David Nicholls: Sinä päivänä (2009)

Sinä päivänä (2013, 1. painos 2011) / One Day (2009)
Miki™ (Otava)
996 s.
kansi: ?
kieli: suomi (suomentanut Sauli Santikko)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"'Minä uskon, että on tärkeää saada jotain aikaan', hän sanoi."

Tämä oli ensinnäkin ensimmäinen Miki-kirja, jonka luin. Minulla oli ennakkoluuloja tätä painostyyliä vastaan, mutta ihan hyväksi se loppujen lopuksi osoittautui. Lempikirjojani en ostaisi tässä muodossa, koska kirjasta oli vaikeaa pitää huolta; ohuen ohuet sivut taittuivat helposti. Tämä kuitenkin sopi matkalukemiseksi oikein hyvin, pientä kevyttä kirjaa oli helppo kuljettaa mukana ja kirjan "pystyssä pitäminen" sopi paremmin ahtaaseen junaan (sängyssä lukeminen olikin taas vaikeaa). Miki-formaatti sopii siis hyvin kirjoille, jotka aikoo lukea vain kerran matkalukemisena (ongelmana vain on niiden korkea hinta verrattuna tavallisiin kirjoihin...)

Sinä päivänä kertoo kahden ihmisen tarinan 20 vuoden ajalta. Dexter on rikkaan perheen hemmoteltu poika, joka haluaa ottaa elämän rennosti, ja Emma on suuria unelmia täynnä oleva tyttö, joka haluaa tehdä jotain tärkeää elämällään. Kirja kertoo näiden kahden ystävyydestä yhden päivän kerrallaan, mitä heidän elämässään tapahtui joka 15. heinäkuuta 20 vuoden aikana alkaen vuonna 1988, jolloin he tapasivat.

Ensikosketukseni tähän tarinaan oli kun näin kirjaan perustuvan elokuvan trailerin. Leimasin sen siltä näkemältä kliseiseksi lällynlääksi. Nappasin kirjan kuitenkin sen kummempia ajattelematta kirjastosta mukaani. Ajattelin, että tarina olisi sopivan kevyt sen hetkiseen fiilikseeni ja sopisi pätkittäiseen lukemiseen.
Koska itse tarinakin oli kerrottu pätkissä, se sopi matkalukemiseksi, mutta aihe itsessään ei ollutkaan niin kevyt romanttinen hömpötys kuin olin kuvitellut. En pitänyt päähenkilöistä hirveästi, en varsinkaan itsekeskeisestä Dexteristä, mutta heidän tarinansa oli niin realistisesti kerrottu, että kirjailija onnistui saamaan minut samaistumaan heihin. Tässä oli juuri sellaisia "pieniä hetkiä", jotka useimmista romanttisista kirjoista puuttuvat, juuri ne hetket jotka tekevät tarinasta uskottavan. Tottakai samaistuminen riippuu suurimmaksi osaksi lukijasta itsestään ja hänen omista kokemuksistaan, mutta ainakin minua Emman ja Dexterin elämän laskut ja nousut koskettivat, ja muistuttivat jollain tapaa omista kokemuksistani.

En tiedä olisiko tämä tarina iskenyt niin kovaa, jos minulla ei olisi ollut niin suuria ennakkoluuloja tätä kohtaan ja jos en olisi lukenut tätä juuri nyt. Pidin tätä siis kliseisenä romanttisena kirjana, mutta sain totisesti yllättyä -- varsinkin lopun osalta. Kyllähän se eräällä tapaa oli kliseinen loppu, mutta ei kuitenkaan sellainen jota olin odottanut (tai jollaista olisin kaivannut sen hetkiseen fiilikseeni). Loppu kuitenkin vahvisti kirjan realistisuutta, mistä en voi olla antamatta lisäpisteitä. Kirjassa ärsytti se, että kirjailija ei koskaan kertonut juuri niistä hetkistä, jotka minua eniten kiinnostivat -- niihin vain viitattiin sivulauseessa jälkikäteen. Toisaalta, kaipa tämäkin lisäsi tarinan realistista puolta?

