9: A book you thought you wouldn’t like but ended up loving

Täällä on ollut taas hiljaista, tällä kertaa se johtuu yksinkertaisesti siitä, etten ole saanut luettua loppuun yhtäkään kirjaa sitten Lohikäärmeen etsinnän, ja sen luin joulukuussa. Aluksi tunsin syyllisyyttä bloggaamattomuudestani, mutta sitten ajattelin, että kyllähän minulla on tässä aikaa ottaa muut kiinni, olenhan vielä aika tuore bloggaaja. Eihän sohvaperunaltakaan voi heti maratonia vaatia? Täällä siis vielä porskuttelen!

Kirja, josta en uskonut pitäväni, mutta jonka lukemisen aikana päädyin sittenkin hihkumaan ilosta, on Ernest Clinen Ready Player One (2011).
Päähenkilö on 2040-luvulla elävä nuori nörttipoika, joka pakenee tosi elämän taantumaa ja köyhyyttä virtuaalimaailmaan, kuten kaikki muutkin. Kun kuuluisan virtuaalimaailman rikas luoja kuolee, alkaa jahti tämän perinnön saajaksi -- sillä se joka löytää kolme avainta pelin sisältä saa rikkaudet omakseen. Vihjeenä toimii 80-luku, jolloin pelin luoja eli.

Pelit eivät ole koko elämäni eikä minulla ole erityisen läheistä suhdetta 80-lukuun, mutta silti tarina imaisi minut mukaansa! En olisi edes tarttunut tähän kirjaan, jos avokkini ei olisi ostanut tätä itselleen. Kirja oli täynnä viittauksia 80-luvun peleihin, elokuviin ja tv-sarjoihin, joista suurin osa meni minulta ohi, mutta pystyin silti nauttimaan kirjasta. Ajattelin ensin, että kirja, joka kertoo pelistä, jota joku pelaa, ei voi vain toimia -- mutta kyllähän se toimi!

Tämän elokuvaoikeudet on ilmeisesti ostettu, ja odotan kyllä innolla miltä mahdollinen elokuva tulee näyttämään. Tämä kirja on kyllä niin tarkoitettu elokuvaksi.

P.S. Luin tämän englanniksi, mutta kuulin että kirjan keksitty "gunter"-sana (egg+hunter) oli suomennettu muotoon "munastaja". Purskahdin nauruun...

P.P.S. Muistan jostain lukeneeni kirjailijan ostaneen ensimmäisillä palkkarahoillaan 1981 DeLorean -auton, pisteet siitä :D

8: Most overrated book

Tähänkin kesti vähän aikaa keksiä kirjaa, joka olisi mielestäni "yliarvostetuin", koska en voi sanoa lukevani sellaisia kirjoja paljon, joita hypetetään kirjapiireissä. Yksi kirja tuli kuitenkin mieleen (toivottavasti minua ei kivitetä kun sanon, että se on): Ian McEwanin Sovitus (2001). Yritin lukea sitä kerran yhteen nettilukupiiriin, kääntelin sivuja irvistellen, ja lopulta jätin kirjan kesken, vaikka olinkin melkein lopussa. En saanut tarinaan oikein minkäänlaista yhteyttä, enkä ymmärtänyt kirjailijan kirjoitustavan hehkutusta. Päätin kuitenkin etten tätä kirjaa valitse, koska en lukenut kirjaa loppuun (ja jos on toinenkin mahdollisuus kertoa huonosta maustani niin miksei... heh).

Sanonkin siis, että Banana Yoshimoto Kitchen (1988), 3 novellin kokoelma, on yliarvostetuin kirja. Kyseinen teos on voittanut palkintoja, 90-luvulla levisi bananamania, Yoshimoton kerrotaan olevan japanilaisen nykykirjallisuuden edelläkävijä -- minuun mania ei kuitenkaan iskenyt. Minä yritin kyllä kovasti, yritin todella, pitää näistä novelleista. Minulla oli lukemisen aikoihin Japani-innostus meneillään, joten ajattelin, että tästä varmasti tykkään, onhan tämä sentään japanilainen kirja, Japanista ei voi tulla kuin vain hyvää. Ei kuitenkaan iskenyt. En pitänyt novelleja huonoina, mutta en oikein ymmärtänytkään niiden pointtia. Puolustuksekseni voin sanoa, että novellit ovat edelleen minulle vaikea paikka ja olin lukemisen aikaan aika nuori.

