Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat (1971)

Atuanin holvihaudat, Maameren tarinat #2 (1977) / The Tombs of Atuan, The Earthsea Cycle #2 (1970, 1971)
WSOY
178 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Tenar! Heti kotiin, Tenar!"

Tartuin tähän kirjaan innoissani. Tämän, kuten Maameren velhonkin, olen lukenut kerran aikaisemmin, mutta en muistanut ihan tarkalleen mitä kaikkea Atuanin holvihaudoissa oikein tapahtui. Tämä 2. osa on suurimmaksi osaksi itsenäinen, mutta kyllä se päätyi olemaan yhtä samaa kokonaisuutta Maameren tarinat -sarjassa, joten suosittelen aloittamaan ensimmäisestä kirjasta.

Atuanin holvihaudoissa päähenkilönä ei ole enää Varpushaukka, vaan tällä kertaa on siirrytty ihan muille maille. Nyt ollaan Kargien mailla, kargien jotka esitettiin ensimmäisessä kirjassa ryöstelevinä merirosvoina. Päähenkilönä on pieni tyttö Tenar, jonka papittaret riistävät hänen perheensä luota, sillä tyttö on Holvihautojen uudestisyntynyt Ylipapitar. Perheensä lisäksi häneltä riistetään myös hänen nimensä, ja nyt häntä kutsutaan Arhaksi, uhriksi. Sillä hän on uhri Nimettömille voimille, joiden palveleminen on nyt hänen tehtävänsä. Arha kasvaa holvihaudoilla nuoreksi naiseksi ja pääsee vihdoinkin tekemään ylipapittaren tehtäviä, kuten uhraamaan vankeja pimeään, maan alla olevaan Labyrinttiin. Sitten Arha löytääkin Labyrintistä jotain, mikä ei sinne kuulu, eikä hän tiedä mitä hänen pitäisi tehdä...

Pidin tästäkin kirjasta paljon, ei haitannut yhtään että päähenkilö vaihtui. Olen lukenut vähän sellaista kommenttia, joiden mukaan "vanhemmilta riistetty tyttö, josta tulee papitar" -asetelma on jo jonkinlainen klisee, mutta siihen minä en voi sanoa mitään. Jos se on klisee, minä olen autuaasti tältä kliseeltä välttynyt, joten minusta oli aivan ihanaa lukea tällaista fantasiaa! Ja taas Le Guinin tekemät kartat olivat kiva lisä (vaikkakin tällä kerralla unohdin täysin, että Holvihautojen ja Labyrintin kartta löytyivät kirjan lopusta... Hyvä se oli viimeistä sivua käännettäessä tajuta, että "ai täällä nämä olikin!").

Mielestäni tarinan parasta antia oli maan alla olevan sokkelon ja siellä kulkemisen kuvailu. Pystyin niin kuvittelemaan Arhan kävelemässä siellä täydessä pimeydessä, vain tuntoaistinsa varassa. Hänen itsevarmuutensa oli ihailtavaa; itse en kyllä uskaltaisi samaan paikkaan hortoilemaan!
Suomennoksessa taisi olla muutama vanhahtava sana, jota en ymmärtänyt -- mutta en ole satavarma oliko se juuri tässä kirjassa vai vasta kolmannessa, koska luin 4 ensimmäistä osaa melko putkeen ja kyseiset kirjat menevät minulla hiukan sekaisin (nyt olen jo "viidennessä" osassa, päivitykset ei vain meinaa pysyä perässä...). Lukemiseni tahti aiheuttaa myös sen, että tekstini tämän sarjan kirjoista taitaa jäädä vähän lyhkäisiksi! Ensi kerralla tiedän paremmin: muistiinpanot!

P.S. En taaskaan voi kehua kantta (Arhan hiustenväri on kaiken lisäksi musta, ei vaalea kuten kannessa).