Vladimir Nabokov: Lolita (1955)

Lolita (11. painos, 2011) / Lolita (1955)
Gummerus
384 s.
kansi: Eeli Jaatinen
kieli: suomi (suomentanut Eila Pennanen ja Juhani Jaskari)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Lolita, eli Valkoiseen rotuun kuuluvan miespuolisen lesken tunnustus -- nämä kaksi nimeä oli tätä esittelyä seuraavilla merkillisillä sivuilla, silloin kun näiden rivien kirjoittaja sai ne haltuunsa."

Luin tämän jo aikaa sitten, elokuussa, mutta en ollut saanut aikaiseksi kirjoittaa tästä. Olin kuitenkin ehtinyt luoda pohjan tälle blogipostaukselle niin tehdäänpäs nyt loppuun asti. Minulla on jäänyt rästiin muitakin kirjoja; pitää katsoa kirjoitanko niistä ollenkaan vai tekisinkö esimerkiksi monen kirjan tiivistelmäpostauksen mieluummin. Yritän nyt kuitenkin jotenkin kertoa kirjan herättäneitä ajatuksia.

Tiesin Lolitan nimenä etukäteen, mutta sen tarina ei ollut minulle tuttu. En ole nähnyt elokuvaakaan vielä (vaikka minulla on epäilykseni kannattaako sitä edes katsoa). Tiesin kuitenkin, että kirja on "skandaalimainen" ja siihen liittyy pedofiliaa. Pedofilia ei ole aihe, joka saisi minut hihkumaan "oi että, tuo kirja pitää lukea", mutta minua kiinnosti kirjassa se tosiasia, että sitä pidetään klassikkona. Minua myös yleisesti kiinnostaa "kielletyt kirjat", siis kirjat jotka ovat joistain syistä kielletty/olleet kiellettyjä joissain maissa, ja Lolita kuuluu niihin. Lolita leimattiin "eroottiseksi" ja "pornografiseksi", ja se kiellettiin ainakin Ranskassa.

Ymmärrän täysin miksi tätä kirjaa pidetään klassikkona. Vaikka kirjan tylsät kohdat vetivät vertoja Robinson Crusoen kanssa vietetylle kuorsaukselle, en ole aiemmin lukenut mitään Lolitan kaltaista. Myönnettäköön tosin, että aika harvoin haastan itseäni lukemaan aivojumppakirjoja, koska päällimmäinen tavoitteeni kirjojen lukemisessa on viihtyvyys, rentoutuminen ja eskapismi. Tämä kuitenkin väänsi aivojani solmuun siinä mielessä, että se haastoi minut miettimään etiikkaa. Lolitahan siis kertoo miehestä, joka rakastuu 12-vuotiaaseen tyttöön. Tämän luulisi olevan helppo asetelma, eikö vain? Se on väärin, moraalitonta, tietysti. Mutta Nabokov ei päästänyt ainakaan minua noin helpolla. Hän kirjoitti sillä tavalla, niin hyvin, että tarina imaisi minut mukaansa ja tosielämän moraalirajat alkoivat hälventyä. Välillä sitä huomasi unohtaneensa, että Lolita on vasta lapsi. Ikään kuin tarinan imaisema pääni lätsähti yhtäkkiä takaisin reaalimaailmaan, hetkinen, mitäs ällöttävyyksiä minä luenkaan!

Kirjan rakenne on kyllä niin mielenkiintoinen, kun se on vain ja ainoastaan tämän miehen, pedofiilin näkökulmasta. Kyllähän monissa kirjoissa on minä-kertoja, mutta en ole siihen kiinnittänyt aikaisemmin niin paljon huomiota. Tätä tarinaa luettaessa siihen kuitenkin väistämättä kiinnitti huomiota, koska aihe oli niin voimakas. Sitä tiesi, että minä-kertojaan ei voi aina luottaa, mutta silti siihen välillä haksahti, kunnes todellisuus pilkisti lauseiden raosta, ja sitä alkoi epäillä miltä todellisuus oikeasti näyttää.

Lolitassa on todella vahva ja rohkea aihe (oli silloin ja on minusta edelleen), mutta en silti pidä sitä eroottisena kirjallisuutena tai pornona, huhuh. Ne jotka väittävät kirjaa pornoksi, ovat luultavasti lukeneet vain kirjan alun eivätkä pysty näkemään asetelman taakse. Kirjassa on toki muutama eroottinen kohtaus, mutta ei se minusta ole riittävä syy laittaa näin järkyttävän huonoa ja harhaanjohtavaa kantta Lolitan suom. kieliseen painokseen (onneksi kirjasta otettiin uusi painos tuolla uudella violetilla kannella...)

Ranskankieliset lauseet ja niiden kääntämättömyys hämmensivät, kertojan paikoittainen epäselvyys sekoitti, Amerikan ympäri kiertäminen tylsistytti, luettelointi ja pitkät lauseet rasittivat. Välillä Lolita siis todellakin oli mielettömän pitkäveteinen, mutta toisaalta Nabokovin kirjoitustyyli oli hieno ja hän kirjoitti viekkaasti. Tämä oli ehdottomasti sellainen kirja, jonka herättämistä ajatuksista olisin halunnut keskustella, ja joka sopisi mielestäni hyvin lukupiirikirjaksi, pureskeltavaksi alusta loppuun.

Cate Tiernan: SWEEP-sarja, osat 1-6 (2001) & julkaisukohu

Book of Shadows, volume 1 (tammi, 2001), 176 s.
The Coven, Volume 2 (tammi, 2001), 185 s.
Blood Witch, Volume 3 (huhti, 2001), 202 s.
Dark Magick, Volume 4 (kesä, 2001), 186 s.
Awakening, Volume 5 (elo, 2001), 188 s.
Spellbound, Volume 6 (syys, 2001), 190 s.

Speak, Penguin Group
kansi: Lori Thorn (kirjat 1-3), Kristina Dvewell (volume 2 [kirjat 4-6])
kieli: englanti
mistä minulle: tilasin nettikirjakaupasta.
arvosana: ★★★

"Years from now I'll look back and remember today as the day I met him."

Arvostelen tämän sarjan kuusi ensimmäistä osaa tässä samassa postauksessa, koska luin nämä lyhkäiset kirjat putkeen enkä osaa erotella niitä toisistaan (varsinkin kun seuraava alkoi aina siitä mihin edellinen jäi). Olen kyllä kummistunut siitä, että nämä kirjat on eroteltu toisistaan näin kuin ne on, varsinkin kun nämä kuusi osaa (ja kahdeksanteen osaan asti) on kuitenkin ilmestynyt samana vuonna. Onko tässä haluttu tehdä mahdollisimman paljon rahaa vai onko kirjailijan kirjoittamaa tekstiä yksinkertaisesti vain toimitettu vain vähän kerrallaan, mutta kuitenkin haluttu laittaa jo käsitelty teksti markkinoille? En tiedä, mutta jos tämä sarja kiinnostaa, suosittelen ostamaan kolmen kirjan painoksia verrattaen siihen, että ostaisi jokaisen kirjan erikseen -- vaikka yksittäiskirjojen kannet ovat todella hienoja, rahaa säästyy selkeä määrä jos viitsii ostaa 3 kirjan versiot.

Vas. osat 4-6 yhdessä painoksessa, keskellä osa 2, oik. osa 3.

Olin näiden kirjojen pauloissa teini-ikäisenä. Innostuin näistä, koska wicca aiheena oli minulle täysin uusi, mutta mielettömän kiehtova enkä ollut löytänyt tällaista kirjallisuutta suomeksi. Kirjojen englanti oli vieläpä helppoa ja tarina oli niin helppolukuista, että päädyin tilaamaan ensimmäisen osan jälkeen monta kirjaa kerrallaan. Vaikka tämä sarja ei enää iske niin paljon kuin silloin, olen tyytyväinen että tilasin tätä.