Niin kuin Goodreadsissa jo sanoinkin, tästä ei tullut lempikirjaani enkä oikeastaan tiedä kelle tätä edes suosittelisin -- antamani hyvät pisteet kun ovat niin vahvasti yhteyksissä hyvään lukukokemukseeni. Minun tapauksessani tuli kuitenkin koettua positiivinen yllätys -- ehkä jollekulle toisellekin voisi näin käydä.

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (1908)

Annan nuoruusvuodet (16. painos, 1994 [1. painos 1920]) / Anne of Green Gables (1908)
WSOY
282 s.
kansi: Eeli Jaatinen
kieli: suomi (suomentanut Hilja Vesala)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★★

"Rouva Rachel Lynden asunto oli juuri siinä, missä Avonlean maantie painui pieneen leppien ja fuksiapensaiden reunustamaan notkoon."

En muista minkä takia tartuin tähän kirjaan alunperin, mutta tiesin kirjan ennestään nimeltä ja olin saattanut pohtia sen lukemista aiemmin. Luin pienenä Tiina ja Laura-kirjoja, mutta en oikeastaan ollut koskaan tyttökirjojen suuri ystävä. Melko nuorena, jo ala-asteella, siirryin lukemaan fantasiakirjoja, realististen tyttö- ja nuortenkirjojen jäädessä taakse. Mutta nähtävästi minun aikani tyttökirjojen kanssa on vihdoin tullut, sillä viime aikoina minua ovat tällaiset romanttiset kirjat kiinnostaneet. Saa nähdä milloin innostun ja tartun Jane Austeninkin tuotantoon!

Annan nuoruusvuodet kertoo vanhoista sisaruksista, Matthewsta ja Marillasta, jotka asuvat Vihervaarassa, pienessä kylässä jossa kaikki tuntevat toisensa. Sisarukset toteavat, että Matthew tarvitsee apua peltotöissä, joten he päättävät adoptoida nuoren pojan. Juna tuo kuitenkin tullessaan 11-vuotiaan tytön, Anna Shirleyn. Anna on punatukkainen rämäpää, joka saa heti Vihervaarassa juorut liikkeelle. Annan mielikuvitus ja dramatiikan halu on pohjaton, ja hän aiheuttaakin melua ja melskettä minne tahansa meneekin. Hillitty Marilla ei ole kuitenkaan varma, haluaako hän pitää tämän jatkuvasti pälpättävän pikkutytön...

Minulla oli jonkinlaisia ennakkoluuloja tätä kirjaa/sarjaa kohtaan, joten pääsin lukemaan tämän kirjan ilman suurempia odotuksia. Ja minähän ihastuin tähän tarinaan ja Annaan. Aluksi minua ärsytti Anna ja hänen loputtoma pälpätyksensä, mutta pikku hiljaa aloinkin pitää hänestä, Matthewin tapaan. En muista missä vaiheessa aloin kannustaa Annaa hänen tempauksissaan, mutta lukeminen oli silti mukavaa alusta lähtien. Jokin tässä tarinassa vain sai minut hyvälle tuulelle. En ole varma onko se tämän tyylilajin, romantiikan, aikaansaannosta vai onko kyse vain tästä tarinasta, mutta Annan nuoruusvuodet sai minut haluamaan lisää tällaisia tarinoita. Sellaisia, jotka saa olon lämpimäksi. Juuri tällaisia kirjoja on kiva lukea ennen nukkumaanmenoa!

