David Nicholls: Sinä päivänä (2009)

Sinä päivänä (2013, 1. painos 2011) / One Day (2009)
Miki™ (Otava)
996 s.
kansi: ?
kieli: suomi (suomentanut Sauli Santikko)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"'Minä uskon, että on tärkeää saada jotain aikaan', hän sanoi."

Tämä oli ensinnäkin ensimmäinen Miki-kirja, jonka luin. Minulla oli ennakkoluuloja tätä painostyyliä vastaan, mutta ihan hyväksi se loppujen lopuksi osoittautui. Lempikirjojani en ostaisi tässä muodossa, koska kirjasta oli vaikeaa pitää huolta; ohuen ohuet sivut taittuivat helposti. Tämä kuitenkin sopi matkalukemiseksi oikein hyvin, pientä kevyttä kirjaa oli helppo kuljettaa mukana ja kirjan "pystyssä pitäminen" sopi paremmin ahtaaseen junaan (sängyssä lukeminen olikin taas vaikeaa). Miki-formaatti sopii siis hyvin kirjoille, jotka aikoo lukea vain kerran matkalukemisena (ongelmana vain on niiden korkea hinta verrattuna tavallisiin kirjoihin...)

Sinä päivänä kertoo kahden ihmisen tarinan 20 vuoden ajalta. Dexter on rikkaan perheen hemmoteltu poika, joka haluaa ottaa elämän rennosti, ja Emma on suuria unelmia täynnä oleva tyttö, joka haluaa tehdä jotain tärkeää elämällään. Kirja kertoo näiden kahden ystävyydestä yhden päivän kerrallaan, mitä heidän elämässään tapahtui joka 15. heinäkuuta 20 vuoden aikana alkaen vuonna 1988, jolloin he tapasivat.

Ensikosketukseni tähän tarinaan oli kun näin kirjaan perustuvan elokuvan trailerin. Leimasin sen siltä näkemältä kliseiseksi lällynlääksi. Nappasin kirjan kuitenkin sen kummempia ajattelematta kirjastosta mukaani. Ajattelin, että tarina olisi sopivan kevyt sen hetkiseen fiilikseeni ja sopisi pätkittäiseen lukemiseen.
Koska itse tarinakin oli kerrottu pätkissä, se sopi matkalukemiseksi, mutta aihe itsessään ei ollutkaan niin kevyt romanttinen hömpötys kuin olin kuvitellut. En pitänyt päähenkilöistä hirveästi, en varsinkaan itsekeskeisestä Dexteristä, mutta heidän tarinansa oli niin realistisesti kerrottu, että kirjailija onnistui saamaan minut samaistumaan heihin. Tässä oli juuri sellaisia "pieniä hetkiä", jotka useimmista romanttisista kirjoista puuttuvat, juuri ne hetket jotka tekevät tarinasta uskottavan. Tottakai samaistuminen riippuu suurimmaksi osaksi lukijasta itsestään ja hänen omista kokemuksistaan, mutta ainakin minua Emman ja Dexterin elämän laskut ja nousut koskettivat, ja muistuttivat jollain tapaa omista kokemuksistani.

En tiedä olisiko tämä tarina iskenyt niin kovaa, jos minulla ei olisi ollut niin suuria ennakkoluuloja tätä kohtaan ja jos en olisi lukenut tätä juuri nyt. Pidin tätä siis kliseisenä romanttisena kirjana, mutta sain totisesti yllättyä -- varsinkin lopun osalta. Kyllähän se eräällä tapaa oli kliseinen loppu, mutta ei kuitenkaan sellainen jota olin odottanut (tai jollaista olisin kaivannut sen hetkiseen fiilikseeni). Loppu kuitenkin vahvisti kirjan realistisuutta, mistä en voi olla antamatta lisäpisteitä. Kirjassa ärsytti se, että kirjailija ei koskaan kertonut juuri niistä hetkistä, jotka minua eniten kiinnostivat -- niihin vain viitattiin sivulauseessa jälkikäteen. Toisaalta, kaipa tämäkin lisäsi tarinan realistista puolta?

Niin kuin Goodreadsissa jo sanoinkin, tästä ei tullut lempikirjaani enkä oikeastaan tiedä kelle tätä edes suosittelisin -- antamani hyvät pisteet kun ovat niin vahvasti yhteyksissä hyvään lukukokemukseeni. Minun tapauksessani tuli kuitenkin koettua positiivinen yllätys -- ehkä jollekulle toisellekin voisi näin käydä.

Jussi Adler-Olsen: Vanki (2007) & Metsästäjät (2008)

Vanki [Osasto Q #1] (4. painos, 2013) / Kvinden i buret [Afdeling Q#1] (2007)
Gummerus
424 s.
kansi: Tuomo Parikka (suunnittelu)
kieli: suomi (suomentanut Katriina Huttunen)
mistä minulle: sain lahjaksi.
arvosana: ★★★★

"Hän raapi sormenpäänsä verille sileitä seiniä vasten ja hakkari nyrkeillään paksuja ikkunoita, kunnes ei enää tuntenut omia käsiään."

MarikaOksan Rikoksen jäljillä -haaste auttoi minua löytämään tämän kirjan ja innosti minua kokeilemaan sitä. Haaste avasi silmäni kiinnittämään enemmän huomiota dekkareihin ja silmiini sattui Jussi Adler-Olsenin erittäin jännittävältä kuulostava kirja Pullopostia. Tajutessani kuitenkin sen olevan sarjan 3. osa, päätin aloittaa ensimmäisestä. Sain ensimmäisen osan, Vangin, äidiltäni lahjaksi ja se osoittautuikin erittäin hyväksi dekkariksi! Ainakin tällaiselle, joka ei ole (vielä) lukenut paljon jännäreitä.

