Cate Tiernan: SWEEP-sarja, osat 1-6 (2001) & julkaisukohu

Book of Shadows, volume 1 (tammi, 2001), 176 s.
The Coven, Volume 2 (tammi, 2001), 185 s.
Blood Witch, Volume 3 (huhti, 2001), 202 s.
Dark Magick, Volume 4 (kesä, 2001), 186 s.
Awakening, Volume 5 (elo, 2001), 188 s.
Spellbound, Volume 6 (syys, 2001), 190 s.

Speak, Penguin Group
kansi: Lori Thorn (kirjat 1-3), Kristina Dvewell (volume 2 [kirjat 4-6])
kieli: englanti
mistä minulle: tilasin nettikirjakaupasta.
arvosana: ★★★

"Years from now I'll look back and remember today as the day I met him."

Arvostelen tämän sarjan kuusi ensimmäistä osaa tässä samassa postauksessa, koska luin nämä lyhkäiset kirjat putkeen enkä osaa erotella niitä toisistaan (varsinkin kun seuraava alkoi aina siitä mihin edellinen jäi). Olen kyllä kummistunut siitä, että nämä kirjat on eroteltu toisistaan näin kuin ne on, varsinkin kun nämä kuusi osaa (ja kahdeksanteen osaan asti) on kuitenkin ilmestynyt samana vuonna. Onko tässä haluttu tehdä mahdollisimman paljon rahaa vai onko kirjailijan kirjoittamaa tekstiä yksinkertaisesti vain toimitettu vain vähän kerrallaan, mutta kuitenkin haluttu laittaa jo käsitelty teksti markkinoille? En tiedä, mutta jos tämä sarja kiinnostaa, suosittelen ostamaan kolmen kirjan painoksia verrattaen siihen, että ostaisi jokaisen kirjan erikseen -- vaikka yksittäiskirjojen kannet ovat todella hienoja, rahaa säästyy selkeä määrä jos viitsii ostaa 3 kirjan versiot.

Vas. osat 4-6 yhdessä painoksessa, keskellä osa 2, oik. osa 3.

Olin näiden kirjojen pauloissa teini-ikäisenä. Innostuin näistä, koska wicca aiheena oli minulle täysin uusi, mutta mielettömän kiehtova enkä ollut löytänyt tällaista kirjallisuutta suomeksi. Kirjojen englanti oli vieläpä helppoa ja tarina oli niin helppolukuista, että päädyin tilaamaan ensimmäisen osan jälkeen monta kirjaa kerrallaan. Vaikka tämä sarja ei enää iske niin paljon kuin silloin, olen tyytyväinen että tilasin tätä.

Sweep-sarjan ensimmäinen osa, Book of Shadows, aloittaa Morgan Rowlandsin tarinan. 17-vuotias Morgan on tavallinen, ujo tyttö. Hän käy koulua parhaiden ystäviensä Breen ja Robbien kanssa, tekee tunnollisesti läksynsä, menee joka sunnuntai perheensä kanssa aamukirkkoon kunnon kristittynä. Hänen kouluunsa saapuu kuitenkin uusi poika, josta Morgan (ja kaikki muutkin) kiinnostuvat. Cal Blaire on karismaattinen, tulee kaikkien kanssa toimeen ja juttelee myöskin poikia ujostelevalle Morganille. Cal kertoo olevansa wiccalainen ja saa muutamia ihmisiä, mukaanlukien Morganin, kokeilemaan wiccalaista piiriä eräänä iltana. Wiccalainen elämä vie Morganin mennessään...

J. R. R. Tolkien: TSH - Sormuksen ritarit, osa 1&2 (äänikirja)

Taru sormusten herrasta - Sormuksen ritarit, osa 1&2 (2002) / Lord of the Rings - The Fellowship of the Ring (1954)
WSOY
20 levyä, 22h 15 min
kertoja: Heikki Määttänen
kieli: suomi (suomentanut Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Kun Repunpään herra Bilbo Reppuli ilmoitti, että hän piakkoin viettäisi yhdettätoistakymmenettäensimmäistä syntymäpäiväänsä suurin ja arvokkain juhlamenoin, alkoi Hobittilassa puhe ja kohu."

En tätä ennen ollut koskaan kokeillut äänikirjaa. Minulla oli ennakkoluuloni. En muista milloin, mutta jossain vaiheessa minä vain päätin, että äänikirjat eivät ole minulle. Kauhistelin, että miten sitä voi keskittyä kirjaan, kun sitä tarinamuotoista plörinää tulee jatkuvalla tahdilla. Tai miten siitä voisi edes nauttia?

Nyt voin sanoa olleeni väärässä; kyllä äänikirjat ovat minulle, vaikkakin vain tietyissä tilanteissa. Istualteen en voi äänikirjoja kuunnella, meinaan nukahtaa. Äänikirjat sen sijaan ovat minulle loistavaa viihdettä, kun minun pitää joko kulkea paikasta A paikkaan B tai kun minun täytyy tehdä jotain oikein tylsistyttävää asiaa, kuten tiskaamista. Tämänkin äänikirjan kuuntelin tiskaten ja pyöräillen töihin ja takaisin.

Valitsin ensimmäiseksi äänikirjakseni Tolkien Sormusten ritarit, sillä trilogia on minulta edelleen lukematta. Olen toki yrittänyt, mutta aina kirja on jäänyt kesken. Minua hiukan epäilytti kuunnella kirjaa, jota en ollut vielä lukenut, mutta en lopulta antanut sen häiritä. Eihän tarina sentään ollut minulle vieras! Ajattelin, että jos jotkut asiat menisivät minulta kuunnellessa ohi, voisin vain lukea kirjan myöhemmin itse (niin kuin aionkin tehdä).