Ehkäpä Sovitus ja Kitchen iskisivät enemmän nyt?

7: Most underrated book

Ymmärrän käsitteen "aliarvostetuin kirja" siten, että se on joko kirja, jota monet eivät tunne mutta ansaitsisi huomiota tai kirja, josta minä pidän mutta monet muut eivät. Tämä olikin sitten hankala homma... Hävettää, kun en nähtävästi ole lukenut niin paljon kirjoja, että tämän haasteen tekeminen olisi helppoa. Pitkän ja turhauttavan miettimisen jälkeen päätin kuitenkin luovuttaa ja sanon, että Clive Barkerin Abarat (2002) on minusta aliarvostettu kirja, koska en tunne ketään muuta joka olisi sen lukenut ja ystäväni, jolle kelpaa fantasia kuin fantasia, ei ole osoittanut sitten minkäänlaista kiinnostusta tähän kirjaan, vaikka olenkin sitä suositellut.

Risingshadow.fistä kopsattu lyhennelty esittely:

"Chickentownissa keskellä Amerikkaa elää nuori Candy Quackenbush, tyttö joka etsii turhaan elämänsä suuntaa ankean pikkukaupungin kuvioista. 
Candy on odottanut kohtalon pyyhkäisevän hänet Chickentownista. Silloin hän kohtaa preerialla salaperäisen Jonni Velmun (joka kantaa sarvissaan seitsemää veljeään). Eikä Candya pyyhkäise pois aalto, vaan kokonainen meri. 

Meri kantaa Candyn Abaratiin. Abarat on saaristo jonka jokainen saari on yksi vuorokauden tunti. Siellä Suuri Pää valvoo Iltakahdeksan hämäriä vesiä ja lohikäärmeet uivat Iltapäivän Kello Kolmen rannoilla. Gorgossiumia, Keskiyön saarta, hallitsee Keskiyön Herra, Kristoffer Kalma. Abaratin aika on sikäli erilainen, että siellä on saari myös 25. tunnille… "

Minusta kirja on hyvin kirjoitettu ja jännittävä,tarina osasi yllättää myös jatko-osissa. Ja minusta kirjan kuvitukset ovat aivan ihania!

Kuva täältä.

6: A book that makes you sad

Ensimmäinen surullinen kirja, joka tulee mieleen on Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen (2009) [Before I Die (2007)]. Tämän lukemisesta on jo monta vuotta aikaa, mutta päällimmäinen tunne on, että kirja oli koskettava ja hyvä, ja että itkin sitä lukiessa. En kovin usein itke-itke kirjoja lukiessa, mutta tämä on yksi niistä.

En itse asiassa muista yhtään oliko kirja hyvin kirjoitettu, muistan vain että se kosketti ja että Tessan tarina tuntui aidolta. Syöpä ei ole minulle tuttu aihe, niin vähän ehkä järkytyinkin kun kuvailtiin vähän niitä "inhottaviakin" juttuja (ei kuitenkaan mässäilty). Muistaakseni itkin pitkin kirjaa, mutta enemmän mitä vähemmän sivuja oli jäljellä. En tällä hetkellä keksi mitään muuta kirjaa, jota lukiessa olisin itkenyt yhtä monen sivun ajan. Esimerkiksi Nälkäpeliä lukiessa itkin kyllä, mutta vain muutamassa kohtaa. Vielä en ole uskaltautunut lukemaan tätä kirjaa uudelleen.

Mietin kyllä, että koskettiko tämä vain sen takia, että aihe oli noin rankka? Jos kirjan aihe on koskettava, tarviiko sen olla hyvin kirjoitettu koskettaakseen?
Olen kuullut, että Fault in Our Stars olisi aiheeltaan sama siinä mielessä, että molemmissa on syöpää sairastava nuori tyttö. Tuli mieleen, että onko tällaisia kirjoja enemmänkin; onko tästä tullut suosittu aihe?

5: A book that makes you happy

Kun ajattelen kirjaa, joka tekee minut iloiseksi, ensimmäisenä tulee mieleen Peter Pan (se lyhentämätön versio Raikuleineen). Vaikka luinkin sen vasta yläasteikäisenä, se tuo sen ihanan nostalgiantunteen joka kerta kun luen sitä. Asiaan vaikuttaa tietysti myös Disneyn valta ja vaikutus lapsuudessani ja japanilainen tv-sarja Peter Panin seikkailut, jota näytettiin Suomessa Yleisradiossa ja joka ilmestyi VHS:lle vuonna 1991.