Vanki kertoo yhtaikaa lomittain kahden ihmisen tarinaa. Se kertoo kauniista poliitikosta, Merete Lynggaardista ja tapahtumasta, joka muuttaa hänen elämänsä täysin -- ja juuri sairaslomalta palanneen murharyhmäetsivästä, Carl Mørckistä, jonka uutena tehtävänä on selvittää vanhoja rikoksia. Carl aloittaa ensimmäisen tutkimuksensa kauniista poliitikosta, joka katosi 5 vuotta sitten...

Aloitin tämän dekkarin lukemisen junassa, mistä minulle tulikin tapa. Tämä kirja sopikin loistavasti 15min mittaisiin lukujaksoihin; ehkä en sen takia kiinnittänyt paljon huomiota esimerkiksi kirjoitustyyliin, mutta muuten lukemisen katkeaminen jatkuvasti ei haitannut tippaakaan. Pysyin mukana juonessa ja sain jännittää joka päivä miten juoni tihenisi. Ihan varauksetta en Carl Mørckiin ja tarinaan kuitenkaan ihastunut. Carl tuntui juuri sellaiselta ärsyttävän kliseiseltä pullealta etsivältä, joita vilisee dekkareissa. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin pitäväni tästä suutaan soittavasta poliisista ja halusin skipata Merete-luvut, jotta pääsisin lukemaan siitä kuinka Carl ja hänen ihastuttava apulaisensa Assad selvittävät rikosta eteenpäin.

Täysiä pisteitä en tälle kirjalle kuitenkaan antanut, sillä vaikka tämä olikin minun mittapuullani todella hyvä dekkari, ei se silti kilpaile lempikirjojeni kanssa. Pisteitä vähensi myös se, että luulen etten tule lukemaan tätä enää uudelleen. Eikös dekkarien viehätys piile siinä, että voi arvailla mukana miten rikos selvitetään? Toisella lukukerralla tämä ei enää onnistuisi. Tämä oli kuitenkin lukemisen arvoinen ja erittäin hyvää viihdettä! Ja juuri sen vuoksi minun täytyikin jatkaa heti suoraan toiseen osaan...

----------------------------------------------

Metsästäjät [Osasto Q #2] (3. painos, 2014) / Fasandræberne [Afdeling Q #2](2008)
Gummerus
451 s.
kansi: Tuomo Parikka (suunnittelu)
kieli: suomi (suomentanut Katriina Huttunen)
mistä minulle: ostin nettikirjakaupasta.
arvosana: ★★★

"Laukaus kajahti taas puunlatvojen yläpuolella."

Tämä piti siis saada käsiin heti. Suosiota tällä sarjalla näyttää olevankin, sillä jokaikinen teos oli lainassa kirjastoista. Viime aikoina ei ole ollut yhtäkään kirjaa, jonka kirjaston varausaikaa en olisi jaksanut odottaa, mutta tämän päätin ostaa itselleni. Olin tullut jo riippuvaiseksi päivittäisistä junalukemisjaksoista!

Metsästäjät jatkaa Carl Mørckin työskentelyä vanhojen rikosten parissa. Tällä kertaa vuorossa on 20 vuotta sitten tapahtunut kaksosten murha, jonka tekijä istuu vankilassa. Kuitenkin joku haluaa Carlin ottavan tapauksen uudelleen tutkittavaksi -- mutta miksi?

Kun edellisessä osassa murhaajaa arvuuteltiin kilvan etsivän kanssa, tällä kertaa murhaaja on alusta asti tiedossa. Mitään yllätyksiä ei siis siltä osin ole luvassa, mutta jännittämistä silti piisaa, kun seurataan Carlin tutkimusten etenemistä. Tämä kirja jatkui samaan malliin kuin edellinenkin; jännittävä juoni, huumoria, viittauksia suurempaan taustajuoneen, viihdettä. Tälle annoin kuitenkin yhden tähden vähemmän, sillä tarinan aihepiiri oli minun makuuni vähän liian raaka (kertoo ehkä jotain, kun sanon että murhaajan lempielokuva on Kellopeliappelsiini). Tuli liikaa iholle, jos näin voin sanoa. Dekkareita lukiessa on kiva jännittää, mutta jos homma menee liian väkivaltaiseksi tai realistiseksi, lukukokemuksesta tuleekin ahdistava. Toki ahdistava lukukokemuskin voi olla hyvä, mutta dekkareita lukiessani viihde on yleensä se mitä minä haen.

P.S. Pidän molemmista kansista, vaikka ne ovatkin samankaltaisia. Yleensä inhoan sitä, kun "massakirjailijoiden" kannet ovat kuin kopioita toisistaan, mutta tässä tapauksessa pidän siitä, että jonkinlainen jatkuvuus/samankaltaisuus on pidetty mielessä. Heti kun näkee nuo kohtalokkaat silmät kannessa, joka on jaettu vinosti kahtia, tietää että kyseessä on Adler-Olsenin kirja.

P.P.S. Vaikka viihdyinkin näiden kirjojen parissa, en ihan heti jatka 3. osaan Pullopostia (vaikka nimenomaan se minua alunperin kiinnosti, hah). Pieni tauko on paikallaan, etten saa Carl+Assad-ähkyä.

P.P.P.S. Kirjailija on kertonut sarjasta tulevan 10-osainen, ja tanskaksi kirjoja näyttää ilmestyneen ilmeisesti 6 (jes! vihdoinkin hyvä dekkarivakisarja löydetty!).