Olen Peter Jacksonin TSH-elokuvatrilogian suuri fani ja rakastan pidennetyn+lyhentämättömän version ja monen tunnin extrojen katsomista. Kuunnellessani odotin mielenkiinnolla lempikohtiani, sillä minua kiinnosti miten elokuva eroaa kirjasta. Kuuntelin siis suurimman osan äänikirjaa innosta hihkuen ja täysin hereillä -- mutta välillä myös ajatus harhaili Tolkienin asioiden ja maisemien kuvailujen ja laulujen/runojen aikana. Laulujen kuuntelu ei ollut kuitenkaan ylitsepääsemätöntä, toisin kuin kirjaa lukiessa (välillä selasin nimittäin myös kirjaa halutessani tarkistaa jonkin kohdan): niin kuin useat muut, minäkin olen yksi niistä, jotka hyppäävät runoilut surutta yli. Määttäsen kuitenkin lukiessa lauluja rauhallisesti, sain niistä enemmän irti kuin jos olisin ne itse lukenut.

Minun on vaikeaa enää ajatella, mikä olisi rehellinen arvosanani Tolkienin luomasta tarinasta. Se on jo niin tuttu elokuvista ja Hobitti-kirjan lukemisesta. Voisin arvioida, että lukukokemuksena kirja ei saisi täysiä pisteitä Tolkienin hiukan laahaavan kirjoitustyylin vuoksi, mutta kokonaisuutena tarina saa ehdottomasti viisi tähteä, koska arvostan niin paljon Tolkienin tekemää työtä. Tälle äänikirja-painokselle sen sijaan annan 4 tähteä, koska muutama asia jäi siinä häiritsemään.

Suurimman osan paikkojen ja nimien ääntäminen oli hassua, mikä ärsytti vähän. Esimerkiksi Sam Gamgin nimen Määttänen lausui [sam kamgi] vaikka se pitäisi lausua [säm gämdzi] (tai siis suunnilleen näin). Se myös poisti hiukan immersiota, kun Määttäsen lausuma haltiakieli ei kuulostanutkaan niin kauniilta, kuin vaikka elokuvassa. Minua kiinnostaisi siis tietää minkälaisia ohjeita äänikirjan lukijalle annetaan. Tolkienhan antoi tarkat ohjeet kirjansa kääntäjille, mitkä nimet sai kääntää ja mitkä piti jättää alkuperäiseen muotoonsa, mutta antoiko hän koskaan lausumisohjeita? Pitikö Määttäsen keksiä aivan itse miten ääntää TSH:n kaikenmaailman monimutkaiset nimet? Jos piti, hänen lausumansa kankikakkoset voi tietenkin antaa hänelle anteeksi, vaikka kuuntelukokemus siitä vähän häiriintyikin.

Ursula K. Le Guin: Tehanu (1990)

Tehanu, Maameren tarinat #4 (3.painos 2002 [1.painos 1992]) / Tehanu, The Earthsea Cycle #4 (1990)
WSOY
253 s.
kansi: Sami Saramäki
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Kun Keskilaaksoa viljellyt maamies Piikivi oli kuollut, hänen leskensä jäi asumaan tilaa."

Maameren velhosta aloitin ja tämä on jo Maameren tarinoiden 4. kirja. Olen aina pyrkinyt olemaan spoilaamatta ko. kirjaa tai edellisiä osia, mutta koska kyseessä tosiaan on jo neljäs osa, en ole varma kuinka hyvin olen siinä onnistunut. Lue siis omalla vastuulla!

Tehanussa tapaamme tutun hahmon Atuanin holvihaudoista, mutta sen kirjan tapahtumista on aikaa jo monta, melkein kaksikymmentä vuotta. Nyt Tenar on jo aikuinen nainen, jolla on aikuiset lapset, jotka ovat lentäneet pesästä. Gontissa asuessaan Tenarin, jota nyt kutsutaan Gohaksi, elämä on ollut kaikin puolin rauhallista ja tavallista miehensä maatilan viljelyksiä hoitaessaan. Hänen elämänsä kuitenkin muuttuu jälleen kerran, kun hän ottaa hoiviinsa pahoinpidellyn pienen tytön, joka oli heitetty tuleen kuolemaan. Pahuus, pakeneminen ja taikuus tulevat jälleen osaksi Tenarin elämää.

Verrattuna aikaisempiin osiin, tämä oli temmoltaan rauhallisempi sillä tavalla että suuria seikkailuja ei tehty matkaten ympäri Maamerta.

Ursula K. Le Guin: Kaukaisin ranta (1972)

Kaukaisin ranta, Maameren tarinat #3 (1977) / The Farthest Shore, The Earthsea Cycle #3 (1972)
WSOY
246 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Maaliskuinen aurinko leikki Suihkulähdepihan saarnien ja jalavien nuorissa lehvistöissä ja vesi ryöppysi ja pisaroi halki valojen ja varjojen."

Tämän lukemisen aloitin hiukan varovasti; viimeksihän juuri tähän kirjaan minulla tyssäsi Maameri-sarjan lukeminen. Tässä kirjassa on kyllä erilainen tunnelma kuin aikaisemmassa kahdessa, jotenkin synkempi, vaikka eihän niissäkään kyllä erityisen iloisia asioita tapahdu. Tähän mennessä tämä kirja on ollut tämän sarjan kirjoista "vaikein"; vaikea saada otetta päähenkilöistä, vaikeita pohdintoja ymmärtää, vaikea kirjoittaa mielipidettä! Voi kun olisi jaksanut tehdä muistiinpanoja...

Tässä sarjan kolmannessa kirjassa on taas eri päähenkilö. Tällä kertaa tarina alkaa siitä, kun Enladin nuori prinssi Arren tulee hakemaan apua Varpushaukalta. Enladissa taikuus on pikku hiljaa katoamassa, mutta pian selviää, että näin on käymässä myös muualla Maamerellä. Miksi velhot unohtavat taikuuden sanoja? Prinssi ja Varpushaukka lähtevät yhdessä vaaralliseen metsästykseen, etsimään syytä taikuuden katoamiselle.