Sweep-sarjan ensimmäinen osa, Book of Shadows, aloittaa Morgan Rowlandsin tarinan. 17-vuotias Morgan on tavallinen, ujo tyttö. Hän käy koulua parhaiden ystäviensä Breen ja Robbien kanssa, tekee tunnollisesti läksynsä, menee joka sunnuntai perheensä kanssa aamukirkkoon kunnon kristittynä. Hänen kouluunsa saapuu kuitenkin uusi poika, josta Morgan (ja kaikki muutkin) kiinnostuvat. Cal Blaire on karismaattinen, tulee kaikkien kanssa toimeen ja juttelee myöskin poikia ujostelevalle Morganille. Cal kertoo olevansa wiccalainen ja saa muutamia ihmisiä, mukaanlukien Morganin, kokeilemaan wiccalaista piiriä eräänä iltana. Wiccalainen elämä vie Morganin mennessään...

Stephen King: Carrie (1974)

Carrie (2013, 1. suom. painos 1987) / Carrie (1974)
Tammi
206 s.
kansi: Motion Picture Artwork And Photography
kieli: suomi (suomentanut Tuula Saarikoski)
mistä minulle: sain lahjaksi.
arvosana: ★★★

"Uutinen Westoverin (Ma.) Enterprise-viikkolehdessä 19. elokuuta 1966: KIVIÄ SATOI -Useat luotettavat henkilöt ovat kertoneet, että Chamberlainin kaupungin Carlinkadulla satoi elokuun 17. päivänä kiviä kirkkaalta taivaalta."

Sain Carrien pokkariversion jokin aika sitten lahjaksi, koska olin kiinnostunut siitä uuden elokuvaversion myötä. Halusin lukea kirjan ennen molempien elokuvien katsomista. En ole aikaisemmin lukenut mitään Stephen Kingiltä, vaikka ystäväni ovatkin suositelleet mm. Musta Torni -sarjaa ja olen ollut itse kiinnostunut Kingin Hohdosta (tämänkin elokuvaversio on minulta edelleen näkemättä, uskokaa tai älkää). Vaikka Kingin kirjoitustyyli ei ihan iskenyt, yllätyin ihan positiivisesti Carrien kohdalla.

Carriessa eletään 70-luvun loppua pienessä kaupungissa, jossa teini-ikäinen tyttö Carrie elää vanhoillisen ja ääriuskovaisen äitinsä kanssa, ja joutuu koulussa muiden, varsinkin tyttöjen, kiusaamaksi. Tarinaa kerrotaan eteenpäin Carrien ja hänen luokkatovereidensa näkökulmasta sekä tulevaisuuden lehtileikkein, jotka kertovat tapahtumasta "varjo joka räjähti".

Pidin tästä kirjasta, mutta en täysin ihastunut. Kingin tapaan kirjoittaa hahmojen tajunnanvirtaa sulkeissa häiritsi minua paljon, vaikka siihen vähän tottuikin. Silti kirjan loppupuolellakin minua häiritsi, että jouduin lukemaan nämä pilkuttomat ja pisteettömät tajunnanvirtalauseet pariin kertaan ennen kuin tajusin mitä niissä sanotaan. Muuten Kingin kirjoitustyyli oli ihan hyvä, pidin varsinkin hänen tavastaan antaa vihjeitä tulevasta tulevaisuuden lehtileikkeillä ja kirjojen sitaateilla. Harmi vain, että tiesin suunnilleen mitä lopussa tuli tapahtumaan, muuten tällä tarinaratkaisulla olisi saattanut olla enemmän vaikutusta tarinan tunnelmaan minun osaltani. Tästä tuli mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin (jonka olen tosin vain nähnyt elokuvana), jonka kanssa spoilaannuin samalla tavalla ja se pilasi minulta lopun osittain. En tosiaan tiedä johtuiko se tuosta spoilaantumisestani, mutta mielestäni lopputapahtumat olisivat voineet olla "dramaattisempia".

Katsoin Carrieen perustuvat elokuvat, vuoden 1976 version, joka ilmestyi pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen ja vuoden 2013 version. Kummassakin tapauksessa olen sitä mieltä, että kirja oli parempi, mutta vertaillessani elokuvia keskenään, voin sanoa vuoden -76 elokuvan olleen parempi. Vanhemmassa versiossa elokuvan rakenne eroaa kirjasta sillä tavoin, että elokuvan alkupuolisko vaikuttaa ihan tavallisesti teinielokuvalta tyyliin "kiusattu ujo tyttö muuttuu kauniiksi ja saa paljon ystäviä", mutta muuttuukin sitten kauhu(maiseksi)elokuvaksi. Uskon, että tämä on ollut aikoinaan ihan hyvä ratkaisu, jos yleisö ei ole lukenut kirjaa. Jos yleisö on yllättynyt elokuvan sävyn muuttuessa, uskon sen olleen hienokin kokemus. Jotkut hahmot eivät tosin olleet minusta onnistuneita, esim. Carrien äiti ja John Travoltan näyttelemä Billy eivät olleet niin kamalia kuin kirjassa. Petyin katsoessani vuoden 2013 version, sillä se olikin vain uusi versio vuoden -76 elokuvasta, ei uusi versio kirjasta. Samat, huonotkin ratkaisut oli otettu mukaan. Chloë Grace Moretzin näyttelemä Carrie oli selkeästi huonompi kuin Sissy Spacekin Carrie. Se jos mikä oli vuoden -76 elokuvan vahvuus, Sissy Spacekin vahva eleetön näytteleminen.

Osallistun tällä kirjalla Le Masque Rogue -blogin lokakuun Halloween-haasteeseen.

Jussi Adler-Olsen: Vanki (2007) & Metsästäjät (2008)

Vanki [Osasto Q #1] (4. painos, 2013) / Kvinden i buret [Afdeling Q#1] (2007)
Gummerus
424 s.
kansi: Tuomo Parikka (suunnittelu)
kieli: suomi (suomentanut Katriina Huttunen)
mistä minulle: sain lahjaksi.
arvosana: ★★★★

"Hän raapi sormenpäänsä verille sileitä seiniä vasten ja hakkari nyrkeillään paksuja ikkunoita, kunnes ei enää tuntenut omia käsiään."

MarikaOksan Rikoksen jäljillä -haaste auttoi minua löytämään tämän kirjan ja innosti minua kokeilemaan sitä. Haaste avasi silmäni kiinnittämään enemmän huomiota dekkareihin ja silmiini sattui Jussi Adler-Olsenin erittäin jännittävältä kuulostava kirja Pullopostia. Tajutessani kuitenkin sen olevan sarjan 3. osa, päätin aloittaa ensimmäisestä. Sain ensimmäisen osan, Vangin, äidiltäni lahjaksi ja se osoittautuikin erittäin hyväksi dekkariksi! Ainakin tällaiselle, joka ei ole (vielä) lukenut paljon jännäreitä.

Vanki kertoo yhtaikaa lomittain kahden ihmisen tarinaa. Se kertoo kauniista poliitikosta, Merete Lynggaardista ja tapahtumasta, joka muuttaa hänen elämänsä täysin -- ja juuri sairaslomalta palanneen murharyhmäetsivästä, Carl Mørckistä, jonka uutena tehtävänä on selvittää vanhoja rikoksia. Carl aloittaa ensimmäisen tutkimuksensa kauniista poliitikosta, joka katosi 5 vuotta sitten...

Aloitin tämän dekkarin lukemisen junassa, mistä minulle tulikin tapa. Tämä kirja sopikin loistavasti 15min mittaisiin lukujaksoihin; ehkä en sen takia kiinnittänyt paljon huomiota esimerkiksi kirjoitustyyliin, mutta muuten lukemisen katkeaminen jatkuvasti ei haitannut tippaakaan. Pysyin mukana juonessa ja sain jännittää joka päivä miten juoni tihenisi. Ihan varauksetta en Carl Mørckiin ja tarinaan kuitenkaan ihastunut. Carl tuntui juuri sellaiselta ärsyttävän kliseiseltä pullealta etsivältä, joita vilisee dekkareissa. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin pitäväni tästä suutaan soittavasta poliisista ja halusin skipata Merete-luvut, jotta pääsisin lukemaan siitä kuinka Carl ja hänen ihastuttava apulaisensa Assad selvittävät rikosta eteenpäin.