J. R. R. Tolkien: TSH - Sormuksen ritarit, osa 1&2 (äänikirja)

Taru sormusten herrasta - Sormuksen ritarit, osa 1&2 (2002) / Lord of the Rings - The Fellowship of the Ring (1954)
WSOY
20 levyä, 22h 15 min
kertoja: Heikki Määttänen
kieli: suomi (suomentanut Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Kun Repunpään herra Bilbo Reppuli ilmoitti, että hän piakkoin viettäisi yhdettätoistakymmenettäensimmäistä syntymäpäiväänsä suurin ja arvokkain juhlamenoin, alkoi Hobittilassa puhe ja kohu."

En tätä ennen ollut koskaan kokeillut äänikirjaa. Minulla oli ennakkoluuloni. En muista milloin, mutta jossain vaiheessa minä vain päätin, että äänikirjat eivät ole minulle. Kauhistelin, että miten sitä voi keskittyä kirjaan, kun sitä tarinamuotoista plörinää tulee jatkuvalla tahdilla. Tai miten siitä voisi edes nauttia?

Nyt voin sanoa olleeni väärässä; kyllä äänikirjat ovat minulle, vaikkakin vain tietyissä tilanteissa. Istualteen en voi äänikirjoja kuunnella, meinaan nukahtaa. Äänikirjat sen sijaan ovat minulle loistavaa viihdettä, kun minun pitää joko kulkea paikasta A paikkaan B tai kun minun täytyy tehdä jotain oikein tylsistyttävää asiaa, kuten tiskaamista. Tämänkin äänikirjan kuuntelin tiskaten ja pyöräillen töihin ja takaisin.

Valitsin ensimmäiseksi äänikirjakseni Tolkien Sormusten ritarit, sillä trilogia on minulta edelleen lukematta. Olen toki yrittänyt, mutta aina kirja on jäänyt kesken. Minua hiukan epäilytti kuunnella kirjaa, jota en ollut vielä lukenut, mutta en lopulta antanut sen häiritä. Eihän tarina sentään ollut minulle vieras! Ajattelin, että jos jotkut asiat menisivät minulta kuunnellessa ohi, voisin vain lukea kirjan myöhemmin itse (niin kuin aionkin tehdä).

Olen Peter Jacksonin TSH-elokuvatrilogian suuri fani ja rakastan pidennetyn+lyhentämättömän version ja monen tunnin extrojen katsomista. Kuunnellessani odotin mielenkiinnolla lempikohtiani, sillä minua kiinnosti miten elokuva eroaa kirjasta. Kuuntelin siis suurimman osan äänikirjaa innosta hihkuen ja täysin hereillä -- mutta välillä myös ajatus harhaili Tolkienin asioiden ja maisemien kuvailujen ja laulujen/runojen aikana. Laulujen kuuntelu ei ollut kuitenkaan ylitsepääsemätöntä, toisin kuin kirjaa lukiessa (välillä selasin nimittäin myös kirjaa halutessani tarkistaa jonkin kohdan): niin kuin useat muut, minäkin olen yksi niistä, jotka hyppäävät runoilut surutta yli. Määttäsen kuitenkin lukiessa lauluja rauhallisesti, sain niistä enemmän irti kuin jos olisin ne itse lukenut.

Minun on vaikeaa enää ajatella, mikä olisi rehellinen arvosanani Tolkienin luomasta tarinasta. Se on jo niin tuttu elokuvista ja Hobitti-kirjan lukemisesta. Voisin arvioida, että lukukokemuksena kirja ei saisi täysiä pisteitä Tolkienin hiukan laahaavan kirjoitustyylin vuoksi, mutta kokonaisuutena tarina saa ehdottomasti viisi tähteä, koska arvostan niin paljon Tolkienin tekemää työtä. Tälle äänikirja-painokselle sen sijaan annan 4 tähteä, koska muutama asia jäi siinä häiritsemään.

Suurimman osan paikkojen ja nimien ääntäminen oli hassua, mikä ärsytti vähän. Esimerkiksi Sam Gamgin nimen Määttänen lausui [sam kamgi] vaikka se pitäisi lausua [säm gämdzi] (tai siis suunnilleen näin). Se myös poisti hiukan immersiota, kun Määttäsen lausuma haltiakieli ei kuulostanutkaan niin kauniilta, kuin vaikka elokuvassa. Minua kiinnostaisi siis tietää minkälaisia ohjeita äänikirjan lukijalle annetaan. Tolkienhan antoi tarkat ohjeet kirjansa kääntäjille, mitkä nimet sai kääntää ja mitkä piti jättää alkuperäiseen muotoonsa, mutta antoiko hän koskaan lausumisohjeita? Pitikö Määttäsen keksiä aivan itse miten ääntää TSH:n kaikenmaailman monimutkaiset nimet? Jos piti, hänen lausumansa kankikakkoset voi tietenkin antaa hänelle anteeksi, vaikka kuuntelukokemus siitä vähän häiriintyikin.

Jean Webster: Setä Pitkäsääri (1912)

Setä Pitkäsääri (7. painos, 1994) / Daddy-Long-Legs (1912)
WSOY
176 s.
kuvitus: Jean Webster
kansi: ?
kieli: suomi (suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Joka kuukauden ensimmäinen keskiviikko oli Ihan Kamala Päivä - se päivä oli kauhea odottaa, tuima kestää ja hyvä unohtaa pian."

Kuulin sattumalta tästä kirjasta. Törmäsin netissä listaan, missä oli listattu animaatioita, jotka perustuivat johonkin klassikkokirjaan. Huomasin, että tästä kirjasta tehty japanilainen animaatiosarja on esitetty myös Suomessa, vaikken minä sitä koskaan lapsena katsonutkaan. Sain animaation käsiini ja olen katsonut sitä vähän matkaan, mutta ainakin sen pätkän perusteella minkä näin, pidän kirjasta enemmän. Kirjassa päähenkilö on vanhempi ja menee korkeakouluun, animaatiossa hän pääsee lukioon.