Verrattuna kahteen aikaisempaan kirjaan, Maameren velhoon ja Atuanin holvihautoihin, tähän oli vaikeinta uppoutua. Huomasin kyllä, että osaksi se johtui siitä, että ihailemani taidokas Varpushaukka esitettiin ihan eri valossa, hänestä näytettiin myös haavoittuvaisempi puoli. Mikä oli tietysti hyvä asia, mutta aluksi sitä oli vaikea hyväksyä ("mitä, Varpushaukka ei olekaan täydellinen??") Ja mainitsemani tunnelma oli tosiaan synkempi, Prinssin mietteissä oli vaikea olla kun kaikki asiat meni koko ajan huonosti. Tietysti se sopi tarinan teemaan, mutta en ehkä ollut aivan oikealla mielellä tätä luettaessa.

Tämän sarjan kirjoissa on kaikissa ollut vähän filosofisia pohdintoja ja ajatuksia mukana, joita on kuultu muun muassa Varpushaukan suusta. Aikaisemmissa osissa nämä ajatukset saivat minutkin miettimään, mutta tällä kertaa aika moni "heitto" meni ohi. Luin jotain Varpushaukan lausumaa, tunnistin sen viisaaksi ajatukseksi elämästä -- mutta en ymmärtänyt sitä ollenkaan. Luulen kyllä, että tämä kirja vaatii hitaamman nielemisen. Olin niin innostunut halutessani saada tietää miten tarina etenee ja loppuu, etten tainnut kertaakaan hengähtää tämän lukemisen aikana. Vähän niin kuin aikoinaan Potterien kanssa; kun seuraava osa ilmestyi, se luettiin niin nopeasti kuin mahdollista, mitään sanavalintoja ei silloin pohdittu. Kielestä nauttiminen tuli yleensä vasta toisella lukukerralla.

Verrattuna aikaisempiin osiin, samaa intoa ei ollut tämän lukemisessa, mutta kuitenkin olin yhtä koukuttunut. Ehdottomasti luettava ja kuuluu tähän sarjaan hyvin. Vähän olisin kyllä järkyttynyt, jos olisin lukenut tämän kirjan sen ilmestymisvuonna. Kirjailijahan aikoi aluksi lopettaa sarjan kirjoittamisen tähän, ja 4. osa ilmestyikin vasta vuonna 1990 eli 18 vuotta myöhemmin (!). Olisi tällä fanilla ehtinyt hermot jo kiristyä :D

P.S. Kolmas kerta toden sanoo... eli ruma kansi taasen. Kannen aihe myöskin hieman ihmetyttää, valittu tapahtuma on nimittäin ihan kirjan lopusta ja olisi aikamoinen spoileri, jos tajuaisi mitä kuvassa tapahtuu. Vai onko tämä tapa ihan yleistä? Itseasiassa tulee mieleen muitakin kirjoja, joiden kannessa on lopputapahtuma...

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat (1971)

Atuanin holvihaudat, Maameren tarinat #2 (1977) / The Tombs of Atuan, The Earthsea Cycle #2 (1970, 1971)
WSOY
178 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Tenar! Heti kotiin, Tenar!"

Tartuin tähän kirjaan innoissani. Tämän, kuten Maameren velhonkin, olen lukenut kerran aikaisemmin, mutta en muistanut ihan tarkalleen mitä kaikkea Atuanin holvihaudoissa oikein tapahtui. Tämä 2. osa on suurimmaksi osaksi itsenäinen, mutta kyllä se päätyi olemaan yhtä samaa kokonaisuutta Maameren tarinat -sarjassa, joten suosittelen aloittamaan ensimmäisestä kirjasta.

Atuanin holvihaudoissa päähenkilönä ei ole enää Varpushaukka, vaan tällä kertaa on siirrytty ihan muille maille. Nyt ollaan Kargien mailla, kargien jotka esitettiin ensimmäisessä kirjassa ryöstelevinä merirosvoina. Päähenkilönä on pieni tyttö Tenar, jonka papittaret riistävät hänen perheensä luota, sillä tyttö on Holvihautojen uudestisyntynyt Ylipapitar. Perheensä lisäksi häneltä riistetään myös hänen nimensä, ja nyt häntä kutsutaan Arhaksi, uhriksi. Sillä hän on uhri Nimettömille voimille, joiden palveleminen on nyt hänen tehtävänsä. Arha kasvaa holvihaudoilla nuoreksi naiseksi ja pääsee vihdoinkin tekemään ylipapittaren tehtäviä, kuten uhraamaan vankeja pimeään, maan alla olevaan Labyrinttiin. Sitten Arha löytääkin Labyrintistä jotain, mikä ei sinne kuulu, eikä hän tiedä mitä hänen pitäisi tehdä...

Pidin tästäkin kirjasta paljon, ei haitannut yhtään että päähenkilö vaihtui. Olen lukenut vähän sellaista kommenttia, joiden mukaan "vanhemmilta riistetty tyttö, josta tulee papitar" -asetelma on jo jonkinlainen klisee, mutta siihen minä en voi sanoa mitään. Jos se on klisee, minä olen autuaasti tältä kliseeltä välttynyt, joten minusta oli aivan ihanaa lukea tällaista fantasiaa! Ja taas Le Guinin tekemät kartat olivat kiva lisä (vaikkakin tällä kerralla unohdin täysin, että Holvihautojen ja Labyrintin kartta löytyivät kirjan lopusta... Hyvä se oli viimeistä sivua käännettäessä tajuta, että "ai täällä nämä olikin!").

