarjaan hyvin. Vähän olisin kyllä järkyttynyt, jos olisin lukenut tämän kirjan sen ilmestymisvuonna. Kirjailijahan aikoi aluksi lopettaa sarjan kirjoittamisen tähän, ja 4. osa ilmestyikin vasta vuonna 1990 eli 18 vuotta myöhemmin (!). Olisi tällä fanilla ehtinyt hermot jo kiristyä :D

P.S. Kolmas kerta toden sanoo... eli ruma kansi taasen. Kannen aihe myöskin hieman ihmetyttää, valittu tapahtuma on nimittäin ihan kirjan lopusta ja olisi aikamoinen spoileri, jos tajuaisi mitä kuvassa tapahtuu. Vai onko tämä tapa ihan yleistä? Itseasiassa tulee mieleen muitakin kirjoja, joiden kannessa on lopputapahtuma...

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat (1971)

Atuanin holvihaudat, Maameren tarinat #2 (1977) / The Tombs of Atuan, The Earthsea Cycle #2 (1970, 1971)
WSOY
178 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Tenar! Heti kotiin, Tenar!"

Tartuin tähän kirjaan innoissani. Tämän, kuten Maameren velhonkin, olen lukenut kerran aikaisemmin, mutta en muistanut ihan tarkalleen mitä kaikkea Atuanin holvihaudoissa oikein tapahtui. Tämä 2. osa on suurimmaksi osaksi itsenäinen, mutta kyllä se päätyi olemaan yhtä samaa kokonaisuutta Maameren tarinat -sarjassa, joten suosittelen aloittamaan ensimmäisestä kirjasta.

Atuanin holvihaudoissa päähenkilönä ei ole enää Varpushaukka, vaan tällä kertaa on siirrytty ihan muille maille. Nyt ollaan Kargien mailla, kargien jotka esitettiin ensimmäisessä kirjassa ryöstelevinä merirosvoina. Päähenkilönä on pieni tyttö Tenar, jonka papittaret riistävät hänen perheensä luota, sillä tyttö on Holvihautojen uudestisyntynyt Ylipapitar. Perheensä lisäksi häneltä riistetään myös hänen nimensä, ja nyt häntä kutsutaan Arhaksi, uhriksi. Sillä hän on uhri Nimettömille voimille, joiden palveleminen on nyt hänen tehtävänsä. Arha kasvaa holvihaudoilla nuoreksi naiseksi ja pääsee vihdoinkin tekemään ylipapittaren tehtäviä, kuten uhraamaan vankeja pimeään, maan alla olevaan Labyrinttiin. Sitten Arha löytääkin Labyrintistä jotain, mikä ei sinne kuulu, eikä hän tiedä mitä hänen pitäisi tehdä...

Pidin tästäkin kirjasta paljon, ei haitannut yhtään että päähenkilö vaihtui. Olen lukenut vähän sellaista kommenttia, joiden mukaan "vanhemmilta riistetty tyttö, josta tulee papitar" -asetelma on jo jonkinlainen klisee, mutta siihen minä en voi sanoa mitään. Jos se on klisee, minä olen autuaasti tältä kliseeltä välttynyt, joten minusta oli aivan ihanaa lukea tällaista fantasiaa! Ja taas Le Guinin tekemät kartat olivat kiva lisä (vaikkakin tällä kerralla unohdin täysin, että Holvihautojen ja Labyrintin kartta löytyivät kirjan lopusta... Hyvä se oli viimeistä sivua käännettäessä tajuta, että "ai täällä nämä olikin!").

Mielestäni tarinan parasta antia oli maan alla olevan sokkelon ja siellä kulkemisen kuvailu. Pystyin niin kuvittelemaan Arhan kävelemässä siellä täydessä pimeydessä, vain tuntoaistinsa varassa. Hänen itsevarmuutensa oli ihailtavaa; itse en kyllä uskaltaisi samaan paikkaan hortoilemaan!
Suomennoksessa taisi olla muutama vanhahtava sana, jota en ymmärtänyt -- mutta en ole satavarma oliko se juuri tässä kirjassa vai vasta kolmannessa, koska luin 4 ensimmäistä osaa melko putkeen ja kyseiset kirjat menevät minulla hiukan sekaisin (nyt olen jo "viidennessä" osassa, päivitykset ei vain meinaa pysyä perässä...). Lukemiseni tahti aiheuttaa myös sen, että tekstini tämän sarjan kirjoista taitaa jäädä vähän lyhkäisiksi! Ensi kerralla tiedän paremmin: muistiinpanot!

P.S. En taaskaan voi kehua kantta (Arhan hiustenväri on kaiken lisäksi musta, ei vaalea kuten kannessa).