Kirjan kieli oli välillä hassunkuuloista, mutta sen voi luultavasti laittaa ilmestymisajankohdan piikkiin. Kyllähän siihen lopulta tottui, ja saattoi se tuoda osansa tarinan tunnelmaankin. Painos sen sijaan oli huono, koska sieltä täältä puuttui lauseita tai jonkin lauseen tilalla oli edellinen lause kahteen kertaan. Kirjoitusvirheet voi antaa anteeksi, mutta kokonaisten lauseiden puuttumista ei. Melko outoa, että näin suuria virheitä on päässyt käymään, kun lukemani painos oli jo kuudestoista.

Kirja koostuu Annan seikkailuista ja toilailuista, joista kerrotaan vuoron perään. Aika kuluu samalla eteenpäin ja välillä tehdään melkein vuodenkin harppauksia. Tällaiselle kirjalle sopi happy-go-lucky-kerronta, jossa ei ole kiire mihinkään eikä juonen eteenpäin vieminen ole tarinan pääasia. Yllätyin silti kuinka nopeasti aika kulki kirjan loppupuolella, vähän liiankin nopeasti minun mielestäni. Tuntui siltä, että Annan elämän vaiheita vain lueteltiin, jotta päästäisiin tiettyyn kohtaan hänen elämäänsä ennen kirjan viimeistä sivua. Tällainen kiiruhtaminen toi vähän oudon maun suuhuni seuraavaa osaa ajatellen, vaikka ehdottomasti aion jatkaa sarjan lukemista.

Kirjaa lukiessani tajusin, että olen nähnyt jonkin matkaa tähän sarjaan perustavaa tv-sarjaa, Anna ystävämme. Löysin sarjan dvd-boxin yllättäen kirjastostani ja nappasin sen aikailematta mukaani. Mutta kotona aloin miettiä, uskallanko sittenkään vielä katsoa sarjaa. Kuinka pitkälle sarjaa voi katsoa ilman että spoilaantuu kirjan jatko-osista?

Rastin tällä kirjalle kirjabingosta kohdan "Kuuluu kirjasarjaan".

Daniel Handler: Ja sen takia me erosimme (2011)

Ja sen takia me erosimme (2013) / Why We Broke Up (2011)
Karisto
363 s.
kuvitus: Maira Kalman
kansi: Maira Kalman
kieli: suomi (suomentanut Taina Wallin ja Leena Perttula)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Rakas Ed, teidän etuovella jysähtää kohta."

Kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran reilu viikko sitten Kirjaneidolta, kun hän päivitti kirjan Goodreadsiinsa ja kirjoitti siitä blogiinsa. Halusin jonkin kirjan Pikku prinsessan lisäksi junamatkalle ja kuulin tästä juuri sopivasti. Hain kirjan pari tuntia ennen lähtöä enkä Frances Hodges Burnettin kirjaan sitten edes koskenut (en kyllä ole päässyt sen tarinan sisään vielä ollenkaan). Surkeiden sattumusten sarjan kirjoittaman kirjailijan nuortenkirjaa oli yllättävän helppo ja nopea lukea, vaikka tarina ei imaissutkaan minua oikeastaan mukaansa.

Kirjalla on ensinnäkin ihana kansi, se herätti heti huomioni -- nimen ohessa. "Ja sen takia me erosimme"; ketkä erosivat? Miksi? Mitä tapahtui? Aloin ajatella näitä asioita ja sain semmoisen kutkun, että tämä voisi olla sellainen hyvä, realistinen nuortenkirja. Osaksi kuudes aistini osui oikeaan ja toiveeni erilaisesta nuortenkirjasta toteutui.

Kirja on kirjeromaanin muodossa ja kirjettä kirjoittaa 16-vuotias leffoja rakastava tyttö Min. Min kirjoittaa kirjettä Edille, koulun korisjoukkueen varakapteenille -- joka hetki sitten vielä oli hänen poikaystävänsä. He olivat niin erilaisia, mutta silti heidän rakkautensa kukoisti ja he olivat onnellisia. Mutta mitä on tapahtunut? Miksi Min kirjoittaa jäähyväiskirjettä?