Kuka muu katsoi tätä pienenä?

Mainitsin Peter Panin kuitenkin jo kohdassa 2: A Book that you've read more than 3 times , niin valitsenkin tähän kohtaan haastetta Tove Janssonin Muumit. En ole lukenut Muumi-kirjoja pitkään aikaan, ja itseasiassa niitäkin vain muutaman, mutta Muumi-sarjakuvia olen lukenut melkein kaikki. Keskeytin lukemisen jossain vaiheessa, kun Lars Janssonin tyyli alkoi puskea liikaa esiin minun makuuni.

Muumeissa ilostuttaa heidän suhtautumisensa elämään ja se musta huumori, joka iskee ainakin minuun. Olen luetuttanut parin stripin verran Muumi-sarjakuvia ei-suomalaisille ystävälleni, mutta harvoin he ovat ymmärtäneet niissä piilevän hauskuuden. Muumeista ihanan tekee myös tämä salainen ainesosa, nostalgia. Se ei mielestäni kuitenkaan vähennä Muumien arvoa, ei yhtään, edelleenkin Muumeilla on annettavanaan hyviä filosofisia elämänohjeita. Ainakin minulle!

4: Favourite book of your favourite series

Lempisarjakseni mainitsin siis Garth Nixin Vanha valtakunta -trilogian (tunnetaan myös nimellä Abhorsen) ja sen kolmesta kirjasta keskimmäinen, Lirael, on ehdottomasti suosikkini. Kuten aikaisemmin sanoin trilogia kertoo 1900-luvun "Englannista" ja fantasiamaailmasta, joita erottaa muuri. Ensimmäisen osan Sabrielin tarina lähtee tämän muurin taiattomalta puolelta, mutta toinen osa alkaa tästä magiaa omaavasta maailmasta, kaukaa muurilta. Korkealla pohjoisessa jäätiköillä asuu Clayrien suku, jotka ovat näkijöitä. Teini-ikäinen Lirael on yksi heistä, mutta ei kuitenkaan. Hänen äitinsä oli Clayr, mutta jostain syystä Lirael eroaa heistä moneltakin osalta ja tuntee itsensä hylkiöksi.

Sitten se paras osa: hän hankkii työpaikan jäätikön kirjastosta, jotta saisi jotain mielekästä tekemistä. Nixin luoma kirjasto on aivan ihana. Se on täynnä salaisuuksia ja on joskus jopa vaarallinen. Se ei pidä sisällään pelkästään kirjoja vaan paljon muutakin, ja se on täynnä salaisia ovia, joita kukaan ei ole satoihin vuosiin avannut. Tätä labyrinttiä Lirael alkaa tutkia ja olin ihan täysillä mukana. Varsinkin Nixin kuvailema taikuus oli juuri sellaista, mistä fantasiassa pidän.

Pidän tottakai myös Sabrielista, mutta Liraelin hahmoon samaistun enemmän. Tähän kirjaan ei ole myöskään tungettu pakollista romanssia, kyse on vain Liraelista ja hänen uudesta ystävästään. Abhorsen sitten kolmantena kirjana kasaa kaikki juonenkäänteet yhteen, mikä ei tee siitä heikkoa juonenkannalta, mutta siinä niin monet hahmot saavat sivuaikaa. Liraelissa kivaa on se, että keskitytään yhteen hahmoon.

Tekemääni fanarttia. En omista käyttämiäni kuvia enkä fontteja.

3: Your favorite series

Tämä haaste alkaa mennä vaikeaksi! Katsoin, että helppoja kohtia joo, mutta aina kun alan tarkemmin miettimään niin en keksikään mitä vastata. Trilogioita on tullut paljon luettua, mutta lasketaanko niitä sarjoiksi? No, kyllä tai ei, minä lasken, muuten tästä ei tule mitään. Jos trilogioita ei laskettaisi mukaan, niin mieleeni tulisi vain Harry Potterit, Sookie Stackhouse ja Sweep-kirjasarjat, mutta en voi kutsua mitään noista ultimate lempisarjakseni. Pottereista olen etääntynyt ja nuo kaksi muuta ovat enemmänkin viihdekirjallisuutta. Nautin kyllä niiden lukemisesta, mutta niiden kikka minun kohdallani perustuu lähinnä siihen, että minut on saatu koukkuun ja nyt luen vain sen vuoksi, että haluan tietää mitä päähenkilölle tapahtuu. Kaikista helpointa tähän olisi sanoa George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarja, mutta eipä sitä voi oikein laskea, kun olen lukenut vasta ensimmäisen kirjan!