Täysiä pisteitä en tälle kirjalle kuitenkaan antanut, sillä vaikka tämä olikin minun mittapuullani todella hyvä dekkari, ei se silti kilpaile lempikirjojeni kanssa. Pisteitä vähensi myös se, että luulen etten tule lukemaan tätä enää uudelleen. Eikös dekkarien viehätys piile siinä, että voi arvailla mukana miten rikos selvitetään? Toisella lukukerralla tämä ei enää onnistuisi. Tämä oli kuitenkin lukemisen arvoinen ja erittäin hyvää viihdettä! Ja juuri sen vuoksi minun täytyikin jatkaa heti suoraan toiseen osaan...

----------------------------------------------

Metsästäjät [Osasto Q #2] (3. painos, 2014) / Fasandræberne [Afdeling Q #2](2008)
Gummerus
451 s.
kansi: Tuomo Parikka (suunnittelu)
kieli: suomi (suomentanut Katriina Huttunen)
mistä minulle: ostin nettikirjakaupasta.
arvosana: ★★★

"Laukaus kajahti taas puunlatvojen yläpuolella."

Tämä piti siis saada käsiin heti. Suosiota tällä sarjalla näyttää olevankin, sillä jokaikinen teos oli lainassa kirjastoista. Viime aikoina ei ole ollut yhtäkään kirjaa, jonka kirjaston varausaikaa en olisi jaksanut odottaa, mutta tämän päätin ostaa itselleni. Olin tullut jo riippuvaiseksi päivittäisistä junalukemisjaksoista!

Metsästäjät jatkaa Carl Mørckin työskentelyä vanhojen rikosten parissa. Tällä kertaa vuorossa on 20 vuotta sitten tapahtunut kaksosten murha, jonka tekijä istuu vankilassa. Kuitenkin joku haluaa Carlin ottavan tapauksen uudelleen tutkittavaksi -- mutta miksi?

Kun edellisessä osassa murhaajaa arvuuteltiin kilvan etsivän kanssa, tällä kertaa murhaaja on alusta asti tiedossa. Mitään yllätyksiä ei siis siltä osin ole luvassa, mutta jännittämistä silti piisaa, kun seurataan Carlin tutkimusten etenemistä. Tämä kirja jatkui samaan malliin kuin edellinenkin; jännittävä juoni, huumoria, viittauksia suurempaan taustajuoneen, viihdettä. Tälle annoin kuitenkin yhden tähden vähemmän, sillä tarinan aihepiiri oli minun makuuni vähän liian raaka (kertoo ehkä jotain, kun sanon että murhaajan lempielokuva on Kellopeliappelsiini). Tuli liikaa iholle, jos näin voin sanoa. Dekkareita lukiessa on kiva jännittää, mutta jos homma menee liian väkivaltaiseksi tai realistiseksi, lukukokemuksesta tuleekin ahdistava. Toki ahdistava lukukokemuskin voi olla hyvä, mutta dekkareita lukiessani viihde on yleensä se mitä minä haen.

P.S. Pidän molemmista kansista, vaikka ne ovatkin samankaltaisia. Yleensä inhoan sitä, kun "massakirjailijoiden" kannet ovat kuin kopioita toisistaan, mutta tässä tapauksessa pidän siitä, että jonkinlainen jatkuvuus/samankaltaisuus on pidetty mielessä. Heti kun näkee nuo kohtalokkaat silmät kannessa, joka on jaettu vinosti kahtia, tietää että kyseessä on Adler-Olsenin kirja.

P.P.S. Vaikka viihdyinkin näiden kirjojen parissa, en ihan heti jatka 3. osaan Pullopostia (vaikka nimenomaan se minua alunperin kiinnosti, hah). Pieni tauko on paikallaan, etten saa Carl+Assad-ähkyä.

P.P.P.S. Kirjailija on kertonut sarjasta tulevan 10-osainen, ja tanskaksi kirjoja näyttää ilmestyneen ilmeisesti 6 (jes! vihdoinkin hyvä dekkarivakisarja löydetty!).

Lars Kepler: Hypnotisoija (2009) + BINGO

Hypnotisoija (2. painos, 2010) / Hypnotisören (2009)
Tammi
608 s.
kansi: Markko Taina
kieli: suomi (suomentanut Saara Villa)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Tulta, ihan kuin tulta."

Kuulin Lars Kepleristä ensimmäisen kerran pari kuukautta sitten, kun hänen uusin kirjansa Nukkumatti kiinnitti huomioni töissä ollessani. Takakannen teksti vaikutti jännittävältä, mutta minulle selvisi että kirja oli osa sarjaa, joten päätin aloittaa ensimmäisestä osasta. Suoraan sanottuna Hypnotisoijan alkuasetelma ei hirveästi kiinnostanut minua, mutta päätin kokeilla kirjan lukemista silti.

Hypnotisoijan tarinan keskiössä on suomalaistaustainen rikoskomisario Joona Linna, joka saa tutkittavakseen raa'asti silvotun perheen murhan. Perheen nuori poika, Josef, jäi juuri ja juuri henkiin ja makaa sairaalassa koomassa. Kun Linna saa tietää, että perheen vanhin tytär ei ollut kotona murhan aikaan, hän pyytää apua entiseltä hypnotisoijalta, Erik Maria Barkilta. Yhdessä he yrittävät saada tajuttoman Josefin kertomaan siskonsa olinpaikan, ennen kuin murhaaja löytää hänet.

Minulla oli vaikeuksia tämän kirjan aloittamisessa. Olin ymmärtänyt tämän olevan sellainen jännäri, jossa poliisi on keskushenkilö yrittäen selvittää murhaa, vähän niin kuin Uhrilampaissa. Yllättäen Joona Linna ei ollutkaan tämän kirjan päähenkilö, vaan hypnotisoija Erik Maria Bark. Minulle tämä oli jotenkin pettymys. Kirjassa oli paljon, paljon kerrontaa Barkin perhe-elämästä, mikä tuntui minusta tylsältä, vaikka kyllä tällä kerronnalla oli lopulta tarkoituksensa. Kuitenkaan en hirveästi pitänyt siitä; ehkä kun murhajännärissä kerrotaan myös tavallisesta elämästä, se tekee tarinasta realistisemman ja näin ollen minulle vaikeampaa lukea? Minulla oli kyllä halua lukea kirjaa eteenpäin ja saada tietää mitä tapahtuu, mutta se ei ollut sellaista kivaa jännittämistä, vaan pikemminkin inhottavaa hikoilua. Saattaa olla ettei tämä kirja sovi minua herkemmille. Jotkut kuvailut oli minunkin mielestäni turhan liioiteltuja, vain lukijan järkyttämistä varten. Minusta vähemmälläkin olisi pärjätty.

Daniel Handler: Ja sen takia me erosimme (2011)

Ja sen takia me erosimme (2013) / Why We Broke Up (2011)
Karisto
363 s.
kuvitus: Maira Kalman
kansi: Maira Kalman
kieli: suomi (suomentanut Taina Wallin ja Leena Perttula)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Rakas Ed, teidän etuovella jysähtää kohta."

Kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran reilu viikko sitten Kirjaneidolta, kun hän päivitti kirjan Goodreadsiinsa ja kirjoitti siitä blogiinsa. Halusin jonkin kirjan Pikku prinsessan lisäksi junamatkalle ja kuulin tästä juuri sopivasti. Hain kirjan pari tuntia ennen lähtöä enkä Frances Hodges Burnettin kirjaan sitten edes koskenut (en kyllä ole päässyt sen tarinan sisään vielä ollenkaan). Surkeiden sattumusten sarjan kirjoittaman kirjailijan nuortenkirjaa oli yllättävän helppo ja nopea lukea, vaikka tarina ei imaissutkaan minua oikeastaan mukaansa.