Kirjassa on kuvitus, joka oli minusta hyvä ratkaisu tälle tarinalle. Jäähyväiskirjeensä ohessa Min palauttaa Edille laatikon, jonka sisällä on tavaroita, jotka liittyivät jollakin tavalla heidän suhteeseensa. Jokaisessa luvussa Min esittelee yhden tavaran ja kertoo sen tarinan ja vie samalla eteenpäin myöskin heidän eronsa tarinaa. Jokaisesta esineestä näytetään kuva, mistä pidin. Teksti myös tukeutuu kuviin välillä paljonkin eikä niitä voisi oikeastaan ottaa pois. Teksti oli välillä "ajatuksenjuoksumaista", se vilisi pilkkuja pisteiden sijaan, ihan kuin Min olisi yrittänyt kertoa joitain lauseita yhdessä hengenvedossa. Tämä tyyli teki lukemisesta paikoittain vaikeaa, mutta toisaalta juuri sen takia luin kirjan niin nopeasti; tuntui että itsekin piti lukea jotkut lauseet hengittämättä.

Pidin tarinassa siitä, että se oli realistinen, vaikka olisi saanut olla vieläkin realistisempi minun mielestäni. Minusta olisi ihanaa lukea suhteesta/erosta, joka ei olisi mustavalkoinen, kumpikaan ei olisi pahis, molemmista löytyisi huonoja puolia, jommankumman ei tarvitsisi olla huono ihminen jos suhde ei toimi. Tämä kirja ei kuitenkaan ole sellainen jo pelkästään rakenteensa vuoksi; kirja kertoo vain Minin mielipiteen suhteesta. Min on myöskin teini-ikäinen ja silloin elämä on tunteellisempaa, dramaattisempaa. Olen itse kyllä hyvin tunteellinen ihminen, mutta en täysin varauksetta pystynyt samaistumaan Miniin -- minua ensinnäkin häiritsi Minin ja Edin suhteen pituus tai paremminkin lyhyys ja siitä seurannut dramatiikka. Minulle tämä tarina olisi ollut luultavasti uskottavampi, jos he olisivat seurustelleet pidemmän aikaa.

Tarinassa en pitänyt hirveästi Minin hahmosta tai ainakaan siitä miten hänen intohimonsa on tuotu kirjassa esille. Min rakastaa elokuvia ja haluaa elokuvaohjaajaksi, joten kirja vilisee viittauksia kaikenmaailman vanhoihin elokuviin ja hän vertaa koko ajan elämänsä tapahtumia johonkin elokuvaan. Mikään näistä elokuvista ei ollut minulle tuttu edes nimeltä, joten oli vaikea samaistua Minin ajatuksenjuoksuun tältä osin. Kun Min soittaa ensimmäistä kertaa Edille, hän ei kuvaile oloaan hermostuneeksi ja jännittyneeksi vaan "se tuntui samalta kuin ensimmäinen puhelinsoitto ikinä, silloin kun Alexander Graham Mikä-se-nyt-oli - se tyyppi, joka oli naimisissa Jessica Curtainin kanssa siinä tosi tylsässä leffassa - rypisteli kuukausikaupalla otsaansa rätisevien kyhäelmien äärellä ja onnistui lopulta lausumaan langoille taianomaisen lauseensa." Onhan tuo toki omaperäisempää kirjailijalta kirjoittaa noin, mutta minua se vain työnsi kauemmas tarinasta ja loppujen lopuksi skippasin kaikki elokuvaviittaukset lukiessani. Mutta ehkä tämä on vain makukysymys; minua jatkuvat elokuvaviittaustykitykset kuitenkin turhauttivat.

Suosittelen tätä kaikille, jotka nuortenkirjoista pitävät. Minusta kirjan rakenne oli virkistävä ratkaisu ja kyllähän kirjan loppu sai minutkin hiukan herkistymään, vaikka en niin paljon samaistunutkaan. Olen kyllä aika varma, että vielä muutama vuosi sitten olisin ollut enemmän tämän lumoissa. Helposti luettava kesäkirja.