Mielestäni tarinan parasta antia oli maan alla olevan sokkelon ja siellä kulkemisen kuvailu. Pystyin niin kuvittelemaan Arhan kävelemässä siellä täydessä pimeydessä, vain tuntoaistinsa varassa. Hänen itsevarmuutensa oli ihailtavaa; itse en kyllä uskaltaisi samaan paikkaan hortoilemaan!
Suomennoksessa taisi olla muutama vanhahtava sana, jota en ymmärtänyt -- mutta en ole satavarma oliko se juuri tässä kirjassa vai vasta kolmannessa, koska luin 4 ensimmäistä osaa melko putkeen ja kyseiset kirjat menevät minulla hiukan sekaisin (nyt olen jo "viidennessä" osassa, päivitykset ei vain meinaa pysyä perässä...). Lukemiseni tahti aiheuttaa myös sen, että tekstini tämän sarjan kirjoista taitaa jäädä vähän lyhkäisiksi! Ensi kerralla tiedän paremmin: muistiinpanot!

P.S. En taaskaan voi kehua kantta (Arhan hiustenväri on kaiken lisäksi musta, ei vaalea kuten kannessa).

Ursula K. Le Guin: Maameren velho (1968)

Maameren velho, Maameren tarinat #1 (1976) / Wizard of Earthsea, The Earthsea Cycle #1 (1968)
WSOY
227 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Gontin vuorisaari, jonka ainut huippu nousee orpona yli puolitoista virstaa myrskyjen riepotteleman Koillismeren pinnasta, on kuulu velhoistaan."

Luin tämän ensimmäisen kerran joskus lukioikäisenä, kun Ghiblin elokuva Maameren tarinat (jap. ゲド戦記, Gedin sotakronikat) sai minut innostumaan Ursula Le Guinin luomasta maailmasta. Elokuva oli mielestäni keskinkertainen, mutta Le Guinin kirjoihin ihastuin. Jätin kuitenkin silloin lukemisen kesken toiseen kirjaan, kun kolmannen kirjan teinipoika päähenkilönä ei innostanut. Päätin tällä kertaa kuitenkin kokeilla uudestaan josko pääsisin toista kirjaa pidemmälle.

Kirjan päähenkilö on nuori poika Duny, joka asuu yhdessä Maameren saarista, Gontissa. Duny näyttää taipumuksensa velhouteen jo nuorena auttaessaan kyläänsä puolustautumaan Kargin ryöväreitä vastaan. Hän aloittaa taikuusopintonsa ensin pahaisen naapurinmuorin opissa, mutta mutkien kautta päätyy Roken saaren Velhojen kouluun. Duny, jota kutsutaan nyt Varpushaukaksi, oppii taitavaksi velhoksi. Hän osaa nostattaa tuulen ja tehdä illuusioita, mutta sitten hänen kokemattomuutensa saa hänet vapauttamaan pahuuden varjon...

Olen kuullut tästä kirjasta eriäviä mielipiteitä. Kieli on vanhahtavaa, tarina on lyhyt ja pinnallinen, hahmoista ei saa otetta... Minä kuulun kuitenkin siihen joukkoon, joka pitää tästä kirjasta paljon. Siitä kyllä olen yhtä mieltä, että kirja on aivan liian lyhyt! Välillä ärsytti se, kun jokin tulevaisuudessa tapahtuva uskottomattoman jännittävä seikkailu kuitataan vain yhdellä lauseella -- alkoi kismittää, että eikö tästä hurjasta seikkailusta voisi kertoa enemmänkin kun piti kerran mainita! Toisaalta mielestäni hyvä ratkaisu, että lukijan mielikuvitukselle jätettiin tilaa, mutta hetkittäin toivoin, että jostain tapahtumasta olisi selitetty enemmän.

Le Guinin luoma maailma on mielestäni todella mielenkiintoinen. Minusta oli ihanaa seurata Varpushaukan matkaa sisäkannessa olevasta kartasta, joka on todella tarkasti suunniteltu. Ihanaa aina kun kirjailija jaksaa panostaa luomaansa maailmaan. Tarina on kirjoitettu melkein 50 vuotta sitten, mutta edelleen se toimii ja mielestäni nykyajan lapset/nuoret voisivat hyvin ottaa tämän lukemistoonsa Potterien rinnalle (jokuhan Pottereita väittikin kopioksi tästä kirjasta; muutama yhteneväisyys on, mutta itse en kyllä ihan kopioksi väittäisi).

Ymmärrän kyllä sen, miksi joku sanoisi, että henkilöistä tai tarinasta ei oikein saa otetta. Tarina on periaatteessa kirjoitettu melko yksinkertaisesti eikä se syvenny hirveästi mihinkään, vaikka tapahtumia onkin paljon. Näen sen, mutta minua se ei haitannut yhtään. En tiedä luinko satuinko vain lukemaan tämän kirjan juuri oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa, mutta jotenkin tämä tarina iski minuun tosi hyvin. Minulla se toimi, että sain paikata tyhjät kohdat omalla mielikuvituksellani ja oikeastaan se oli rentouttavaa. Voisikohan sanoa, että tarina oli filosofisen yksinkertainen? Suosikkiasioitani oli varsinkin Varpushaukan vapauttama varjo ja se koko tarina varjon ympärillä. En tiedä oliko varjon tarkoitus olla symbolinen, mutta pidin sitä sellaisena ainakin osittain, ja minusta se koko idea oli jotenkin vain niin hyvä!

Vaikka pidinkin tästä kirjasta paljon ja tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, joiden pariin voin palata vielä kahdenkin lukukerran jälkeen, ihan viittä tähteä en raskinut antaa. Ihailen Le Guinin mielikuvitusta, mutta silti jokin pieni juju tästä kirjasta puuttui, että olisin täydet pisteet antanut. Fiiliksestä kiinni.