Setä Pitkäsääri kertoo Judy Abbotista, joka on 17-vuotias orpolapsi. Hän on koko elämänsä asunut orpokodissa tehden vaatimattomia töitä ja huolehtien nuoremmista lapsista. Kuitenkin eräs orpokotia valvovan johtokunnan jäsen päättää kustantaa Judyn korkeakouluun, jotta hän voisi opiskella ja tulla suureksi kirjailijaksi. Ehtona tälle nimettömänä pysyvä johtokunnan jäsen haluaa saada kirjeen Judylta joka kuukausi, jotta tämä kertoisi muun muassa opiskelustaan. Vastauksia Judy ei kuitenkaan saisi. Judy osoittaa kirjeensä "Setä Pitkäsäärelle", sillä muuta hän ei ole miehestä nähnyt kuin hänen pitkän varjonsa.

Voisi sanoa, että kirja koostuu kahdesta osasta; alkuasetelman selittämisestä ja Judyn kirjeistä. Kesti vähän aikaa ennen kuin tarina alkoi minua kiinnostaa, mutta muutaman Judyn kirjeen luettuani olin koukussa. Lukemista oli vaikea lopettaa, toisaalta myöskin siksi ettei kirjaa ole jaettu lukuihin, vaan kirjeet jatkuvat peräkkäin. Oli hauskaa seurata, miten Judy aloitti ja lopetti kirjeensä eri tavalla melkein joka kerta, ja kuinka nopeasti hänen mielensä muuttui kirjeestä toiseen, kun seurasi kirjeiden päivämääriä.

Tällainen asetelma oli minulle uusi, en ole koskaan ennen lukenut kirjaa, jonka tarina etenisi yksinpuheluna vain kirjeiden kautta. Toisaalta se on aika yksipuolista; lukija saa kuulla tarinasta vain yhden henkilön näkökulman ja siitäkin vain sen osan, mitä hän päättää kirjoittaa. Mutta toisaalta se oli minusta jotenkin virkistävää, mielikuvitukseni pääsi laukkaamaan vapaana. Pohdin lukiessani mitäköhän asioita Judy on ehkä ymmärtänyt väärin tai mitä hän on jättänyt kertomatta. En tiedä kuinka yleinen tällainen kertomisratkaisu on, mutta minusta tuntuu että tämä samainen tarina ja tyyli millä se on kerrottu sopisi hyvin myös modernimpaan versioon (olisi kiinnostavaa lukea 2000-luvun Setä Pitkäsäärestä!).

Tarinan lopussa on pieni käänne, joka ei kuitenkaan minulle tullut yllätyksenä, sillä olin vahingossa spoilannut itseäni. Loppujen lopuksi se ei kuitenkaan haitannut, sillä oli hauskaa tunnistaa ne pienet vihjeet, jotka viittasivat yllätykseen. Luulen kuitenkin, että ilman spoilaantumistakin olisin arvannut loppuratkaisun etukäteen vihjeiden perusteella.

Setä Pitkäsääri oli oikein ihastuttava kirja, vaikka viimeksi luin tyttökirjoja ala-asteella. Kirjaa oli kiva lukea, mutta kyllähän se vanhanaikainen kirjoitustyyli vähän häiritsi ja Judy oli ärsyttävä paikoitellen. Jos lukutunnelma olisi täydet viisi tähteä, tarina olisi ehkä kolme.
Myöskin koko "setä"-aspekti sai kulmani vähän nousemaan; sedästä tuli aluksi mieleen vain "namusetä" ja alkuperäisestä nimestä Daddy-Long-Legs taas saa väärän mielikuvan "isukki". Judyn ja sedän suhde olikin mielestäni vähän arveluttava, mutta ehkä sen voi laittaa aikakauden piikkiin.

Voin tätä siis suositella kaikille tyttökirjoista pitäville ja heillekin, jotka eivät niitä lue, jos tykkäävät historiallisista kirjoista. Minusta oli mielenkiintoista kuulla sen ajan tyttöjen koulunkäynnistä ja lukea Judyn "arastavasta anarkiasta". Kun otin tarinan vastaan sellaisena kuin se oli, nautin sen lukemisesta oikein paljon, puutteista huolimatta. Luin tämän kirjan kyllä juuri sopivaan aikaan.

Tällä kirjalla saan merkattua kirjabingoon ensimmäisen ruutuni "alle 200 sivua"!

S. J. Watson: Kun suljen silmäni (2011)

Kun suljen silmäni (2012) / Before I Go to Sleep (2011)
Bazar
385 s.
kansi: ?
kieli: suomi (suomentanut Laura Beck)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Makuuhuone on outo, vieras."

Kirjoihin kadonnut -blogin Aletheia bloggasi tästä kirjasta viime vuoden puolella, ja kiinnitin siihen huomiota, koska olin itsekin bongaillut kirjan kantta kirjakaupassa. Aletheian esittely kuulosti mielenkiintoiselta, ja koska se muistutti minua Memento-elokuvasta, kirja päätyi heti lukulistalleni. Pidin kirjasta paljon ja annoin sille neljä tähteä, viidestä tähdestä kirja jäi paitsi vain yhden syyn vuoksi.