Rastin tällä kirjalla kirjabingosta kohdan "Romantiikka".

Jean Webster: Setä Pitkäsääri (1912)

Setä Pitkäsääri (7. painos, 1994) / Daddy-Long-Legs (1912)
WSOY
176 s.
kuvitus: Jean Webster
kansi: ?
kieli: suomi (suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Joka kuukauden ensimmäinen keskiviikko oli Ihan Kamala Päivä - se päivä oli kauhea odottaa, tuima kestää ja hyvä unohtaa pian."

Kuulin sattumalta tästä kirjasta. Törmäsin netissä listaan, missä oli listattu animaatioita, jotka perustuivat johonkin klassikkokirjaan. Huomasin, että tästä kirjasta tehty japanilainen animaatiosarja on esitetty myös Suomessa, vaikken minä sitä koskaan lapsena katsonutkaan. Sain animaation käsiini ja olen katsonut sitä vähän matkaan, mutta ainakin sen pätkän perusteella minkä näin, pidän kirjasta enemmän. Kirjassa päähenkilö on vanhempi ja menee korkeakouluun, animaatiossa hän pääsee lukioon.

Setä Pitkäsääri kertoo Judy Abbotista, joka on 17-vuotias orpolapsi. Hän on koko elämänsä asunut orpokodissa tehden vaatimattomia töitä ja huolehtien nuoremmista lapsista. Kuitenkin eräs orpokotia valvovan johtokunnan jäsen päättää kustantaa Judyn korkeakouluun, jotta hän voisi opiskella ja tulla suureksi kirjailijaksi. Ehtona tälle nimettömänä pysyvä johtokunnan jäsen haluaa saada kirjeen Judylta joka kuukausi, jotta tämä kertoisi muun muassa opiskelustaan. Vastauksia Judy ei kuitenkaan saisi. Judy osoittaa kirjeensä "Setä Pitkäsäärelle", sillä muuta hän ei ole miehestä nähnyt kuin hänen pitkän varjonsa.

Voisi sanoa, että kirja koostuu kahdesta osasta; alkuasetelman selittämisestä ja Judyn kirjeistä. Kesti vähän aikaa ennen kuin tarina alkoi minua kiinnostaa, mutta muutaman Judyn kirjeen luettuani olin koukussa. Lukemista oli vaikea lopettaa, toisaalta myöskin siksi ettei kirjaa ole jaettu lukuihin, vaan kirjeet jatkuvat peräkkäin. Oli hauskaa seurata, miten Judy aloitti ja lopetti kirjeensä eri tavalla melkein joka kerta, ja kuinka nopeasti hänen mielensä muuttui kirjeestä toiseen, kun seurasi kirjeiden päivämääriä.

Tällainen asetelma oli minulle uusi, en ole koskaan ennen lukenut kirjaa, jonka tarina etenisi yksinpuheluna vain kirjeiden kautta. Toisaalta se on aika yksipuolista; lukija saa kuulla tarinasta vain yhden henkilön näkökulman ja siitäkin vain sen osan, mitä hän päättää kirjoittaa. Mutta toisaalta se oli minusta jotenkin virkistävää, mielikuvitukseni pääsi laukkaamaan vapaana. Pohdin lukiessani mitäköhän asioita Judy on ehkä ymmärtänyt väärin tai mitä hän on jättänyt kertomatta. En tiedä kuinka yleinen tällainen kertomisratkaisu on, mutta minusta tuntuu että tämä samainen tarina ja tyyli millä se on kerrottu sopisi hyvin myös modernimpaan versioon (olisi kiinnostavaa lukea 2000-luvun Setä Pitkäsäärestä!).