P.S. Mielestäni kansi on aivan kauhea. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että se on 70-luvulla tehty... Halusin lainata uudemman painoksen (on kiva kun on jotain kaunista katseltavaa), mutta se oli valitettavasti jo lainassa.

Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen etsintä (1991)

Lohikäärmeen etsintä, Lumotun metsän kronikat #2 (2001) / Searching for Dragons, Enchanted Forest Chronicles #2 (1991)
WSOY
310 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★


Tämänkin kirjan luin parissa illassa, mutta se ei viihdyttänyt minua yhtä paljon kuin ensimmäinen osa. "Mukiinmenevä" kuvailee tätä kirjaa aika hyvin. Edellisen osan rohkaisemana luin tämänkin nopeasti, mutta jos sarja olisi alkanut tästä kirjasta, en olisi ollut niin innokas jatkamaan sarjan lukemista. Nyt kuitenkin annan anteeksi, jatkan lukemista ja toivon, että 3. kirja on taas parempi.

Lohikäärmeen etsintä alkaa siitä kuinka Lumotun metsän kuninkaan, Mendarbarin, kuningaskuntaa vaivaa tuhopolttaja ja kuningas löytää poltetuilta alueilta lohikäärmeen suomuja. Mendarbar alkaa selvittää asiaa ja lähtee tapaamaan lohikäärmeiden kuningasta. Hän ei kuitenkaan löydä lohikäärmettä vaan prinsessa Cimorenen, jonka kanssa he yhdessä lähtevät etsimään kadonnutta lohikäärmeiden kuningasta sekä selvittämään Lumotun metsän ongelmia.

Tämä kirja ei ollut enää prinsessa Cimorenen näkökulmasta, mihin vähän petyin. Kirjaan kesti päästä aika kauan sisälle, kun en meinannut löytää mitään mielenkiintoista Mendarbarista. Ajattelin hauskuuden alkavan, kun Cimorene astui taas tarinaan mukaan, mutta niin ei oikein tapahtunut. Tuntui, että Cimorenesta oli katkaistu särmä pois. Jännitystä piisasi, hauskoja tapahtumia löytyi -- ihan siis mukiinmenevä kirja, mutta ei suosikkini. Kuulin, että tämän sarjan kaikissa neljässä osassa kerrotaan eri henkilön näkökulmasta, joten vähän jännityksellä odotan 3. osaa. Toivottavasti kuitenkin pidän siitä.

Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen prinsessa (1990)

Lohikäärmeen prinsessa, Lumotun metsän kronikat #1 (2001) / Dealing with Dragons, Enchanted Forest Chronicles #1 (1990)
WSOY
267 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Lehmusmetsän suuri kuningaskunta sijaitsi Aamun vuorten itäpuolella, maassa arvostettiin suuresti filosofeja ja luku viisi oli muodissa."

Tämänkin kirjan löysin yllättäen jostain blogista... Näin kylläkin vain kirjankannen ja nimen, ja päätin lainata kirjan niiden perusteella. Jostain syystä kuitenkin välttelin kirjan aloittamista hyvin pitkään, kunnes kirjasto ilmoitti että palautuspäivä on viikon päästä enkä voi enää uusia sitä. Otin siis itseäni niskasta kiinni ja päätin kokeilla lukemista edes parin sivun ajan. Yllätyinkin suuresti, kun minulle selvisi, että kirja oli hauska. Fantasiakirja, joka on hauska? Enpäs ollut aikaisemmin sellaiseen törmännytkään (en ole lukenut Terry Pratchettin kirjoja, nehän ovat kuulemma humoristisia?). Kun jo ensimmäisestä sivusta lähtien teksti oli tällaista

"Hänelle opetettiin hyvin paljon hovin seurustelutapoja siitä miten tuli niiata vierailevalle prinssille siihen kuinka kovaäänisesti sopi kirkua, jos tuli jättiläisen ryöväämäksi. (Lehmusmetsässä oli vielä silloin tällöin ongelmia jättiläisten kanssa.)"

en vain voinut lopettaa lukemista. Olin nähtävästi kaivannut tällaista rentoa kirjaa, kun lukeminen ei tätä ennen ollut onnistunut taas vähään aikaan -- ja tämän kirjan luin kahdessa illassa!

Lohikäärmeen prinsessa kertoo siis nuoresta prinsessasta nimeltään Cimorene, jolla on tumma tukka -- toisin kuin vaaleatukkaisilla sisarillaan, ja joka ei halua mennä prinssin kanssa naimisiin -- toisin kuin sisarensa. Hän ei halua opiskella "kunnollisen prinsessan tapoja" vaan opiskelee salaa taikuutta, kokkaamista ja miekkailua. Kun kuitenkin edessä on pakkonaittaminen, Cimorene päättää ottaa sammakon neuvosta vaarin ja päätyy pyytämään lohikäärmeiltä töitä. Hänestä tulee siis ensimmäinen vapaaehtoinen lohikäärmeen prinsessa, joka ei halua tulla prinssin pelastamaksi (ja sen monet prinssit yllätyksekseen pääsevät kuulemaan).

Tarina oli kuin satu, jota oli venytetty. Niin kuin saduissa, asioita ei hirveästi selitellä, ne ovat niinkuin ovat. Tarina käytti hyväkseen paljon tuttuja tapahtumia saduista, nauroi niille ja vähän myös itselleen. Toisella lukukerralla jotkut epäjohdonmukaisuudet ja toistot saattaisivat ärsyttää, mutta ainakin tällä kertaa kirja sai minut hymyilemään ja nauttimaan tarinasta. Hiukan nostelin kyllä kulmia sille, että Cimorene valittaa koko kirjan ajan, ettei halua kenellekään prinssille vaimoksi, mutta silti mielellään kokkaa ja siivoaa lohikäärmeelle.