"Kuinka tiedät kuka olet, jos et muista menneisyyttäsi etkä tiedä, keneen voit luottaa? Tervetuloa Christinen elämään." Christine on 47-vuotias nainen, joka herää joka aamu tuntemattoman miehen vierestä; mies joutuu kertomaan joka aamu olevansa tämän aviomies. Christinellä on onnettomuuden seurauksena tullut aivovaurio, jonka vuoksi hän ei muista kerrallaan kuin yhden päivän -- nukahdettuaan tapahtumat pyyhkiytyvät hänen mielestään pois. Kirja alkaa siitä, kun aviomiehen lähdettyä töihin Christine saa tohtori Nashiksi itseään kutsuvalta mieheltä päiväkirjan, jonka Christine on kuulemma kirjoittanut. Hän alkaa lukea päiväkirjaa, mutta pian hän huomaa, että todellisuus ja päiväkirjan tapahtumat eivät aivan täsmää...

Pidin tästä kirjasta paljon. Sen sisälle pääsi nopeasti, sillä Christine aloittaa puhtaalta pöydältä elämänsä kanssa, ja Christine ja lukija pääsevät yhdessä kasaamaan hänen elämänsä paloja. Jo ensimmäinen luvun lopussa oli kutkuttava cliffhanger, mikä pisti minut jatkamaan sängyssä lukemista, vaikka minun olisi pitänyt mennä nukkumaan ajoissa. Tämä oli minulle pitkästä aikaa sellainen kirja, jonka juonikuvioista oli pakko keskustella (lue: huudella "et ikinä arvaa mitä nyt tapahtui!") avokin ja kenen tahansa kanssa, joka jaksoi kuunnella. Tämä kirja tuli minulle kyllä juuri sopivaan aikaan; tämä oli oikein hyvä, kutkuttava kesälukemiskirja.

Kuten Aletheia sanoikin, tässä oli jonkin verran toistoa, mutta loppujen lopuksi se ei minua haitannut, koska se sopi tarinaan -- Christine sentään joutui opettelemaan elämänsä kuviot joka päivä uudestaan. Kirjan lopussa kerrotaan, että tämä on Watsonin esikoisteos ja että hän kirjoitti sen kirjoituskurssilla. En ole aikaisemmin kiinnittänyt suurta huomiota siihen onko teos kirjailijan ensimmäinen ei, mutta kuten kannessa kehutaan, Kun suljen silmäni oli kyllä todella hyvä esikoisteokseksi. En ole vieläkään jakanut yhtäkään viittä tähteä (monta neljää ja puolikasta on ollut, mutta koska en harrasta puolikkaita, ovat ne jääneet nelosiksi), mutta tässä oli yksi todella lähellä. Yhden tähden nappasin pois loppuratkaisun takia. Se ei ollut missään nimessä huono -- pisteitä lähti sen takia, ettei se yllättänyt minua! Voi että, kun minua harmitti etten päässyt yllättymään! Olisin niin kovasti halunnut. En ollut täysin varma arvailuistani ja ne muuttuivat tiuhaan tahtiin, mutta lopulta olin sittenkin arvannut oikein. Loppu lässähti siis sen verran, että jäi hiukan harmittamaan.

P.S. Tähän kirjaan perustuva elokuva tulossa tänä vuonna syyskuussa, pääosassa Nicole Kidman, Mark Strong ja Colin Firth. En malta odottaa! (En muuten suosittele edes vilkaisemaan elokuvan imdb-sivua, sieltä löytyy pieniä spoilereita.)

P.P.S. Mietin voisinkohan osallistua tällä Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haasteeseen... En ole aivan varma, mutta en voi tätä pohtia ääneenkään spoilaamatta kirjaa :D Pitää miettiä asiaa.

Ursula K. Le Guin: Tehanu (1990)

Tehanu, Maameren tarinat #4 (3.painos 2002 [1.painos 1992]) / Tehanu, The Earthsea Cycle #4 (1990)
WSOY
253 s.
kansi: Sami Saramäki
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Kun Keskilaaksoa viljellyt maamies Piikivi oli kuollut, hänen leskensä jäi asumaan tilaa."

Maameren velhosta aloitin ja tämä on jo Maameren tarinoiden 4. kirja. Olen aina pyrkinyt olemaan spoilaamatta ko. kirjaa tai edellisiä osia, mutta koska kyseessä tosiaan on jo neljäs osa, en ole varma kuinka hyvin olen siinä onnistunut. Lue siis omalla vastuulla!

Tehanussa tapaamme tutun hahmon Atuanin holvihaudoista, mutta sen kirjan tapahtumista on aikaa jo monta, melkein kaksikymmentä vuotta. Nyt Tenar on jo aikuinen nainen, jolla on aikuiset lapset, jotka ovat lentäneet pesästä. Gontissa asuessaan Tenarin, jota nyt kutsutaan Gohaksi, elämä on ollut kaikin puolin rauhallista ja tavallista miehensä maatilan viljelyksiä hoitaessaan. Hänen elämänsä kuitenkin muuttuu jälleen kerran, kun hän ottaa hoiviinsa pahoinpidellyn pienen tytön, joka oli heitetty tuleen kuolemaan. Pahuus, pakeneminen ja taikuus tulevat jälleen osaksi Tenarin elämää.

Verrattuna aikaisempiin osiin, tämä oli temmoltaan rauhallisempi sillä tavalla että suuria seikkailuja ei tehty matkaten ympäri Maamerta.

Tove Jansson: Maailmanloppu tulee! (2007)

Maailmanloppu tulee! Tove Janssonin ensimmäinen muumisarjakuva Ny Tid -lehdessä 1947-48 (2007) / Jorden går under! Tove Janssons första muminserie i Ny Tid 1947-48 (1970, 1971)
Tigertext Ab/Ny Tid (Yliopistopaino)
79 s.
graafinen suunnittelu: Lena Malm
kieli: suomi (suomentanut Juhani Tolvanen)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

Tämän kirjan/sarjakuvan löysin selailemalla kirjaston kirjoja hakusanalla "Tove Jansson" ja "tietokirjat". Kirjan nimi lupasi "Tove Janssonin ensimmäisen muumisarjakuvan", joten pakkohan tämä oli lainata! Kirjan etsimisessä meni vain hetki, jotenkin en tajunnut että tietenkin tämä löytyisi aikuisten sarjakuvahyllystä...