Tarinan lopussa on pieni käänne, joka ei kuitenkaan minulle tullut yllätyksenä, sillä olin vahingossa spoilannut itseäni. Loppujen lopuksi se ei kuitenkaan haitannut, sillä oli hauskaa tunnistaa ne pienet vihjeet, jotka viittasivat yllätykseen. Luulen kuitenkin, että ilman spoilaantumistakin olisin arvannut loppuratkaisun etukäteen vihjeiden perusteella.

Setä Pitkäsääri oli oikein ihastuttava kirja, vaikka viimeksi luin tyttökirjoja ala-asteella. Kirjaa oli kiva lukea, mutta kyllähän se vanhanaikainen kirjoitustyyli vähän häiritsi ja Judy oli ärsyttävä paikoitellen. Jos lukutunnelma olisi täydet viisi tähteä, tarina olisi ehkä kolme.
Myöskin koko "setä"-aspekti sai kulmani vähän nousemaan; sedästä tuli aluksi mieleen vain "namusetä" ja alkuperäisestä nimestä Daddy-Long-Legs taas saa väärän mielikuvan "isukki". Judyn ja sedän suhde olikin mielestäni vähän arveluttava, mutta ehkä sen voi laittaa aikakauden piikkiin.

Voin tätä siis suositella kaikille tyttökirjoista pitäville ja heillekin, jotka eivät niitä lue, jos tykkäävät historiallisista kirjoista. Minusta oli mielenkiintoista kuulla sen ajan tyttöjen koulunkäynnistä ja lukea Judyn "arastavasta anarkiasta". Kun otin tarinan vastaan sellaisena kuin se oli, nautin sen lukemisesta oikein paljon, puutteista huolimatta. Luin tämän kirjan kyllä juuri sopivaan aikaan.

Tällä kirjalla saan merkattua kirjabingoon ensimmäisen ruutuni "alle 200 sivua"!

Kami Garcia: Lumoava kirous (2009)

Lumoava kirous, Loihtijakronikka #1 (2013) / Beautiful Creatures, Caster Chronicles #1 (2009)
WSOY
527 s.
kansi: ?
kieli: suomi (suomentanut Aila Herronen)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

"Meidän kylässämme oli vain kahdenlaisia ihmisiä."

Aloitin tämän Kami Garcian ja Margaret Stohlin kirjoittaman Lumoavan kirouksen lukemisen lomallani. Halusin jotain rentoa iltalukemista, kylmästi sanottuna sellaisen kirjan, joka olisi "tuttu" ja jonka juonen pystyisi arvaamaan etukäteen. Tämä sopi siihen tarpeeseen -- ensimmäisen viikon ajan. Sitten lukeminen alkoi puuduttaa.

Lyhyesti sanottuna Lumoava kirous kertoo Ethanista, joka on asunut koko elämänsä Gatlinin pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Kaupunkiin kuitenkin muuttaa uusi salaperäinen tyttö, joka heti sieppaa Ethanin ihailevan ja muiden ilkeän huomion. Ethan saa kuitenkin pian huomata, että tytössä on jotain muutakin salaperäistä kuin se, että hän asuu kaupunkin oudon erakon luona... Tyttö on nimittäin loihtijasuvusta ja hänen kuudentenatoista syntymäpäivänään häntä odottaa suvun kirous.