Kirja löytyi kirjastosta lasten- ja nuortenosastolta, mutta voin suositella tätä myös vanhemmille, jos kaipaa luettavakseen kevyttä fantasiaa.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998)

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1999) / Harry Potter and the Chamber of Secrets (1998)
Tammi
335 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Ei ollut ensimmäinen kerta kun Likusteritie nelosen aamiaispöydässä rähjättiin."

HUOM! Spoilereita.
(Onko täällä joku joka ei ole Pottereita lukenut?)

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä kirjasta, ja nyt tekisikin mieli antaa 1. kirjalle kolme tähteä ja tälle neljä! Lapsena pidin tästä kirjasta kuitenkin kaikkein vähiten, mutta en oikein muista että miksi. Harry Potter -innostukseni kun oikeastaan lähti tästä kirjasta. Jos en olisi aikoinaan selaillut tätä kirjaa ja lukenut pari lausetta siitä, kuinka Hermione makaa silmät lasittuneina liikkumattomana sairaalasiiven pedissä, en luultavasti olisi ampaissut lukemaan ensimmäistä kirjaa niin nopeasti.

On ollut jotenkin niin ihanaa taas lukea Potter-kirjoja. Ainakin osittain huomaan sen johtuvan tuttuudesta, pienellä jännityksellä edelleen luen mutta jännitys ei ole yhtä niin dramaattista kuin aikoinaan. Se on semmoinen tunne kuin istuisi oikein pehmeässä nojatuolissa vilttiin kääriytyneenä, hyvän kirjan kanssa ja ei voi muuta sanoa kuin "ah...". Viime aikoina kirjojen lukeminen on tuntunut taas pakkopullalta (selvästi luen vääriä kirjoja), joten Harry Potterien lukeminen on tuntunut ihanan rennolta.

Hauskaa oli tämänkin kirjan parissa. Kirjoitustyyliin tai mihinkään sellaiseen en taaskaan pystynyt keskittymään, mutta kiinnitin kyllä huomiota juonen yksityiskohtiin ja etsin viittauksia tulevaisuuden tapahtumiin. Harry tuntui taas lapselliselta alusta lähtien, pyörittelin päätäni kun hän ja Ron lähtivät lentävällä Ford Anglialla ajamaan Tylypahkaa kohti, kun järkevämpänä vaihtoehtona olisi ollut odottaa auton luona Ronin vanhempia. Vaikka Ronhan kyllä autolla ajamista ehdotti eikä Harry. Vähän särähti korvaan yksi kohta, jossa Harry nautti siitä kun Lockhart pelkäsi. Särähti sen takia, etten ollut aikaisemmin kiinnittänyt tuohon kohtaan mitään huomiota! Toisaalta nyt se tuntui aivan sopivalta.

Minä nautin, kun kirjassa kerrottiin ihan tavallisesta koulunkäynnistä, mutta vähän ihmetystä aiheutti kun "äksöniä" alkoi tapahtua vasta ihan kirjan loppupuolella. Hämmennyin, koska mielestäni Valedron päiväkirja, hämähäkkien seuraaminen ja lopulta kammion oven löytäminen vei minusta paljon enemmän aikaa ja sivuja. No, ehkä lapsena jännittävät kohdat olivat niin jännittäviä, ettei kirjassa tuntunut muuta tapahtuvankaan. Valedron päiväkirja oli minusta erittäin mielenkiintoinen elementti ja minusta olisi ollut niin mukavaa lukea siitä lisää! Esimerkiksi minkälaisia keskusteluja Lucious Malfoy kävi Valedron kanssa, ennen kuin päätti (vai päättikö Valedro?) sujauttaa sen juuri Ginnyn kirjan sisään. Mieltä kutkutti myös se ajatus, että mitä jos Valedro olisi onnistunut ja muuttunut muistosta oikeaksi ihmiseksi: näyttäisikö kaikista pelätyin velho Voldemort komealta nuorelta pojalta? (Ehkä näitä on Potter-piireissä pohdittu aikaisemminkin ja paljon syvemmin, mutta minulle näitä ajatuksia tulee vasta nyt.)

Olen nauttinut ensimmäisen ja toisen Harry Potter -kirjan lukemisesta, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ne tuntuvat hiukan tylsiltä -- koska tiedän mitä hyvää ja jännää on tulossa. Seuraavaksi luvassa siis lempipotterin paikkaa pitänyt Azkabanin vanki, kunhan se vapautuu kirjastosta ("miten niin en voi noin vain mennä hakemaan haluamaani Potteria kirjastosta? Eihän näitä kukaan enää lue..."). Ainakin vielä Azkabanin vangin pakkoluen ääneen avokille, sen jälkeen katson kiinnostaisiko häntä kuunnella vielä lisää...

P.S. Joidenkin mielestä on kuulostanut hassulta, että aikuiset ihmiset lukevat toisilleen ääneen kirjoja. Minä ainakin haluaisin ehdottomasti joskus päästä Tampereen kirjaston Jarno Kokkosen aikuisten satutunnille!

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär (1994)

Rautalohikäärmeen tytär (2003) / The Iron Dragon's Daughter (1994)
Like
429 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

"Vaikka vaihdokas ei sitä vielä silloin tajunnutkaan, hänen päätöksensä varastaa lohikäärme ja karata syntyi iltana, jona lapset kokoontuivat punomaan juonia valvojansa pään menoksi."

HUOM. Spoilerit olen maalannut valkoisella.