Kirjalla on ensinnäkin ihana kansi, se herätti heti huomioni -- nimen ohessa. "Ja sen takia me erosimme"; ketkä erosivat? Miksi? Mitä tapahtui? Aloin ajatella näitä asioita ja sain semmoisen kutkun, että tämä voisi olla sellainen hyvä, realistinen nuortenkirja. Osaksi kuudes aistini osui oikeaan ja toiveeni erilaisesta nuortenkirjasta toteutui.

Kirja on kirjeromaanin muodossa ja kirjettä kirjoittaa 16-vuotias leffoja rakastava tyttö Min. Min kirjoittaa kirjettä Edille, koulun korisjoukkueen varakapteenille -- joka hetki sitten vielä oli hänen poikaystävänsä. He olivat niin erilaisia, mutta silti heidän rakkautensa kukoisti ja he olivat onnellisia. Mutta mitä on tapahtunut? Miksi Min kirjoittaa jäähyväiskirjettä?

Kirjassa on kuvitus, joka oli minusta hyvä ratkaisu tälle tarinalle. Jäähyväiskirjeensä ohessa Min palauttaa Edille laatikon, jonka sisällä on tavaroita, jotka liittyivät jollakin tavalla heidän suhteeseensa. Jokaisessa luvussa Min esittelee yhden tavaran ja kertoo sen tarinan ja vie samalla eteenpäin myöskin heidän eronsa tarinaa. Jokaisesta esineestä näytetään kuva, mistä pidin. Teksti myös tukeutuu kuviin välillä paljonkin eikä niitä voisi oikeastaan ottaa pois. Teksti oli välillä "ajatuksenjuoksumaista", se vilisi pilkkuja pisteiden sijaan, ihan kuin Min olisi yrittänyt kertoa joitain lauseita yhdessä hengenvedossa. Tämä tyyli teki lukemisesta paikoittain vaikeaa, mutta toisaalta juuri sen takia luin kirjan niin nopeasti; tuntui että itsekin piti lukea jotkut lauseet hengittämättä.

Pidin tarinassa siitä, että se oli realistinen, vaikka olisi saanut olla vieläkin realistisempi minun mielestäni. Minusta olisi ihanaa lukea suhteesta/erosta, joka ei olisi mustavalkoinen, kumpikaan ei olisi pahis, molemmista löytyisi huonoja puolia, jommankumman ei tarvitsisi olla huono ihminen jos suhde ei toimi. Tämä kirja ei kuitenkaan ole sellainen jo pelkästään rakenteensa vuoksi; kirja kertoo vain Minin mielipiteen suhteesta. Min on myöskin teini-ikäinen ja silloin elämä on tunteellisempaa, dramaattisempaa. Olen itse kyllä hyvin tunteellinen ihminen, mutta en täysin varauksetta pystynyt samaistumaan Miniin -- minua ensinnäkin häiritsi Minin ja Edin suhteen pituus tai paremminkin lyhyys ja siitä seurannut dramatiikka. Minulle tämä tarina olisi ollut luultavasti uskottavampi, jos he olisivat seurustelleet pidemmän aikaa.

Tarinassa en pitänyt hirveästi Minin hahmosta tai ainakaan siitä miten hänen intohimonsa on tuotu kirjassa esille. Min rakastaa elokuvia ja haluaa elokuvaohjaajaksi, joten kirja vilisee viittauksia kaikenmaailman vanhoihin elokuviin ja hän vertaa koko ajan elämänsä tapahtumia johonkin elokuvaan. Mikään näistä elokuvista ei ollut minulle tuttu edes nimeltä, joten oli vaikea samaistua Minin ajatuksenjuoksuun tältä osin. Kun Min soittaa ensimmäistä kertaa Edille, hän ei kuvaile oloaan hermostuneeksi ja jännittyneeksi vaan "se tuntui samalta kuin ensimmäinen puhelinsoitto ikinä, silloin kun Alexander Graham Mikä-se-nyt-oli - se tyyppi, joka oli naimisissa Jessica Curtainin kanssa siinä tosi tylsässä leffassa - rypisteli kuukausikaupalla otsaansa rätisevien kyhäelmien äärellä ja onnistui lopulta lausumaan langoille taianomaisen lauseensa." Onhan tuo toki omaperäisempää kirjailijalta kirjoittaa noin, mutta minua se vain työnsi kauemmas tarinasta ja loppujen lopuksi skippasin kaikki elokuvaviittaukset lukiessani. Mutta ehkä tämä on vain makukysymys; minua jatkuvat elokuvaviittaustykitykset kuitenkin turhauttivat.

Suosittelen tätä kaikille, jotka nuortenkirjoista pitävät. Minusta kirjan rakenne oli virkistävä ratkaisu ja kyllähän kirjan loppu sai minutkin hiukan herkistymään, vaikka en niin paljon samaistunutkaan. Olen kyllä aika varma, että vielä muutama vuosi sitten olisin ollut enemmän tämän lumoissa. Helposti luettava kesäkirja.

Rastin tällä kirjalla kirjabingosta kohdan "Romantiikka".

James Sallis: Kylmä kyyti (2005)

Kylmä kyyti (2009) / Drive (2005)
Arktinen Banaani
208 s.
kansi: Ossi Hiekkala
kieli: suomi (suomentanut Mika Tiirinen)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Paljon myöhemmin, istuessaan selkä seinää vasten Motelli 6:ssa vähän Phoenixista pohjoiseen ja katsellessaan kohti lainehtivaa verilammikkoa Kuski pohti, oliko hän tehnyt kammottavan virheen."

Kun elokuva Drive tuli elokuvateattereihin vuoden 2011 loppupuolella, minä menin katsomaan sen elokuvateatteriin kaksi kertaa. Ja harmittaa etten mennyt kolmatta kertaa. Kyllä leffa on hyvä omalta kotisohvaltakin katsottuna, muttei loistava. Tämä oli yksi niitä kertoja, kun tajusin, että joskus elokuva vain kannattaa mennä katsomaan teatteriin; se tunnelma, tarinaan uppoutuminen ja äänentoisto on vaan jotain niin erilaista kuin kotona. Elokuvan katsottuani bongasin lopputeksteistä, että se perustuu James Sallisin kirjottamaan kirjaan. Päätin hankkia kirjan käsiini, mutta jostain syystä en löytänyt sitä mistään ja unohdin etsintäni.

Jokin aikaa sitten kuitenkin Orfeuksen lukupiirin Suvi bloggasi tästä kirjasta ja muistin taas sen olemassaolon; kiitos sinulle siitä, Suvi! Järkytyin, kun löysin kirjan kirjastostani ja vieläpä suomennettuna -- miten en ollut huomannut sitä aikaisemmin?? Kirjastosta lainaamani painos on oikein näpsäkän kokoinen ohut retrokantinen pokkari, jonka lukemista en malttanut odottaa: saisinko vastaukset kysymyksiini, joita olin jäänyt ihmettelemään elokuvan katselemisen jälkeen?
Kyllä ja ei -- osittain kirja selvensi asioita, mutta nähtävästi jotkut salaisuudet jäävät elokuvan sisälle.

Kylmä kyyti kertoo nimettömästä Kuskista, joka elättää itsensä ajamalla. Päivisin hän työskentelee stunttina elokuviin tehden takaa-ajotemppuja, öisin hän toimii rikollisten kuskina. Tutustuttuaan naapuriinsa Kuski kuitenkin vedetään mukaan syvemmälle suurempiin rikoksiin, kuin hän olisi halunnut...