Itse sarjakuvan lisäksi painoksessa on esipuhe, joka kertoo hieman tämän kirjan kokoamisesta, ja sarjakuvan jälkeen kirjan lopussa on mm. Toven haastattelu, jossa hän kertoo hänen ja Atos Wirtasen ystävyyssuhteesta (Tove piirsi tämän sarjakuvan Wirtaselle ja tämän Ny Tid -lehdelle). Oli esimerkiksi mielenkiintoista kuulla, että sarjakuvan oli tarkoitus olla pidempi, mutta Wirtanen oli ehdottanut, että muumien olisi hyvä pelastua aikaisemmin lukijoiden närkästymisen vuoksi (ilmeisesti silloiset lukijat eivät pitäneet Muumipapan kapitalistiviitteistä). Millainenhan tämä sarjakuva olisi, jos Tove olisi saanut jatkaa kuten alunperin aikoi?
Tove kertoo myös vähän siitä miten päätyi tekemään muumisarjakuvaa brittiläiselle The Evening News -sanomalehdelle; tämä minua eritoten kiinnosti. Hän kertoo mm. kuinka hän kuuli tarinan itsensä hirttäneestä sopimuspiirtäjästä juuri sen jälkeen, kun oli allekirjoittanut 7 vuoden sopimuksen sarjakuvapiirtäjäksi...

"omituisen" janoisia... ;)

Sarjakuva oli mielenkiintoista luettavaa. Tässähän on sama tarina kuin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjassa (joka ilmestyi sarjakuvaa vuotta aiemmin), mutta juonikuviot eroavat toisistaan joiltakin osin. Esimerkiksi tässä versiossa seikkailussa ovat mukana Tiuhti ja Viuhti, Nipsua kutsutaankin Hosuliksi, ja loppuratkaisu eli se miten muumit pelastautuvat pyrstötähdeltä on tässä sarjakuvassa täysin erilainen kuin kirjassa.

Käännökseen oli jäänyt muutama virhe, mutta eipä se paljoa häirinnyt. Tosin yllä olevan ruudun käännös "kaikin mokomin" kuulostaa oudolta... Miksi Hosuli huutaisi hirviölle "Kaikin mokomin"? Vaikka ilmeisesti se suora käännös onkin. Jos joku osaa selittää tämän kohdan, kuuntelen mielihyvin!

Vaikka sarjakuvan lukeminen oli mielenkiintoista, en nauttinut siitä samalla tavalla kuin Toven The Evening News -lehteen piirtämien sarjakuvien lukemisesta (vaikkakin tunnen ehkä hiukan syyllisyyttä tästä, koska nähtävästi Tove nautti enemmän Ny Tid -lehteen piirtämisestä...).
Tämän sarjakuvan lukeminen oli hiukan visuaalisesti raskasta. Toven tyyli ei ole tässä vielä yhtä "hiottu" ja totta puhuen minua häiritsi puhekuplien puuttuminen. Mutta enemmän kyllä häiritsi se, että etten osaa ruotsia niin hyvin, että olisin voinut lukea ruutujen tekstit. En jotenkin vain pystynyt lukemaan "soljuvasti", kun käännökset piti lukea ruudun alta. Sama fiilis, kun katsoo ulkomaista elokuvaa ja näyttelijöiden ilmeiden sijaan pitää keskittyä tekstityksiin. Tietenkin oli kiva nähdä Toven käsialaa (vaikka kaunokirjoituksesta onkin vähän vaikea saada selvää!).

Sarjakuvan viimeinen ruutu on mielenkiintoinen. Samanlaisen helminauhan muumit saavat myös Muumit ja suuri tuhotulva (1945) -kirjassa: "-- sillä savupiipusta riippui suurista aidoista helmistä tehty nauha, jonka tulva oli siihen tuonut. —Nyt olemme rikkaita! Nipsu huusi." (s.54) Tämän kirjan tekijätiimi oli tosin sitä mieltä, että rikastumisen täytyy olla ironiaa; siitä kielii 5 huutomerkkiäkin.

Suosittelen tätä niille, joita kiinnostaa Tove Jansson sarjakuvapiirtäjänä. Vaikka itse sarjakuva ei kiinnostaisikaan, lopun pohdiskelut ja vertailut Muumi ja pyrstötähti -kirjaan olivat avartavaa luettavaa!

Osallistun tällä kirjalla Opuscolo-blogin ylläpitämään Janssonin kirjakiusaus -haasteeseen. Tämä oli puoliksi sarjakuva, puoliksi tietokirja, eli hyvin jatketaan sekalaisella homssulinjalla!

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat (1971)

Atuanin holvihaudat, Maameren tarinat #2 (1977) / The Tombs of Atuan, The Earthsea Cycle #2 (1970, 1971)
WSOY
178 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Tenar! Heti kotiin, Tenar!"

Tartuin tähän kirjaan innoissani. Tämän, kuten Maameren velhonkin, olen lukenut kerran aikaisemmin, mutta en muistanut ihan tarkalleen mitä kaikkea Atuanin holvihaudoissa oikein tapahtui. Tämä 2. osa on suurimmaksi osaksi itsenäinen, mutta kyllä se päätyi olemaan yhtä samaa kokonaisuutta Maameren tarinat -sarjassa, joten suosittelen aloittamaan ensimmäisestä kirjasta.