No huhuh, menikö tämän kirjan lukemisessa oikeasti melkein 3 kuukautta? En ole oikein varma miksi edes vaivauduin loppuun asti... Jostain syystä vain teki mieli antaa kirjalle uusi mahdollisuus uudestaan ja uudestaan. Ei tämä kirja huono ollut, vaikka kaksi tähteä ehkä niin antaakin ymmärtää -- tämä oli enemmänkin kirja, jota en sitten yhtään ymmärtänyt. Minulla saattoi myös olla liian suuret odotukset. Törmäsin tähän kirjaan sattumalta (jonkun blogissa?) ja mielenkiintoisen nimen perusteella menin lukemaan takakansitekstin ensimmäisen lauseen: "Orjatyttö Jane pakenee lohikäärmetehtaasta." Oi miten kutkuttava lause! En lukenut sen enempää, koska pikku hiljaa olen tässä oppinut, että parasta on ettei tiedä mitään kirjasta (tai elokuvasta) etukäteen. Mutta ilmeisesti tuo yksi lause riitti jo heittämään odotukseni pilviin...

Rautalohikäärmeen tyttären päähenkilö on kirjan alussa nuori tyttö Jane, ihminen, kaikenmaailman olioita vilisevässä rautatehtaassa, jossa hän muiden lasten tavoin työskentelee orjana. Sitten eräänä päivänä vilisevien tapahtumien seurauksena Jane saa yhteyden yhteen lohikäärmeeseen -- ja sen enempää en taida juonesta paljastaakaan, koska tässä kirjassa juonta riittää.

Tarinankerrontatyyli oli minusta vähän vaikea, alussa ei selitetä oikein mitään ja minulle selviää vasta myöhemmin, että Jane on ihminen ja muut eivät, ja että lohikäärmeet eivät oikeastaan ole "lohikäärmeitä". Pikku hiljaa alkaa selvitä millaisessa maailmassa oikein eletään: fantasiamaisia elementtejä löytyy kuten haltioita, peikkoja, menninkäisiä, muodonmuuttajia, sarvipäitä -- mutta kun sekaan heitettiin tehdas, ambulansseja, moottoreita, rekkoja, kyborgikoiria ja haltioita smokit ja knallit päässä, menin vähän sekaisin. Se kyllä johtui osaksi siitä ettei tällainen genre (science fantasy?) ole minulle lainkaan tuttu, mutta myös siksi, että minusta olennaisia asioita oli jätetty selittämättä tai niitä piti kovalla vaivalla rivien välistä lukea. Kirjassa ei selitetty termejä; dryadin onnistuin googlettamaan, mutta nähtävästi merioni on kirjailijan oma keksintö. Hämmennyin täysin kun juoneen hyppäsivät mukaan merionit, mutta tätä uutta lajia ei selitetty kuin vasta monta sivua myöhemmin.

Melkeinpä koko kirjan ajan minulla oli pöllämystynyt olo. Ajassa ja juonessa hypättiin isojakin harppauksia ja monesti mietin, että mitä minulta nyt jäi välistä, kun en pysy juonessa mukana. Tarina ei imaissut mukaansa siinäkään mielessä, että hahmot jäivät minulle etäisiksi. Olisin kaivannut lisää kuvailua tai jotain, että olisin pystynyt samaistumaan hahmojen tunteisiin; välillä tuntui että näitä tunteita vain luetaan monotonisesti suoraan paperilta. Nyt kirjan luettuani löysin tarinasta jonkinlaisen punaisen langan, mutta lukiessa se katosi minulta vähän väliä. Puolen välin jälkeen melkein lopetinkin kirjan lukemisen, koska tässä vaiheessa rautalohikäärme katoaa monen kymmenen sivun ajaksi ja Jane tekee omia juttujaan. Kuitenkin minua kiinnosti eniten juuri tämä lohikäärme, joten lukemisesta tuli hiukan tylsää.

Harmitti kyllä, etten ihastunut kirjaan. Alku vaikutti kyllä lupaavalta; äidittömiä lapsia nokisessa tehtaassa, jossa rakennetaan rautalohikäärmeitä -- pystyin kuvitella asetelman hyväksi Ghibli-elokuvaksi. Kirja ei sinällään ollut huono, enemmänkin aloin miettiä että olenko itse nyt tyhmä, kun en ymmärtänyt tätä kirjaa. Takakanteen on vielä laitettu lainauskin "Älykäs lukukokemus ja viisas kirja". Oliko tässä siis kyse siitä, että en ollut tarpeeksi viisas tälle kirjalle? Mene ja tiedä.

P.S. "Erisnimien suomennos: Liken työryhmä yhdessä Turun Science Fiction Seura ry:n kanssa (Simes ja Suntila)." Eivät nimet minusta niin erityisiltä vaikuttanut, miksiköhän niiden kääntämiseen on "tarvittu apua"? Tai no, minulla ei ole mitään hajua minkälaisia alkuperäiset nimet ovat.

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (1997)

Harry Potter ja viisasten kivi (1998) / Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)
Tammi
335 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Likusterie nelosen herra ja rouva Dursley sanoivat oikein ylpeinä, että he olivat aivan tavallisia totta tosiaan."

No vihdoinkin saatiin luettua Harry Potter ja viisasten kivi. Eihän siihen mennyt kuin noin 7 viikkoa eli 6,8 sivun päivävauhtia -- huhuh mikä tahti (sarkasmia). Ääneen lukeminen oli kuitenkin molempien mielestä kivaa, joten jatko-osa menee lainattavaksi pikapuoliin. Saa nähdä kuinka monta kirjaa saamme luettua läpi (ja kauanko siinä kestää...).