Kannessa New York Times lupaa, että James Sallis on kirjoittanut täydellisen noir-kirjan. Häpeäkseni jouduin googlettamaan, mitä on noir-kirja. Mutta luettuani Wikipedian kuvauksen, en voi muuta kuin sanoa, että tämä oli oikein hyvä esimerkki kovaksi keitetystä noir-dekkarista, vaikka ensimmäinen sellainen se minulle olikin. En ollut ihan varma millä tavalla tätä kirjaa olisi pitänyt lukea, mikä heikensi hieman lukukokemusta: olisiko tämä pitänyt lukea hitaasti, kaikkia yksityiskohtia pureskellen vai porskuttamalla eteenpäin niistä välittämättä, nauttien tunnelmasta? Oma lukutapani muistutti tällä kertaa enemmän jälkimmäistä, mutta en ole varma oliko se oikea ratkaisu. Minusta tuntuu, että toisella lukukerralla saattaisin nauttia tästä enemmän. Olen itseasiassa melko varma, että omalla kohdallani kirja kaipaa toista lukukertaa, että voisin sanoa siitä rehellisen mielipiteeni. Myönnän, että ilman elokuvafaniuttani olisin luultavasti jättänyt tämän kesken... Mutta olen tyytyväinen etten. En olisi muuten varmaan päässyt tutustumaan tällaiseen tyylilajiin!

Voisin suositella tätä muillekin leffafaneille, sekä niille jotka haluavat kevyttä jännärilukemista kesälle. Kirjan tapahtumat eivät tosin ole niinkään kevyitä, vaan se Sallisin tyyli millä kirja oli kirjoitettu (tämä siis hyvä asia!) -- toisaalta tarina etenee epäkronologisessa järjestyksessä mikä teki siitä ainakin minulle tarkkaavaisuutta vaativan luettavan. Muita minuksia oli se, etten aina tajunnut tarinankerronnan vaihtuneen Kuskin näkökulmasta jonkun toiseksi... Siitä tosin saan luultavasti syyttää lukutapaani, nähtävästi kaikki kirjat eivät sovellu luettaviksi juuri ennen nukkumaanmenoa.

Osallistun tällä kirjalla Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Ursula K. Le Guin: Kaukaisin ranta (1972)

Kaukaisin ranta, Maameren tarinat #3 (1977) / The Farthest Shore, The Earthsea Cycle #3 (1972)
WSOY
246 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Maaliskuinen aurinko leikki Suihkulähdepihan saarnien ja jalavien nuorissa lehvistöissä ja vesi ryöppysi ja pisaroi halki valojen ja varjojen."

Tämän lukemisen aloitin hiukan varovasti; viimeksihän juuri tähän kirjaan minulla tyssäsi Maameri-sarjan lukeminen. Tässä kirjassa on kyllä erilainen tunnelma kuin aikaisemmassa kahdessa, jotenkin synkempi, vaikka eihän niissäkään kyllä erityisen iloisia asioita tapahdu. Tähän mennessä tämä kirja on ollut tämän sarjan kirjoista "vaikein"; vaikea saada otetta päähenkilöistä, vaikeita pohdintoja ymmärtää, vaikea kirjoittaa mielipidettä! Voi kun olisi jaksanut tehdä muistiinpanoja...

Tässä sarjan kolmannessa kirjassa on taas eri päähenkilö. Tällä kertaa tarina alkaa siitä, kun Enladin nuori prinssi Arren tulee hakemaan apua Varpushaukalta. Enladissa taikuus on pikku hiljaa katoamassa, mutta pian selviää, että näin on käymässä myös muualla Maamerellä. Miksi velhot unohtavat taikuuden sanoja? Prinssi ja Varpushaukka lähtevät yhdessä vaaralliseen metsästykseen, etsimään syytä taikuuden katoamiselle.

Verrattuna kahteen aikaisempaan kirjaan, Maameren velhoon ja Atuanin holvihautoihin, tähän oli vaikeinta uppoutua. Huomasin kyllä, että osaksi se johtui siitä, että ihailemani taidokas Varpushaukka esitettiin ihan eri valossa, hänestä näytettiin myös haavoittuvaisempi puoli. Mikä oli tietysti hyvä asia, mutta aluksi sitä oli vaikea hyväksyä ("mitä, Varpushaukka ei olekaan täydellinen??") Ja mainitsemani tunnelma oli tosiaan synkempi, Prinssin mietteissä oli vaikea olla kun kaikki asiat meni koko ajan huonosti. Tietysti se sopi tarinan teemaan, mutta en ehkä ollut aivan oikealla mielellä tätä luettaessa.

Tämän sarjan kirjoissa on kaikissa ollut vähän filosofisia pohdintoja ja ajatuksia mukana, joita on kuultu muun muassa Varpushaukan suusta. Aikaisemmissa osissa nämä ajatukset saivat minutkin miettimään, mutta tällä kertaa aika moni "heitto" meni ohi. Luin jotain Varpushaukan lausumaa, tunnistin sen viisaaksi ajatukseksi elämästä -- mutta en ymmärtänyt sitä ollenkaan. Luulen kyllä, että tämä kirja vaatii hitaamman nielemisen. Olin niin innostunut halutessani saada tietää miten tarina etenee ja loppuu, etten tainnut kertaakaan hengähtää tämän lukemisen aikana. Vähän niin kuin aikoinaan Potterien kanssa; kun seuraava osa ilmestyi, se luettiin niin nopeasti kuin mahdollista, mitään sanavalintoja ei silloin pohdittu. Kielestä nauttiminen tuli yleensä vasta toisella lukukerralla.

Verrattuna aikaisempiin osiin, samaa intoa ei ollut tämän lukemisessa, mutta kuitenkin olin yhtä koukuttunut. Ehdottomasti luettava ja kuuluu tähän sarjaan hyvin. Vähän olisin kyllä järkyttynyt, jos olisin lukenut tämän kirjan sen ilmestymisvuonna. Kirjailijahan aikoi aluksi lopettaa sarjan kirjoittamisen tähän, ja 4. osa ilmestyikin vasta vuonna 1990 eli 18 vuotta myöhemmin (!). Olisi tällä fanilla ehtinyt hermot jo kiristyä :D

P.S. Kolmas kerta toden sanoo... eli ruma kansi taasen. Kannen aihe myöskin hieman ihmetyttää, valittu tapahtuma on nimittäin ihan kirjan lopusta ja olisi aikamoinen spoileri, jos tajuaisi mitä kuvassa tapahtuu. Vai onko tämä tapa ihan yleistä? Itseasiassa tulee mieleen muitakin kirjoja, joiden kannessa on lopputapahtuma...

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva (1945)

Muumit ja suuri tuhotulva (1992, 2. painos) / Småtrollen och den stora översvämningen (1945)
WSOY
54 s.
kansi: Tove Jansson
kieli: suomi (suomentanut Jaakko Anhava)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Oli varmaan jo iltapäivä eräänä elokuun lopun päivänä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä saapuivat suuren metsän sisimpiin sopukoihin."

Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa. Olin kyllä kuullut tästä, ensimmäisen kerran yläasteella, mutta jostain syystä silloin päätin, että kirja kuulostaa tylsältä (vaikka muumifani olinkin). Muistaakseni tässä kirjassa oleva Toven piirrostyyli tuntui silloin kovin oudolta -- verrattuna animaation tyyliin. Nyt en voisi olla enempää eri mieltä. Olen alkanut pitää enemmän Toven vesivärimäisen soljuvasta ja "rosoisesta" tyylistä kuin animaation täydellisen pyöreistä ja väritetyistä muumeista. Varsinkin Toven tussityöt ovat ällistyttäviä, rakastan niitä yksityiskohtia.