Atuanin holvihaudoissa päähenkilönä ei ole enää Varpushaukka, vaan tällä kertaa on siirrytty ihan muille maille. Nyt ollaan Kargien mailla, kargien jotka esitettiin ensimmäisessä kirjassa ryöstelevinä merirosvoina. Päähenkilönä on pieni tyttö Tenar, jonka papittaret riistävät hänen perheensä luota, sillä tyttö on Holvihautojen uudestisyntynyt Ylipapitar. Perheensä lisäksi häneltä riistetään myös hänen nimensä, ja nyt häntä kutsutaan Arhaksi, uhriksi. Sillä hän on uhri Nimettömille voimille, joiden palveleminen on nyt hänen tehtävänsä. Arha kasvaa holvihaudoilla nuoreksi naiseksi ja pääsee vihdoinkin tekemään ylipapittaren tehtäviä, kuten uhraamaan vankeja pimeään, maan alla olevaan Labyrinttiin. Sitten Arha löytääkin Labyrintistä jotain, mikä ei sinne kuulu, eikä hän tiedä mitä hänen pitäisi tehdä...

Pidin tästäkin kirjasta paljon, ei haitannut yhtään että päähenkilö vaihtui. Olen lukenut vähän sellaista kommenttia, joiden mukaan "vanhemmilta riistetty tyttö, josta tulee papitar" -asetelma on jo jonkinlainen klisee, mutta siihen minä en voi sanoa mitään. Jos se on klisee, minä olen autuaasti tältä kliseeltä välttynyt, joten minusta oli aivan ihanaa lukea tällaista fantasiaa! Ja taas Le Guinin tekemät kartat olivat kiva lisä (vaikkakin tällä kerralla unohdin täysin, että Holvihautojen ja Labyrintin kartta löytyivät kirjan lopusta... Hyvä se oli viimeistä sivua käännettäessä tajuta, että "ai täällä nämä olikin!").

Mielestäni tarinan parasta antia oli maan alla olevan sokkelon ja siellä kulkemisen kuvailu. Pystyin niin kuvittelemaan Arhan kävelemässä siellä täydessä pimeydessä, vain tuntoaistinsa varassa. Hänen itsevarmuutensa oli ihailtavaa; itse en kyllä uskaltaisi samaan paikkaan hortoilemaan!
Suomennoksessa taisi olla muutama vanhahtava sana, jota en ymmärtänyt -- mutta en ole satavarma oliko se juuri tässä kirjassa vai vasta kolmannessa, koska luin 4 ensimmäistä osaa melko putkeen ja kyseiset kirjat menevät minulla hiukan sekaisin (nyt olen jo "viidennessä" osassa, päivitykset ei vain meinaa pysyä perässä...). Lukemiseni tahti aiheuttaa myös sen, että tekstini tämän sarjan kirjoista taitaa jäädä vähän lyhkäisiksi! Ensi kerralla tiedän paremmin: muistiinpanot!

P.S. En taaskaan voi kehua kantta (Arhan hiustenväri on kaiken lisäksi musta, ei vaalea kuten kannessa).

Ursula K. Le Guin: Maameren velho (1968)

Maameren velho, Maameren tarinat #1 (1976) / Wizard of Earthsea, The Earthsea Cycle #1 (1968)
WSOY
227 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Gontin vuorisaari, jonka ainut huippu nousee orpona yli puolitoista virstaa myrskyjen riepotteleman Koillismeren pinnasta, on kuulu velhoistaan."

Luin tämän ensimmäisen kerran joskus lukioikäisenä, kun Ghiblin elokuva Maameren tarinat (jap. ゲド戦記, Gedin sotakronikat) sai minut innostumaan Ursula Le Guinin luomasta maailmasta. Elokuva oli mielestäni keskinkertainen, mutta Le Guinin kirjoihin ihastuin. Jätin kuitenkin silloin lukemisen kesken toiseen kirjaan, kun kolmannen kirjan teinipoika päähenkilönä ei innostanut. Päätin tällä kertaa kuitenkin kokeilla uudestaan josko pääsisin toista kirjaa pidemmälle.

Kirjan päähenkilö on nuori poika Duny, joka asuu yhdessä Maameren saarista, Gontissa. Duny näyttää taipumuksensa velhouteen jo nuorena auttaessaan kyläänsä puolustautumaan Kargin ryöväreitä vastaan. Hän aloittaa taikuusopintonsa ensin pahaisen naapurinmuorin opissa, mutta mutkien kautta päätyy Roken saaren Velhojen kouluun. Duny, jota kutsutaan nyt Varpushaukaksi, oppii taitavaksi velhoksi. Hän osaa nostattaa tuulen ja tehdä illuusioita, mutta sitten hänen kokemattomuutensa saa hänet vapauttamaan pahuuden varjon...

Olen kuullut tästä kirjasta eriäviä mielipiteitä. Kieli on vanhahtavaa, tarina on lyhyt ja pinnallinen, hahmoista ei saa otetta... Minä kuulun kuitenkin siihen joukkoon, joka pitää tästä kirjasta paljon. Siitä kyllä olen yhtä mieltä, että kirja on aivan liian lyhyt! Välillä ärsytti se, kun jokin tulevaisuudessa tapahtuva uskottomattoman jännittävä seikkailu kuitataan vain yhdellä lauseella -- alkoi kismittää, että eikö tästä hurjasta seikkailusta voisi kertoa enemmänkin kun piti kerran mainita! Toisaalta mielestäni hyvä ratkaisu, että lukijan mielikuvitukselle jätettiin tilaa, mutta hetkittäin toivoin, että jostain tapahtumasta olisi selitetty enemmän.