Hyllystä löytyneitä kirjasarjoja.

Lempparitrilogioista mitä tulee mieleen on Philip Pullmanin Universumin tomu ja Garth Nixin Vanha valtakunta. Näistä kahdesta voittaa ainakin tällä hetkellä Vanha valtakunta, koska luin sen tässä äskettäin (lue: kahden vuoden sisään) ja se on paremmin muistissa. Viimeksi kun luin tätä trilogiaa, raahasin kirjat jopa kouluun mukaan ja luin jokaikisellä pienellä tauolla niitä. Sain vähän outoja katseita osakseni ja minua pyydettiin selittämään miksi hihittelin, mutta en malttanut! Olen lukenut nämä kirjat kyllä vasta kahdesti ja tarkoitus olisi lukea nämä taas kohta uudestaan. Harmillisen harva tätä trilogiaa tuntee, minulla on vain yksi tuttu, joka on myöskin nämä lukenut. Eikä näistä löydy hirveästi fanarttia! Unelmoin aina välillä, että näistä tulisi elokuva ja siksi olisi kiva katsoa, mitä muut fanit ovat ehdottaneet näyttelijöiksi, mutta ei sellaisia löydy...

Kyseessä on siis fantasiasarja, jonka maailmassa meidän maailmamme (1900-luvun Englanti) ja fantasiamaailma on erotettu suojelevalla muurilla. Ensimmäisessä osassa Sabriel-niminen 18-vuotias tyttö lähtee matkaan muurin vaarallisemmalle puolelle, kun hänen isänsä, manaaja, katoaa. Kirjassa on jännitystä, eläviä kuolleita ja puhuvia "eläimiä" -- mitä muuta voisi toivoa! Heh. Sarjassa on tietty omat heikkoutensa, mutta suurimmalta osin pidän näistä kovasti.

1.osa Sabriel ilmestyi vuonna 1995, 2.osa Lirael vuonna 2001 ja 3.osa Abhorsen vuonna 2003. Wikipedia väittää, että jo kauan aikaa huhuttu 4.osa Clariel ilmestyisi ensivuonna ja toivon todellakin, että ilmestyy! Minusta trilogia kyllä loppui hyvin eikä olisi tarvinnut jatkoa, mutta kun lempparista on kyse, niin sitä haluaisi ikuisesti jatkaa hahmojen kanssa. Siksi en valita!

2: A book that you’ve read more than 3 times

Tälläkin kertaa pitää muistella hiukan kauemmaksi menneisyyteen. Koska minulla on tapana lukea lempikirjojani yhä uudelleen ja uudelleen muutaman vuoden välein, tuntuu siltä että on montakin kirjaa, jotka olen lukenut enemmän kuin kolme kertaa. Mutta nyt kun tarkemmin alan miettiä, ei asia ilmeisesti olekaan niin...

Viime postauksessani mainitsemani Hobitin olen lukenut ainakin kolme kertaa, mutta en tietenkään ala selittelemään siitä uudelleen. Sen jälkeen ensimmäisenä tulevat mieleen Potterit. Tai oikeastaan olen lukenut vain 4 ensimmäistä kirjaa yli kolme kertaa; minulla ja Pottereilla on nimittäin "jännä" menneisyys (siitä ehkä enemmän joskus myöhemmin). Muistan, kun kolme ensimmäistä Potteria olivat vasta ilmestyneet ja olin niin innostunut niistä, että luin niitä taukoamatta. Kun olin saanut luettua kaikki siihen asti ilmestyneet, aloitin alusta. Ja taas alusta. Kirjat olivat hyviä, mutta minusta tuntuu et lukemisintoiluun vaikutti myös sanomaton kilpailu veljieni kanssa kuka tuntee tarinan kaikista parhaiten...