Muumit ja suuri tuhotulva -kirjassa Muumipeikko ja Muumimamma etsivät Muumipappaa, joka on lähtenyt hattivattien matkaan. He joutuvat monen moneen seikkailuun, pääsevät juomaan vihreästä limonaatijoesta, purjehtivat merenpeikkojen kanssa, saavat uusia ystäviä ja lopulta löytävät Muumipapan ja kauniin pienen laakson...

Tämä oli ensimmäinen muumikirja, minkä Tove Jansson kirjoitti. Minusta se on oikein suloinen pieni lastenkirja. Siinä tapahtuu paljon iloisia asioita, mutta myös surullisia; tapahtumia ei selitetä paljoa, mutta ei niitä tarvitsekaan. Se tuli yllätyksenä, että muumit asuivat ennen kaakeliuuneissa (vaikka kyllähän animaatiossa siihen suuntaan jotenkin viitattiinkin esi-isäjaksoissa...). Tämä kaakeliuunikohta tuntui senkin vuoksi oudolta, että siinä viitattiin ihmisiin:

"Niinä aikoina he asuivat yhdessä talonpeikkojen kanssa ihmisten kodeissa, yleensä kaakeliuunien takana." "—Tiesivätkö ihmiset meistä silloin? kysyi Muumipeikko. —Jotkut', vastasi hänen äitinsä. —Enimmäkseen he huomasivat meidän kylmänä tuulahduksena niskassa—yksin ollessaan."

Olen aina ajatellut, että Muumimaailma on oma maailmansa, johon meidän maailman ihmiset ei kuulu. Tai siis kyllähän Muumilaaksossa asuu ihmisiä, mutta he ja muumit ovat samankokoisia. Edellä mainitussa kohdassa sai taas sen kuvan, että muumit ovat pienempiä kuin ihmiset ja vähän niin kuin suomalaisen vanhojen uskomuksien pienet tontut ovat (niitä ei koskaan näe, mutta salaa ne nurkissa kipittävät). Kirjan alkuperäisessä nimessä kylläkin mainitaan "småtrollen" ("pikkupeikot"), mistä ainakin minä saan erilaisen mielikuvan kuin muumeista. Kirjan nimenhän tosin päätti kustantaja eikä Tove, kuten kirjan esipuheessa kerrotaan.

Minusta tuntuu, että lapset pitäisivät tästä enemmän kuin minä, mutta oli silti mielenkiintoista lukea tämä Toven ensimmäinen "happy end" -tarina ja huomata yhtäläisyyksiä Toven tuleviin muumitarinoihin. Muun muassa muurahaisleijonan kuoppaan tippuminen ja tulvasta pelastuminen, tässä kirjassa ne olivat kuin miniversioina.

Hauska yksityiskohta, että Tove on piirtänyt mukaan Fazerin suklaata.

Osallistun tällä kirjalla Opuscolo-blogin ylläpitämään Janssonin kirjakiusaus -haasteeseen. Ensimmäinen askel kohti homssuista elämää otettu!

Bill Willingham: Fables, The Deluxe Edition, Book Two (2010)

Fables, The Deluxe Edition, Book Two (2010) [originally published in single magazine form as FABLES 11-18 and FABLES: THE LAST CASTLE (2003)]
Vertigo Comics
259 s.
kieli: englanti
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★ 

Taas ihan hyvä sarjakuva. Nautin sen lukemisesta sillä hetkellä kun luin sitä, mutta tämä pölyyntyi kyllä kauan yöpöydällä ennen kuin sain lukaistua sen loppuun. Tarinassa on kyllä jännittäviä tapahtumia, mutta niitä ei kerrota mielestäni tarpeeksi jännittävästi. Jotenkin kerronta ei minuun iskenyt -- kaipasin enemmän sitä tunnetta, joka saa kääntämään sivuja kädet täristen ja jalat innosta hytkyen. Kylläkin se kohta, jossa Kultakutri näytetään taas ja se, jossa ratsuhiiripoliisi pakenee lilliputtinsa kera saivat minut hihkumaan innosta. Luku Storybook Love ja erityisesti Part One: The Mouse Police Never Sleep olivat  edellä mainituista syistä suosikkejani. Harmi vain, ettei useammat luvut innostaneet minua samalla tavalla.

Pidin siitä, että satuolentojen maailmasta ja heidän historiastaan kerrottiin enemmän, mutta kirjan alussa oleva Bag O' Bones -tarina tuntui turhalta -- vai jäikö minulta jotain huomaamatta, kun se tuntui täysin irralliselta?

Silmää hiveli se, ettei kaikki ruudut olleet samankokoisia palikoita, jotka on aseteltu täsmälleen samalle viivalle viivoittimen kanssa. Kyseessä oli kuitenkin tämä perus länsimaalainen tyyli, missä ei hirveästi uskalleta irroitella (köhmanganpuolustajaköh). Hyvää sarjakuvaa silti ja kyllä niitä vinojakin viivoja näkyi. Piirtojälki oli mielestäni hyvää, mutta alun jälkeen erittäin vaihtelevaa. Ensimmäisessä osassa en niinkään kiinnittänyt huomiota piirtäjien vaihtumiseen lukujen välillä, mutta tässä osassa se pisti liiankin paljon silmään. Tämähän kuitenkin ilmestyi alunperin pienemmissä osissa, silloin piirtotyylin vaihtuminen ei ole varmasti häirinnyt yhtä paljon.

Bigby Wolf luvussa 2...

...Bigby Wolf luvussa 4...

...sama herra 4 sivua myöhemmin luvussa 5.

Sarjakuvakirjan lopussa oli taas piirtäjien luonnoksia, mutta ilokseni myös pieni tarina siitä, miten Bigby Wolf saapui ihmisten maailmaan. Kuuden sivun mittainen tarina alkaa siitä, kun Bigby elää satumaailmassa vielä suden hahmossa. Kun hän huomaa jotain olevan vialla, hän alkaa seurata Vihollisen joukkoja ja yrittää auttaa muita hahmoja pakenemaan ihmisten maailmaan. Pidin tarinasta; oli kivaa vaihtelua, että tarinan taustoista kerrottiin ihan vain tekstin muodossa.

Tässä vielä lopuksi (taas) lukuja erottelevia kuvitussivuja, koska pakko näyttää teillekin. Aivan uskomattoman ihania, sanon minä:

Peukalo-Liisa, Punahilkka ja Little Boy Blue.

Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen etsintä (1991)

Lohikäärmeen etsintä, Lumotun metsän kronikat #2 (2001) / Searching for Dragons, Enchanted Forest Chronicles #2 (1991)
WSOY
310 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★


Tämänkin kirjan luin parissa illassa, mutta se ei viihdyttänyt minua yhtä paljon kuin ensimmäinen osa. "Mukiinmenevä" kuvailee tätä kirjaa aika hyvin. Edellisen osan rohkaisemana luin tämänkin nopeasti, mutta jos sarja olisi alkanut tästä kirjasta, en olisi ollut niin innokas jatkamaan sarjan lukemista. Nyt kuitenkin annan anteeksi, jatkan lukemista ja toivon, että 3. kirja on taas parempi.

Lohikäärmeen etsintä alkaa siitä kuinka Lumotun metsän kuninkaan, Mendarbarin, kuningaskuntaa vaivaa tuhopolttaja ja kuningas löytää poltetuilta alueilta lohikäärmeen suomuja. Mendarbar alkaa selvittää asiaa ja lähtee tapaamaan lohikäärmeiden kuningasta. Hän ei kuitenkaan löydä lohikäärmettä vaan prinsessa Cimorenen, jonka kanssa he yhdessä lähtevät etsimään kadonnutta lohikäärmeiden kuningasta sekä selvittämään Lumotun metsän ongelmia.

