Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär (1994)

Rautalohikäärmeen tytär (2003) / The Iron Dragon's Daughter (1994)
Like
429 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

"Vaikka vaihdokas ei sitä vielä silloin tajunnutkaan, hänen päätöksensä varastaa lohikäärme ja karata syntyi iltana, jona lapset kokoontuivat punomaan juonia valvojansa pään menoksi."

HUOM. Spoilerit olen maalannut valkoisella.

No huhuh, menikö tämän kirjan lukemisessa oikeasti melkein 3 kuukautta? En ole oikein varma miksi edes vaivauduin loppuun asti... Jostain syystä vain teki mieli antaa kirjalle uusi mahdollisuus uudestaan ja uudestaan. Ei tämä kirja huono ollut, vaikka kaksi tähteä ehkä niin antaakin ymmärtää -- tämä oli enemmänkin kirja, jota en sitten yhtään ymmärtänyt. Minulla saattoi myös olla liian suuret odotukset. Törmäsin tähän kirjaan sattumalta (jonkun blogissa?) ja mielenkiintoisen nimen perusteella menin lukemaan takakansitekstin ensimmäisen lauseen: "Orjatyttö Jane pakenee lohikäärmetehtaasta." Oi miten kutkuttava lause! En lukenut sen enempää, koska pikku hiljaa olen tässä oppinut, että parasta on ettei tiedä mitään kirjasta (tai elokuvasta) etukäteen. Mutta ilmeisesti tuo yksi lause riitti jo heittämään odotukseni pilviin...

Rautalohikäärmeen tyttären päähenkilö on kirjan alussa nuori tyttö Jane, ihminen, kaikenmaailman olioita vilisevässä rautatehtaassa, jossa hän muiden lasten tavoin työskentelee orjana. Sitten eräänä päivänä vilisevien tapahtumien seurauksena Jane saa yhteyden yhteen lohikäärmeeseen -- ja sen enempää en taida juonesta paljastaakaan, koska tässä kirjassa juonta riittää.

Tarinankerrontatyyli oli minusta vähän vaikea, alussa ei selitetä oikein mitään ja minulle selviää vasta myöhemmin, että Jane on ihminen ja muut eivät, ja että lohikäärmeet eivät oikeastaan ole "lohikäärmeitä". Pikku hiljaa alkaa selvitä millaisessa maailmassa oikein eletään: fantasiamaisia elementtejä löytyy kuten haltioita, peikkoja, menninkäisiä, muodonmuuttajia, sarvipäitä -- mutta kun sekaan heitettiin tehdas, ambulansseja, moottoreita, rekkoja, kyborgikoiria ja haltioita smokit ja knallit päässä, menin vähän sekaisin. Se kyllä johtui osaksi siitä ettei tällainen genre (science fantasy?) ole minulle lainkaan tuttu, mutta myös siksi, että minusta olennaisia asioita oli jätetty selittämättä tai niitä piti kovalla vaivalla rivien välistä lukea. Kirjassa ei selitetty termejä; dryadin onnistuin googlettamaan, mutta nähtävästi merioni on kirjailijan oma keksintö. Hämmennyin täysin kun juoneen hyppäsivät mukaan merionit, mutta tätä uutta lajia ei selitetty kuin vasta monta sivua myöhemmin.

Melkeinpä koko kirjan ajan minulla oli pöllämystynyt olo. Ajassa ja juonessa hypättiin isojakin harppauksia ja monesti mietin, että mitä minulta nyt jäi välistä, kun en pysy juonessa mukana. Tarina ei imaissut mukaansa siinäkään mielessä, että hahmot jäivät minulle etäisiksi. Olisin kaivannut lisää kuvailua tai jotain, että olisin pystynyt samaistumaan hahmojen tunteisiin; välillä tuntui että näitä tunteita vain luetaan monotonisesti suoraan paperilta. Nyt kirjan luettuani löysin tarinasta jonkinlaisen punaisen langan, mutta lukiessa se katosi minulta vähän väliä. Puolen välin jälkeen melkein lopetinkin kirjan lukemisen, koska tässä vaiheessa rautalohikäärme katoaa monen kymmenen sivun ajaksi ja Jane tekee omia juttujaan. Kuitenkin minua kiinnosti eniten juuri tämä lohikäärme, joten lukemisesta tuli hiukan tylsää.

Harmitti kyllä, etten ihastunut kirjaan. Alku vaikutti kyllä lupaavalta; äidittömiä lapsia nokisessa tehtaassa, jossa rakennetaan rautalohikäärmeitä -- pystyin kuvitella asetelman hyväksi Ghibli-elokuvaksi. Kirja ei sinällään ollut huono, enemmänkin aloin miettiä että olenko itse nyt tyhmä, kun en ymmärtänyt tätä kirjaa. Takakanteen on vielä laitettu lainauskin "Älykäs lukukokemus ja viisas kirja". Oliko tässä siis kyse siitä, että en ollut tarpeeksi viisas tälle kirjalle? Mene ja tiedä.