Niin kuin kaikki jo varmasti tietävät, Harry Potter ja viisasten kivi kertoo 11-vuotiaasta Harrysta, joka saa tietää olevansa velho ja pääsee Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. En pysty enää muistamaan monesko lukukerta tämä minun kohdallani oli, mutta avokille oli siis ensimmäinen kerta. Elokuvan hän on kyllä nähnyt, mutta kuulemma se ei huonontanut lukukokemusta ollenkaan.
Tällä lukukerralla tämä kuitenkin tuntui lastenkirjalta. Kiinnitin huomiota siihen kuinka hölmöjä jotkut Harryn ajatukset ja päätökset olivat enkä näin ollen enää päässyt samalla tavalla Harryn pään sisään kuin silloin ala- (ja ylä)asteikäisenä. Silti kuitenkin "imauduin" mukaan tarinaan ja olisin halunnut salaa lukea kirjaa yksin eteenpäin, mutta pidättäydyin kuitenkin. Lukukokemusta kyllä vähän huononsi (minun kohdallani), että lukemisessa meni niin kauan. Ehdin vähän kadottaa tunnelmaa matkalla.

Vaikka tämä tuntuikin nyt lastenkirjalta, kiinnitin kuitenkin huomiota siihen kuinka kauhealta Voldemort kuulosti. En muistanutkaan, että ensimmäisessä luvussa selitetään lyhyesti Voldemortin ja hänen vallastaan, mutta Voldemort tuntui siis kauheammalta kuin aikaisemmin. Ehkä lapsenmieleni ei osannut vielä kuvitella niitä kauheuksia.

Neljä tähteä saattaa olla liian suuri luku minun osaltani tällä hetkellä, mutta nostalgia himmentää arvostelukykyni, joten on vaikea arvioida tätä kirjaa enää puolueettomasti. Sen voin kyllä sanoa, että huispaus-kohtaukset olivat edelleen parasta luettavaa.
Kuuntelijasta ei oikein lähtenyt irti kommentteja, mutta ääneen naurettiin lukemisen aikana, ehkä se kertoo jotain.

Charlaine Harris: Dead Until Dark

Dead Until Dark (2001)
Orion Publishing Group
326 s.
kieli: englanti
mistä minulle: alunperin tilattu kirjakaupasta, nyt otin omasta hyllystä.
arvosana: ★★★★

"I'd been waiting for the vampire for years when he walked into the bar."

Luin Thomas Harrisin Punaisen lohikäärmeen liian nopeasti, mutta onneksi tulin lomalle lapsuudenkotiini, johon olen jättänyt suurimman osan kirjoistani. Nyt tartuin yhden suosikkisarjani ensimmäiseen kirjaan, johon tutustuin, kun minulla oli menossa teinivuosieni vampyyri-kausi. Miksikään Twilightiksi tämä ei kuitenkaan paljastunut, tai ehkä "aikuisten twilightiksi". Olin nuorena aikuisena, että wow, tässähän tapahtuu jotain muutakin kuin käsistä pitelyä! Aloitin tämän sarjan lukemisen ennen kuin suomennokset ilmestyivät, joten en tiedä kuinka laadukkaita ne ovat. Kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta englanti oli tarpeeksi helppolukuista, joten tämän luki suht nopeasti.

Sookie Stackhouse on tarjoilija pienessä kaupungissa Lousianassa ja hänen päivänsä kuluvat siihen, kun hän yrittää pitää muiden ajatuksia poissa mielestään, sillä hän on telepaatikko. Kuitenkin jo toisella sivulla vampyyri astuu baariin, jossa Sookie työskentelee ja jännitys alkaa. Harrisin luomassa maailmassa vampyyrit ovat tulleet "ulos arkuista" pari vuotta sitten, kun japanilaiset keksivät synteettisen veren. Nyt he voivat kulkea vapaana omina itsenään "eivätkä ole vaaraksi" ihmisille. Sookien ja Billin välillä alkaa tietysti kipinöidä, mutta kun Sookien työkavereita alkaa yksitellen kuolla ja paikalliset epäilevät vampyyrejä, Sookie alkaa itsekin tutkia asiaa.

Tämän lukemisesta on itseasiassa jo vähän aikaa, joten en osaa kirjoittaa tähän mitään syvällistä pohdintaa, mutta hyvää viihdettä tämä oli! Harris osaa kirjoittaa sillä tavalla kutkuttavasti, että on pakko vain lukea eteenpäin, että tietää mitä hahmoille on tapahtunut. Hänen tyylissään on jotain hauskaa, kun hän kirjoittaa ihan tavallisista asioista, joita nainen kokee elämässään. "Onneksi puin tänään pitsitangat enkä mummoalushousuja", "miksi minulla täytyy olla kuukautiset juuri tänään!" -tyyliin. Joidenkin mielestä tuollaisten yksityiskohtien kertominen on turhanpäiväistä, ja olenkin yleensä samaa mieltä, mutta välillä on kivaa lukea tavallisista ongelmista, joita kirjojen päähenkilöt eivät tunnu yleensä koskaan kokevan.

Sookie Stackhouse / The Southern Vampire Mysteries -sarjassa on mielenkiintoisia hahmoja ja jännittäviä tapahtumia, mutta täytyy myöntää, että kyllä tämäkin alkaa ajan kuluessa puuduttamaan. Tällä hetkellä luen kirjaa numero 7 ja alkaa tässä olla jo ähky yliluonnollisten olioiden kanssa seurustelusta, vampyyreiden egoista ja Sookien ongelmista. Aluksi luin sarjaa pari päivää per kirja, mutta nyt vitkutan All Together Deadia muutaman kymmenen sivun päivätahtia. Ehkä olisi aika lukea jotain muuta välissä?

PS. Aloin katsomaan True Blood-tv-sarjaa uudestaan (katsoin sitä 2 ensimmäistä kautta sen ilmestyessä), koska muistini mukaan se oli viihdyttävä -- mutta tämähän on ihan kauhea! En muistanutkaan kuinka ärsyttävä Bill ja hänen tapansa sanoa Sookien nimi "SOOKIEHHH" oli... Jotain jännitystä tässä sentään on siltä osalta, että tv-sarja ja kirjat eivät täsmää kuin vain päätapahtumiltaan.