Tämä kirja ei ollut enää prinsessa Cimorenen näkökulmasta, mihin vähän petyin. Kirjaan kesti päästä aika kauan sisälle, kun en meinannut löytää mitään mielenkiintoista Mendarbarista. Ajattelin hauskuuden alkavan, kun Cimorene astui taas tarinaan mukaan, mutta niin ei oikein tapahtunut. Tuntui, että Cimorenesta oli katkaistu särmä pois. Jännitystä piisasi, hauskoja tapahtumia löytyi -- ihan siis mukiinmenevä kirja, mutta ei suosikkini. Kuulin, että tämän sarjan kaikissa neljässä osassa kerrotaan eri henkilön näkökulmasta, joten vähän jännityksellä odotan 3. osaa. Toivottavasti kuitenkin pidän siitä.

Bill Willingham: Fables, The Deluxe Edition Book One (2009)

Fables, The Deluxe Edition, Book One (2009) [originally published in single magazine for as FABLES 1-10 (2002, 2003)]
Vertigo Comics
248 s.
kieli: englanti
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

Törmäsin tähän sarjakuvaan aikoja sitten jossain kirjablogissa ja innostuin siitä heti. Olen aina pitänyt saduista ja niiden eri versioista, joten tämäkin luonnollisesti alkoi kiinnostaa minua. Satumaailman hahmot ajettu kodeistaan asumaan New Yorkiin? Kutkuttavaa!

Tämä Deluxe-versio sisältää kaksi eri tarinaa, vaikkakin taustatarina pysyy samana. Ensimmäisessä Bigby Wolf aka Iso Paha Susi alkaa selvittää veristä mysteeriä, joka löytyy Lumikin siskon Ruusunpunan asunnosta. Toisessa Lumikki menee rutiinitarkastukselle Farmille (paikka, jossa eläinhahmoiset satuhahmot asuvat), mutta joutuu jäämäänkin sinne pidemmäksi aikaa järkyttävien tapahtumien vuoksi. Ensimmäinen tarina oli vähän tylsä, perus etsivätarina, joka ei hirveästi yllättänyt. Toinen tarina miellytti minua enemmän ja monet tutut hahmot yllättivät minut uusilla persoonillaan.

Henkilöinä toimivat satuhahmot, mutta selkeästihän tämä on aikuisten sarjakuva. Ronskia huumoria piisaa, kun heitetään läppää Lumikista ja seitsemän kääpiön haaremista tai kun Pinocchio valittelee seksin puutteesta. En tiedä muista, mutta minusta tätä sarjakuvaa oli hauska lukea jo sen vuoksi, että se vilisi tuttuja satuhahmoja. Oli hauska arvata kuka hahmo esiteltäisiin seuraavaksi ja millainen tämä hahmo olisi. Juonikuvioiltaan tarinat eivät vetäneet jalkoja altani, mutta ehkä niin käy jatko-osien parissa.

En ole pitkään aikaan lukenut länsimaisia sarjakuvia, joten jouduin vähän niesleskemään tällaista amerikkalaista (?) piirrostyyliä. Kappaleiden välillä olevat taiteellisemmat välipiirrokset kuitenkin miellyttivät silmää.

Yksi selkeä miinuspuoli tässä painoksessa kuitenkin oli. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää sanojen korostaminen. Valehtelematta jokaisessa puhekuplassa (ok, muutamaa lukuunottamatta) oli vähintään yksi sana boldattu. En tiedä mikä tarkoitus tällä oli, mutta minua se ainakin häiritsi paljon. Kun luen puhekuplia mielessäni, painotan korostettua sanaa mielessäni (eikös niillä olekin tarkoitus saada vivahteita puheeseen?), joten sanojen painottaminen vähän väliä teki lukemisesta ärsyttävää.

P.S. Tähän sarjakuvaan perustuen ilmestyi vastikään point-and-click-tyylinen peli nimeltään The Wolf Among Us, jossa pelataan Bigby Wolfilla. Kokeilin peliä vain vähän, mutta hyvältä vaikutti! Aion ostaa sen, kun löydän aikaa pelaamiseen.

Cassandra Clare: City of Fallen Angels (2011)

City of Fallen Angels [The Mortal Instruments Book Four] (2011)
Walker Books
435 s.
kieli: englanti
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"'Just coffee please.'"

Tämän kirjan lukemisesta on jo vähän aikaa, mutta yritän kertoa siitä parhaani mukaan, aikaisempia osia kuitenkaan pahasti spoilaamatta. Tämä kirja siis on 4.osa Cassandra Claren The Mortal Instruments / Varjojen kaupungit -sarjasta nimeltään City of Fallen Angels tai suomeksi Langenneiden enkelten kaupunki. Minä luin tämän kuitenkin englanniksi.

Kirja jatkaa suunnilleen siitä mihin edellinen jäi, olikohan se suunnilleen kuukausi 3.kirjan tapahtumien jälkeen. Tarina aloitetaan Simonin näkökulmasta ja hänen tyttöongelmastaan, myöhemmin pääsee tarkastelemaan myös monien muiden hahmojen sielunmaisemaa. En muista kenen näkökulmaa oli kirjassa eniten, mutta ainakin tuntui että Simonin näkökulmaa ja minun silmissäni hän oli tämän kirjan päähenkilö. Simonilla on pulmia tyttöjen, mutta myös oman identiteettinsä kanssa, Jace masistelee edelleen ja myöskin Clary on teinityttömäisesti huolissaan suhteestaan.

Olihan tämä suoraan sanoen vähän hömppää. Samoja asioita pyöriteltiin edelleen kuin aikaisemmissakin osissa ja kielioppivirheet häikäisivät silmiä. Ensimmäisestä kolmesta osasta pidin paljon, mutta tämän kirjan luettuani aloin epäillä selviäisivätkö nekään tarkkaa syyniä enää nyt. Mietin antaisinko tälle kirjalle 2 vai 3 tähteä, mutta päädyin sitten kolmeen, koska luin kirjan kuitenkin nopeasti. Aivan huonoa kirjaa en edes jaksaisi lukea loppuun. En muista mitä tapahtui kirjan ensimmäisellä puoliskolla, mutta jotain hyvää siellä kai oli, kun jossain välissä vain havahtui että hetkinen mihin tämä kirja nyt katosi.

Tästä tuli nyt vähän lyhyt arvio, mutta tämä on niitä kirjoja, josta ei oikein keksi sanottavaa. Hyvää välipalapullaa TMI-faneille, jotka ovat lukeneet aikaisemmat osat, mutta ei kuitenkaan välttämätöntä luettavaa. Itse aion lukea vielä viidennen osan, mutta tällä hetkellä voisin sanoa, ettei kauheasti menetä mitään vaikkei jatkaisikaan sen 3. kirjan jälkeen. Itse kuitenkin jatkan, sillä minua kiinnostaa Claren luoma maailma.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen (2008)

Pollomuhku ja Posityyhtynen (2008)
Tammi
164 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Aloitellessani J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen suomentamista en todellakaan osannut arvata millainen kysymystulva minua odotti."

Harry Potteria lukiessa (ääneen lukeminen edelleen kesken, ollaan kyllä menossa jo toiseksi viimeisessä luvussa!) tuli syystä tai toisesta mieleen tämä kirja. Luin sen aikoinaan suurimmassa Potter-villityksessäni, mutta muistikuvani olivat hämärät kirjan sisällöstä. Päätin siis lainata sen uudestaan kevyeksi välilukemiseksi, kun tuo Rautalohikäärmeen tytär edelleen tökkii (puolessa välissä olen kyllä jo, eli luovuttaminen ei ole toistaiseksi mielessä!)

Jaana Kapari-Jatta, ainoa suomentaja jonka nimen muistan (voi häpeä), kertoo kirjassaan Harry Potter -sarjan suomentamisesta. Kirjassa on yli 40 muutaman sivun lukua, joissa Kapari-Jatta kertoo joko yleisesti kääntämisestä vastaamalla kysymyksiin tai sitten kertoo tarkemmin jonkin keksimänsä sanan tarinan.