Muita lastenkirjoja, joita luin monta kertaa olivat muistaakseni Penny ja seitsemän tassua sekä Babysitters Club -kirjasarjat. Nyt kun vielä muistaisi mitä kirjoja olen lukenut monta kertaa lapsuuden jälkeen. Hmm. Uskaltaisin varmaan sanoa joko J. M. Barrien Peter Pan tai Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa. Molemmat luin ensimmäisen kerran yläasteella ja rakastuin niihin täysin. En oikein osaa sanoa mikä näissä niin viehättää, yritin kerran pukea ajatuksiani sanoiksi äidinkielen essee-tehtävässä, mutta essee on kadonnut jo aikaa sitten. Jokin siinä Liisan hullunkurisuudessa ja Panin kaikkitietävässä kertojassa viehättää. Kummankin tarinan tietty tunsin jo ennestään, mutta vain Disneyn piirrettyjen kautta. Minulle luettiin paljon kirjoja lapsena ja luin itsekin, mutta en tiedä miksi ihmeessä en ollut lukenut näitä aikaisemmin. Omistan nyt molemmat kirjat kovakantisina suomeksi, Liisan myös englanniksi, mutta metsästys täydellisten painosten löytämiseen jatkuu vielä. Peter Panista voisin ostaa varmaan montakin painosta eri kuvituksilla...

1: Best book you read last year (30 days of books)

Päätin aloittaa itsenäisen haasteen, etten ihan heti unohtaisi kirjoittamista. Monet varmasti tietävätkin tämän 30 päivän kirjahaasteen, on tämä nähty aika monessakin suunnassa. Tällä saan ainakin jonkinlaista täytettä blogiini!

Eli paras kirja, jonka luin viime vuonna. Tämä ensimmäinen tulee olemaan tosi helppo: J. R. R. Tolkienin Hobitti. Yksi syy helppouteen on tietenkin se, että Hobitti on vain niin hyvä kirja. Toinen syy on se, ettei minulla ole mitään muistikuvaa viime vuonna lukemistani kirjoista -- paitsi tietenkin Hobitista. Kuten sanoin aikaisemmin, yritän tämän blogin avulla herättää uudelleen eloon rakasta harrastustani, koska en ole pariin vuoteen oikein lukenut kunnolla kirjoja (muutaman per vuosi, mutta eihän se ole normaalia??). Ei siis ole ihme, etten muista viime vuonna lukemiani kirjoja, koska en luultavasti edes lukenut mitään. Goodreadsin listauksesta olisi ollut apua, mutta enhän minä sitä vielä käyttänyt silloin.

Luin Hobitin viime vuonna ehkä kolmannen kerran, mutta viime kerta oli erilainen siinä mielessä, että luin sen ääneen avokilleni. Se oli ainoa keino, jolla sain hänet "lukemaan" kyseisen kirjan, ja kun Hobitti-elokuvakin oli tulossa, niin silloin oli hyvä tilaisuus. Lukemisessa meni monta kuukautta, mutta onneksi osasin varautua siihen ettei kirjaa luettaisi joka ilta, joten ehdimme lukea sen ennen elokuvaa. Ääneen lukeminen teki lukukokemuksesta hieman hassun minulle, koska olen tottunut lukemaan lempikohtauksiani uudestaan ja uudestaan, ja minulla on tapana lukea nopeampaa jos kyseessä on jännittävä kohta. Tällä kertaa piti pitää mielessä koko ajan, ettei puheestani saa mitään selvää, jos innostun liikaa. (Tällä hetkellä on menossa Operaatio: Lue Ääneen Harry Potter, koska mies ei ole lukenut sitäkään! Siitä enemmän muutaman kuukauden päästä...)

Itse kirjasta: Hobitti on yksi lempikirjojani, pidän sen huumorista ja lapsenomaisuudesta, mutta josta aikuinenkin voi nauttia. Minulla on aina ollut sydämessäni erityinen paikka saduille, ja Hobitti koskettaa tätä kohtaa minussa. Lempikohtauksiani ovat arvoituksia pimeässä ja hämähäkit metsässä. Kuuntelijallani oli tapana rentoutua välillä vähän liiaksikin kirjan aikana, mutta näiden kohtausten aikana en sallinut minkäänlaista keskittymisen herpaantumista. Hobitissa minusta mielenkiintoista on se, että tapahtumat ovat vakavia (ei kuitenkaan niin vakavia kuin Lotrissa) ja päähenkilöt ovat vähällä kuolla monta kertaa, mutta tarina ei silti ole vakava, koska Tolkien on kirjoittanut kirjan huumorintajuisesti. Elokuva on tästä syystä minusta vakavampi kirjaan verrattuna; kirjoitustyyliä on vaikea siirtää visuaaliseksi.