P.S. "Erisnimien suomennos: Liken työryhmä yhdessä Turun Science Fiction Seura ry:n kanssa (Simes ja Suntila)." Eivät nimet minusta niin erityisiltä vaikuttanut, miksiköhän niiden kääntämiseen on "tarvittu apua"? Tai no, minulla ei ole mitään hajua minkälaisia alkuperäiset nimet ovat.

6: A book that makes you sad

Ensimmäinen surullinen kirja, joka tulee mieleen on Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen (2009) [Before I Die (2007)]. Tämän lukemisesta on jo monta vuotta aikaa, mutta päällimmäinen tunne on, että kirja oli koskettava ja hyvä, ja että itkin sitä lukiessa. En kovin usein itke-itke kirjoja lukiessa, mutta tämä on yksi niistä.

En itse asiassa muista yhtään oliko kirja hyvin kirjoitettu, muistan vain että se kosketti ja että Tessan tarina tuntui aidolta. Syöpä ei ole minulle tuttu aihe, niin vähän ehkä järkytyinkin kun kuvailtiin vähän niitä "inhottaviakin" juttuja (ei kuitenkaan mässäilty). Muistaakseni itkin pitkin kirjaa, mutta enemmän mitä vähemmän sivuja oli jäljellä. En tällä hetkellä keksi mitään muuta kirjaa, jota lukiessa olisin itkenyt yhtä monen sivun ajan. Esimerkiksi Nälkäpeliä lukiessa itkin kyllä, mutta vain muutamassa kohtaa. Vielä en ole uskaltautunut lukemaan tätä kirjaa uudelleen.

Mietin kyllä, että koskettiko tämä vain sen takia, että aihe oli noin rankka? Jos kirjan aihe on koskettava, tarviiko sen olla hyvin kirjoitettu koskettaakseen?
Olen kuullut, että Fault in Our Stars olisi aiheeltaan sama siinä mielessä, että molemmissa on syöpää sairastava nuori tyttö. Tuli mieleen, että onko tällaisia kirjoja enemmänkin; onko tästä tullut suosittu aihe?

Cassandra Clare: City of Fallen Angels (2011)

City of Fallen Angels [The Mortal Instruments Book Four] (2011)
Walker Books
435 s.
kieli: englanti
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"'Just coffee please.'"

Tämän kirjan lukemisesta on jo vähän aikaa, mutta yritän kertoa siitä parhaani mukaan, aikaisempia osia kuitenkaan pahasti spoilaamatta. Tämä kirja siis on 4.osa Cassandra Claren The Mortal Instruments / Varjojen kaupungit -sarjasta nimeltään City of Fallen Angels tai suomeksi Langenneiden enkelten kaupunki. Minä luin tämän kuitenkin englanniksi.

Kirja jatkaa suunnilleen siitä mihin edellinen jäi, olikohan se suunnilleen kuukausi 3.kirjan tapahtumien jälkeen. Tarina aloitetaan Simonin näkökulmasta ja hänen tyttöongelmastaan, myöhemmin pääsee tarkastelemaan myös monien muiden hahmojen sielunmaisemaa. En muista kenen näkökulmaa oli kirjassa eniten, mutta ainakin tuntui että Simonin näkökulmaa ja minun silmissäni hän oli tämän kirjan päähenkilö. Simonilla on pulmia tyttöjen, mutta myös oman identiteettinsä kanssa, Jace masistelee edelleen ja myöskin Clary on teinityttömäisesti huolissaan suhteestaan.

Olihan tämä suoraan sanoen vähän hömppää. Samoja asioita pyöriteltiin edelleen kuin aikaisemmissakin osissa ja kielioppivirheet häikäisivät silmiä. Ensimmäisestä kolmesta osasta pidin paljon, mutta tämän kirjan luettuani aloin epäillä selviäisivätkö nekään tarkkaa syyniä enää nyt. Mietin antaisinko tälle kirjalle 2 vai 3 tähteä, mutta päädyin sitten kolmeen, koska luin kirjan kuitenkin nopeasti. Aivan huonoa kirjaa en edes jaksaisi lukea loppuun. En muista mitä tapahtui kirjan ensimmäisellä puoliskolla, mutta jotain hyvää siellä kai oli, kun jossain välissä vain havahtui että hetkinen mihin tämä kirja nyt katosi.

Tästä tuli nyt vähän lyhyt arvio, mutta tämä on niitä kirjoja, josta ei oikein keksi sanottavaa. Hyvää välipalapullaa TMI-faneille, jotka ovat lukeneet aikaisemmat osat, mutta ei kuitenkaan välttämätöntä luettavaa. Itse aion lukea vielä viidennen osan, mutta tällä hetkellä voisin sanoa, ettei kauheasti menetä mitään vaikkei jatkaisikaan sen 3. kirjan jälkeen. Itse kuitenkin jatkan, sillä minua kiinnostaa Claren luoma maailma.