"Huispaus. -- Rakensin sanan huis-alusta, joka on nopea sanoa ja tarkoittaakin jotakin nopsaa, huis pois! Lisäksi huis viittaa luutaan, jolla voidaan huiskia, huis huis, roskia pois. Lopun paus tulee sieppauksesta ja myös tekee sanasta uskottavan ja sopivasti velhomaisen urheilulajin nimen."

Minusta kirjan aihe on erittäin mielenkiintoinen ja minusta oli kiinnostavaa tietää millä tavoin Kapari-Jatta oikein päätyi suomentajaksi. Harmitti vain, että tarina jäi lyhyeksi, olisin voinut lukea aiheesta enemmänkin. Kyllä minua kiinnostaisi ihan nämä "tylsätkin" yksityiskohdat, mm. miten hänen ihan ensimmäisen kirjan kääntäminen onnistui. Kapari-Jatta kuitenkin keskittyy kirjassa nimenomaan Potter-kirjojen kääntämiseen, vaikka ei käykään jokaista kirjaa yksitellen läpi. Kirja ei juurikaan/ollenkaan spoilaa Potter-kirjoja, siinä käydään läpi suurimmaksi osaksi nimiä mutta ei tapahtumia.

Vaikka ei olisikaan lukenut Potter-kirjoja eivätkä ne kiinnostaisi, niin minusta tämä kirja on hyvä ja lyhyt esittely siihen millaista suomentajan arki voi olla. Kapari-Jatta kirjoittaa rennosti ja kevyesti ja kirjan luki nopeasti. Itse olisin kyllä halunnut vähän enemmänkin selityksiä; joillakin sanoilla on vain yhden sivun tarina. Kapari-Jatta kyllä selittää, ettei tajunnut aikoinaan säästää muistiinpanojaan, ja siksi jälkikäteen selittely, miten päätyi tähän ja tähän sanaan, oli vaikeaa.

En sitten tiedä johtuiko toisesta lukukerrasta, mutta kirja tuntui nyt vähän turhan alleviivaavalta, kun joitakin kääntämisjuttuja toistettiin monta kertaa uudelleen. Tietenkin se on vain hyvä asia, jos ei tiedä kääntämisestä yhtään mitään, tämä kirja on hyvä varsinkin heille. Se, ja kirjan lyhyys, kuitenkin vähensi hieman lukukokemuksen iloa.

Onkohan tällaisia rentoja, kääntämisestä kertovia kirjoja enemmänkin? Kiinnostaisi lukea, vaikka kääntäjäksi en haluakaan. Ennen tämän kirjan lukemista unelmoin siitä välillä, mutta Kapari-Jatta sai minut toisiin ajatuksiin, liian rankkaa minun pääkopalleni!

Thomas Harris: Punainen lohikäärme

Punainen lohikäärme (1995, 6.painos) / Red Dragon (1981)
Gummerus
377 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Will Graham viittoili Crawfordia istumaan talon ja meren väliin asetetun puutarhapöydän ääreen ja ojensi hänelle lasillisen jääteetä."

Tarvitsin pitkälle junamatkalle lukemista, joten suuntasin askeleeni kirjastoon pari päivää ennen lähtöä. Yritin muistella to-be-read-100-listaani (joka on edelleen kyllä kesken), mutta en saanut päähäni kuin Vladimir Nabokovin Lolitan, joka minun on pitänyt lukea jo pitkän aikaa. Hyllystä ei kuitenkaan edelleenkään löytynyt kuin vanha (80-luvun?) painos, jonka kannessa on alaston nainen suihkussa ja iskulauseet lupaavat kiellettyä erotiikkaa tai jotain muuta yhtä hienostunutta. Olen vähän epäileväinen vanhan suomennoksen takia, mutta täytyy myöntää, että suurin ongelmani on tuo kansi. Olen niin pinnallinen, etten kehtaisi lukea julkisella paikalla kirjaa, jonka kansi muistuttaa pornoelokuvan mainosta.

Silmäiltyäni nopeasti läpi kirjaston englanninkielisen hyllyn, huomasin Thomas Harrisin The Silence of the Lambsin. Olen katsonut NBC:n Hannibal-sarjaa (itseasiassa juuri pari päivää sitten katsoin viimeisen jakson), joka sai minut kiinnostumaan Thomas Harrisin luomista hahmoista uudelleen, kun Anthony Hopkinsin tähdittämien elokuvien katsomisesta on jo aikaa. Minulle selvisi, että Punainen lohikäärme ilmestyi ennen Uhrilampaita, joten lainasin sen ja otin mukaan junamatkalle.

Punainen lohikäärme kertoo Will Grahamista, hommansa lopettaneesta murhapoliisista, joka kutsutaan takaisin auttamaan rituaalimurhaajan kiinniottamisessa. Grahamilla on poikkeuksellinen kyky päästä rikollisten pään sisään ja aavistaa näiden liikkeitä. Hän joutuu kuitenkin myös pyytämään apua jo kiinniottamaltaan psykopaatilta, Hannibal Lecteriltä.
Tarina oli jännittävä, mutta täytyy myöntää, että ilman tylsistymistä junassa en varmaan olisi lukenut kirjaa niin monta tuntia putkeen. Ja olen varma, että juonenkäänteet olisivat olleet minulle paljon hiostavampia, jos en olisi nähnyt samannimistä elokuvaa. Loppukäänne ei tullut yllätyksenä, vaikka kovasti olisinkin halunnut! En yleensä lue jännäreitä, dekkareita tai trillereitä sen puoleen, mutta ymmärsin nyt mikä viihde näissä piilee. Vähän niin kuin minä ja kauhuelokuvat: hirvittää katsoa, mutta ei voi silti lopettaa, koska haluaa tietää loppuratkaisun ennen kuin voi rauhoittua. Tämänkin kirjan tapauksessa se toimi, vaikka tiesi loppuratkaisun. Oli mielenkiintoista lukea miten Graham tulkitsee johtolankoja ja kuinka hän pääsee murhaajan jäljille.

Kirjassa parhainta oli se, kun vaihdettiin näkökulmia - varsinkin silloin, kun päästiin lukemaan rituaalimurhaajan ajatuksia. En tiedä kuinka yleistä on "paljastaa" murhaaja puolessa välissä kirjaa, mutta ainakin tähän kirjaan se sopi. Kirjan alussa mielipiteeni murhaajasta oli pinnallisesti vain inhoa herättävä, ja lukijana olin Willin puolella ja toivoin Willin saavat hänet pian kiinni. Aloin kuitenkin yllättäen tuntea murhaajaa kohtaan sääliä ja jopa toivoin, että hän löytäisi onnen! Olin kyllä positiivisesti yllättynyt, kun murhaajan taustoista kerrottiin noin paljon, mutta en silti uskonut niiden kappaleiden olevan koskettavimmat osat koko kirjassa.

Suomennos ei kyllä hirveästi vakuuttanut minua. Kirjasta on toki uudempiakin painoksia, johon virheet on varmasti korjattu, mutta tätä lukiessa minua häiritsi mm. aikamuotojen muuttuminen yhtäkkiä imperfektistä preesensiin silloin tällöin. Muutama vanhahtava sana löytyi myös.
Mielenkiintoista oli verrata hahmoja Hannibal-sarjan hahmoihin, vaikka tv-sarja ei kovin tarkasti perustukaan Punaisen lohikäärmeen hahmoihin. Tv-sarjan Tri Alana Bloom olikin kirjassa mies (Tri Alan Bloom) ja myös reportteri Freddie Lounds oli kirjassa mies.

Kirja ei ollut mahdottoman upea tai nerokas, mutta nautin sen lukemisesta, ja uskon että olisin nauttinut vielä enemmän, jos en olisi jo tuntenut juonta. En välttämättä tartu sen herkemmin jännäreihin tämän jälkeen, mutta Harrisin Uhrilampaat aion kuitenkin vielä lukea.

PS. Tiedättekö muita hyviä kirjoja, jotka kerrotaan (osittain) "pahiksen" näkökulmasta?