Ursula K. Le Guin: Maameren velho (1968)

Maameren velho, Maameren tarinat #1 (1976) / Wizard of Earthsea, The Earthsea Cycle #1 (1968)
WSOY
227 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Gontin vuorisaari, jonka ainut huippu nousee orpona yli puolitoista virstaa myrskyjen riepotteleman Koillismeren pinnasta, on kuulu velhoistaan."

Luin tämän ensimmäisen kerran joskus lukioikäisenä, kun Ghiblin elokuva Maameren tarinat (jap. ゲド戦記, Gedin sotakronikat) sai minut innostumaan Ursula Le Guinin luomasta maailmasta. Elokuva oli mielestäni keskinkertainen, mutta Le Guinin kirjoihin ihastuin. Jätin kuitenkin silloin lukemisen kesken toiseen kirjaan, kun kolmannen kirjan teinipoika päähenkilönä ei innostanut. Päätin tällä kertaa kuitenkin kokeilla uudestaan josko pääsisin toista kirjaa pidemmälle.

Kirjan päähenkilö on nuori poika Duny, joka asuu yhdessä Maameren saarista, Gontissa. Duny näyttää taipumuksensa velhouteen jo nuorena auttaessaan kyläänsä puolustautumaan Kargin ryöväreitä vastaan. Hän aloittaa taikuusopintonsa ensin pahaisen naapurinmuorin opissa, mutta mutkien kautta päätyy Roken saaren Velhojen kouluun. Duny, jota kutsutaan nyt Varpushaukaksi, oppii taitavaksi velhoksi. Hän osaa nostattaa tuulen ja tehdä illuusioita, mutta sitten hänen kokemattomuutensa saa hänet vapauttamaan pahuuden varjon...

Olen kuullut tästä kirjasta eriäviä mielipiteitä. Kieli on vanhahtavaa, tarina on lyhyt ja pinnallinen, hahmoista ei saa otetta... Minä kuulun kuitenkin siihen joukkoon, joka pitää tästä kirjasta paljon. Siitä kyllä olen yhtä mieltä, että kirja on aivan liian lyhyt! Välillä ärsytti se, kun jokin tulevaisuudessa tapahtuva uskottomattoman jännittävä seikkailu kuitataan vain yhdellä lauseella -- alkoi kismittää, että eikö tästä hurjasta seikkailusta voisi kertoa enemmänkin kun piti kerran mainita! Toisaalta mielestäni hyvä ratkaisu, että lukijan mielikuvitukselle jätettiin tilaa, mutta hetkittäin toivoin, että jostain tapahtumasta olisi selitetty enemmän.

Le Guinin luoma maailma on mielestäni todella mielenkiintoinen. Minusta oli ihanaa seurata Varpushaukan matkaa sisäkannessa olevasta kartasta, joka on todella tarkasti suunniteltu. Ihanaa aina kun kirjailija jaksaa panostaa luomaansa maailmaan. Tarina on kirjoitettu melkein 50 vuotta sitten, mutta edelleen se toimii ja mielestäni nykyajan lapset/nuoret voisivat hyvin ottaa tämän lukemistoonsa Potterien rinnalle (jokuhan Pottereita väittikin kopioksi tästä kirjasta; muutama yhteneväisyys on, mutta itse en kyllä ihan kopioksi väittäisi).

Ymmärrän kyllä sen, miksi joku sanoisi, että henkilöistä tai tarinasta ei oikein saa otetta. Tarina on periaatteessa kirjoitettu melko yksinkertaisesti eikä se syvenny hirveästi mihinkään, vaikka tapahtumia onkin paljon. Näen sen, mutta minua se ei haitannut yhtään. En tiedä luinko satuinko vain lukemaan tämän kirjan juuri oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa, mutta jotenkin tämä tarina iski minuun tosi hyvin. Minulla se toimi, että sain paikata tyhjät kohdat omalla mielikuvituksellani ja oikeastaan se oli rentouttavaa. Voisikohan sanoa, että tarina oli filosofisen yksinkertainen? Suosikkiasioitani oli varsinkin Varpushaukan vapauttama varjo ja se koko tarina varjon ympärillä. En tiedä oliko varjon tarkoitus olla symbolinen, mutta pidin sitä sellaisena ainakin osittain, ja minusta se koko idea oli jotenkin vain niin hyvä!

Vaikka pidinkin tästä kirjasta paljon ja tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, joiden pariin voin palata vielä kahdenkin lukukerran jälkeen, ihan viittä tähteä en raskinut antaa. Ihailen Le Guinin mielikuvitusta, mutta silti jokin pieni juju tästä kirjasta puuttui, että olisin täydet pisteet antanut. Fiiliksestä kiinni.

P.S. Mielestäni kansi on aivan kauhea. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että se on 70-luvulla tehty... Halusin lainata uudemman painoksen (on kiva kun on jotain kaunista katseltavaa), mutta se oli valitettavasti jo lainassa.