Lisäsin hiljaittain oikeaan sivupalkkiin selitykset antamilleni tähdille. Tämä kirja sopii hyvin kahden tähden kuvailuun "jokin juju sai minut lukemaan loppuun. En kuitenkaan erityisemmin suosittele." Se juju oli, että halusin verrata näkemääni elokuvaa ja kirjaa, koska kuulin, että kirja(n loppu) eroaa paljonkin elokuvasta. Luettua siis sain, mutta en erityisemmin suosittele, vaikka takakannessa tarinaa ylistetään isoin sanoin: "Tämä kirja on lahja Stephenie Meyerin ja True Bloodin faneille", "Taitavasti punottu, tunnelmallinen ja omaperäinen", "nokkela, täyteläinen ja romanttinen". Sanat "omaperäinen" ja "nokkela" kalahtavat pahasti korvaan; en myöskään missään nimissä suosittelisi tätä True Bloodin/Sookie Stackhouse -kirjojen faneille. Meyerin faneille kyllä, jos he pystyvät sulattamaan samankaltaisuuden: Houkutuksessa uusi tyttö muuttaa pikkukaupunkiin, jossa hän ihastuu salaperäiseen poikaan; Lumoavassa kirouksessa pikkukaupungin poika ihastuu salaperäiseen uuteen tyttöön.

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta pitäisi sanoa, vaikka tarinaa oli sentään yli 500 sivun verran. Houkutus sentään herätti enemmän tunteita, tämä oli enemmänkin "nääh"-kirja. Juonikuviossa ei ollut mitään uutta; jonkinasteiset toistuvat epäloogisuudet ärsyttivät, mutta pystyin silti tuudittautumaan aivottomaan iltalukemiseen. Kyllähän minä tartuin tähän kirjaan juuri sen vuoksi, että halusin jotain rentoa luettavaa, mutta siihen tarpeeseen tämä kirja oli jo aivan liian paksu. Loman kevennykseksi tarkoitettu alkoi jo viikon päästä laahaamaan perässä; "eikö tämä vieläkään lopu?" -- mutta silti jatkoin, koska lukeminen oli helppoa ja jotenkin se loppu vain silti kutkutti. Mutta loppujen lopuksi kustannustoimittaja olisi voinut lyhentää tätä kirjaa sadallakin sivulla ja minä olisin voinut jättää tämän kirjan lukematta; eipä siitä vertailustakaan oikein mitään tullut, kun elokuvan katselemisesta on jo aikaa...

Yksi erittäin iso plussa tällä kirjalla kuitenkin oli, ja se oli se että tarina on kerrottu tavallisen pulliaispojan näkökulmasta ja että loihtijat välillä höykyttävät häntä kunnolla. Usein tällaisissa tarinoissa maagisia voimia omaavat uhittelevat paljon tavispäähenkilölle, vaikka mitään ei kuitenkaan tapahdu, mutta tässä kirjassa Ethan pääsee myös pelkääjänpaikalle, mikä oli realistista. Oli hienoa, että tällaisessa YA-kirjassa oli poika päähenkilönä, mutta silti välillä hahmo ei oikein mennyt minulla läpi; ehkä hahmo olisi kaivannut enemmän miehisiä piirteitä? Ainakin kirjan rakkaustarina oli turhan pliisu minun makuuni...

Tiivistettynä: ihan ok, luettava, rentoa iltalukemista, joka sopii hyvin esiteini-teini-repertuaariin, jos ei ole paljon tämäntyyppisiä kirjoja lukenut. Itse kuitenkin pidän enemmän eräästä toisesta nuorten noita/wicca-kirjasarjasta nimeltään Sweep -- ehkä se päätyy vielä joskus tänne blogiinkin, jos aloitan sarjan joskus uudestaan.

P.S. Yleensä minua eivät elokuvakannet haittaa. Tällä kertaa se jopa ärsytti, koska hahmot eivät sopineet mielikuviini tippaakaan. Elokuvan Ridleystä (Emmy Rossum) kyllä pidän paljon enemmän, kuin kirjan versiosta. En muistaakseni pitänyt elokuvassa kenestäkään muusta kuin hänestä, oikein ihanan dramaattinen hahmo.

Charlaine Harris: Dead Until Dark

Dead Until Dark (2001)
Orion Publishing Group
326 s.
kieli: englanti
mistä minulle: alunperin tilattu kirjakaupasta, nyt otin omasta hyllystä.
arvosana: ★★★★

"I'd been waiting for the vampire for years when he walked into the bar."

Luin Thomas Harrisin Punaisen lohikäärmeen liian nopeasti, mutta onneksi tulin lomalle lapsuudenkotiini, johon olen jättänyt suurimman osan kirjoistani. Nyt tartuin yhden suosikkisarjani ensimmäiseen kirjaan, johon tutustuin, kun minulla oli menossa teinivuosieni vampyyri-kausi. Miksikään Twilightiksi tämä ei kuitenkaan paljastunut, tai ehkä "aikuisten twilightiksi". Olin nuorena aikuisena, että wow, tässähän tapahtuu jotain muutakin kuin käsistä pitelyä! Aloitin tämän sarjan lukemisen ennen kuin suomennokset ilmestyivät, joten en tiedä kuinka laadukkaita ne ovat. Kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta englanti oli tarpeeksi helppolukuista, joten tämän luki suht nopeasti.

Sookie Stackhouse on tarjoilija pienessä kaupungissa Lousianassa ja hänen päivänsä kuluvat siihen, kun hän yrittää pitää muiden ajatuksia poissa mielestään, sillä hän on telepaatikko. Kuitenkin jo toisella sivulla vampyyri astuu baariin, jossa Sookie työskentelee ja jännitys alkaa. Harrisin luomassa maailmassa vampyyrit ovat tulleet "ulos arkuista" pari vuotta sitten, kun japanilaiset keksivät synteettisen veren. Nyt he voivat kulkea vapaana omina itsenään "eivätkä ole vaaraksi" ihmisille. Sookien ja Billin välillä alkaa tietysti kipinöidä, mutta kun Sookien työkavereita alkaa yksitellen kuolla ja paikalliset epäilevät vampyyrejä, Sookie alkaa itsekin tutkia asiaa.

Tämän lukemisesta on itseasiassa jo vähän aikaa, joten en osaa kirjoittaa tähän mitään syvällistä pohdintaa, mutta hyvää viihdettä tämä oli! Harris osaa kirjoittaa sillä tavalla kutkuttavasti, että on pakko vain lukea eteenpäin, että tietää mitä hahmoille on tapahtunut. Hänen tyylissään on jotain hauskaa, kun hän kirjoittaa ihan tavallisista asioista, joita nainen kokee elämässään. "Onneksi puin tänään pitsitangat enkä mummoalushousuja", "miksi minulla täytyy olla kuukautiset juuri tänään!" -tyyliin. Joidenkin mielestä tuollaisten yksityiskohtien kertominen on turhanpäiväistä, ja olenkin yleensä samaa mieltä, mutta välillä on kivaa lukea tavallisista ongelmista, joita kirjojen päähenkilöt eivät tunnu yleensä koskaan kokevan.

Sookie Stackhouse / The Southern Vampire Mysteries -sarjassa on mielenkiintoisia hahmoja ja jännittäviä tapahtumia, mutta täytyy myöntää, että kyllä tämäkin alkaa ajan kuluessa puuduttamaan. Tällä hetkellä luen kirjaa numero 7 ja alkaa tässä olla jo ähky yliluonnollisten olioiden kanssa seurustelusta, vampyyreiden egoista ja Sookien ongelmista. Aluksi luin sarjaa pari päivää per kirja, mutta nyt vitkutan All Together Deadia muutaman kymmenen sivun päivätahtia. Ehkä olisi aika lukea jotain muuta välissä?

PS. Aloin katsomaan True Blood-tv-sarjaa uudestaan (katsoin sitä 2 ensimmäistä kautta sen ilmestyessä), koska muistini mukaan se oli viihdyttävä -- mutta tämähän on ihan kauhea! En muistanutkaan kuinka ärsyttävä Bill ja hänen tapansa sanoa Sookien nimi "SOOKIEHHH" oli... Jotain jännitystä tässä sentään on siltä osalta, että tv-sarja ja kirjat eivät täsmää kuin vain päätapahtumiltaan.