Le Guinin luoma maailma on mielestäni todella mielenkiintoinen. Minusta oli ihanaa seurata Varpushaukan matkaa sisäkannessa olevasta kartasta, joka on todella tarkasti suunniteltu. Ihanaa aina kun kirjailija jaksaa panostaa luomaansa maailmaan. Tarina on kirjoitettu melkein 50 vuotta sitten, mutta edelleen se toimii ja mielestäni nykyajan lapset/nuoret voisivat hyvin ottaa tämän lukemistoonsa Potterien rinnalle (jokuhan Pottereita väittikin kopioksi tästä kirjasta; muutama yhteneväisyys on, mutta itse en kyllä ihan kopioksi väittäisi).

Ymmärrän kyllä sen, miksi joku sanoisi, että henkilöistä tai tarinasta ei oikein saa otetta. Tarina on periaatteessa kirjoitettu melko yksinkertaisesti eikä se syvenny hirveästi mihinkään, vaikka tapahtumia onkin paljon. Näen sen, mutta minua se ei haitannut yhtään. En tiedä luinko satuinko vain lukemaan tämän kirjan juuri oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa, mutta jotenkin tämä tarina iski minuun tosi hyvin. Minulla se toimi, että sain paikata tyhjät kohdat omalla mielikuvituksellani ja oikeastaan se oli rentouttavaa. Voisikohan sanoa, että tarina oli filosofisen yksinkertainen? Suosikkiasioitani oli varsinkin Varpushaukan vapauttama varjo ja se koko tarina varjon ympärillä. En tiedä oliko varjon tarkoitus olla symbolinen, mutta pidin sitä sellaisena ainakin osittain, ja minusta se koko idea oli jotenkin vain niin hyvä!

Vaikka pidinkin tästä kirjasta paljon ja tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, joiden pariin voin palata vielä kahdenkin lukukerran jälkeen, ihan viittä tähteä en raskinut antaa. Ihailen Le Guinin mielikuvitusta, mutta silti jokin pieni juju tästä kirjasta puuttui, että olisin täydet pisteet antanut. Fiiliksestä kiinni.

P.S. Mielestäni kansi on aivan kauhea. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että se on 70-luvulla tehty... Halusin lainata uudemman painoksen (on kiva kun on jotain kaunista katseltavaa), mutta se oli valitettavasti jo lainassa.

Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen prinsessa (1990)

Lohikäärmeen prinsessa, Lumotun metsän kronikat #1 (2001) / Dealing with Dragons, Enchanted Forest Chronicles #1 (1990)
WSOY
267 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Lehmusmetsän suuri kuningaskunta sijaitsi Aamun vuorten itäpuolella, maassa arvostettiin suuresti filosofeja ja luku viisi oli muodissa."

Tämänkin kirjan löysin yllättäen jostain blogista... Näin kylläkin vain kirjankannen ja nimen, ja päätin lainata kirjan niiden perusteella. Jostain syystä kuitenkin välttelin kirjan aloittamista hyvin pitkään, kunnes kirjasto ilmoitti että palautuspäivä on viikon päästä enkä voi enää uusia sitä. Otin siis itseäni niskasta kiinni ja päätin kokeilla lukemista edes parin sivun ajan. Yllätyinkin suuresti, kun minulle selvisi, että kirja oli hauska. Fantasiakirja, joka on hauska? Enpäs ollut aikaisemmin sellaiseen törmännytkään (en ole lukenut Terry Pratchettin kirjoja, nehän ovat kuulemma humoristisia?). Kun jo ensimmäisestä sivusta lähtien teksti oli tällaista

"Hänelle opetettiin hyvin paljon hovin seurustelutapoja siitä miten tuli niiata vierailevalle prinssille siihen kuinka kovaäänisesti sopi kirkua, jos tuli jättiläisen ryöväämäksi. (Lehmusmetsässä oli vielä silloin tällöin ongelmia jättiläisten kanssa.)"

en vain voinut lopettaa lukemista. Olin nähtävästi kaivannut tällaista rentoa kirjaa, kun lukeminen ei tätä ennen ollut onnistunut taas vähään aikaan -- ja tämän kirjan luin kahdessa illassa!

Lohikäärmeen prinsessa kertoo siis nuoresta prinsessasta nimeltään Cimorene, jolla on tumma tukka -- toisin kuin vaaleatukkaisilla sisarillaan, ja joka ei halua mennä prinssin kanssa naimisiin -- toisin kuin sisarensa. Hän ei halua opiskella "kunnollisen prinsessan tapoja" vaan opiskelee salaa taikuutta, kokkaamista ja miekkailua. Kun kuitenkin edessä on pakkonaittaminen, Cimorene päättää ottaa sammakon neuvosta vaarin ja päätyy pyytämään lohikäärmeiltä töitä. Hänestä tulee siis ensimmäinen vapaaehtoinen lohikäärmeen prinsessa, joka ei halua tulla prinssin pelastamaksi (ja sen monet prinssit yllätyksekseen pääsevät kuulemaan).

Tarina oli kuin satu, jota oli venytetty. Niin kuin saduissa, asioita ei hirveästi selitellä, ne ovat niinkuin ovat. Tarina käytti hyväkseen paljon tuttuja tapahtumia saduista, nauroi niille ja vähän myös itselleen. Toisella lukukerralla jotkut epäjohdonmukaisuudet ja toistot saattaisivat ärsyttää, mutta ainakin tällä kertaa kirja sai minut hymyilemään ja nauttimaan tarinasta. Hiukan nostelin kyllä kulmia sille, että Cimorene valittaa koko kirjan ajan, ettei halua kenellekään prinssille vaimoksi, mutta silti mielellään kokkaa ja siivoaa lohikäärmeelle.

Kirja löytyi kirjastosta lasten- ja nuortenosastolta, mutta voin suositella tätä myös vanhemmille, jos kaipaa luettavakseen kevyttä fantasiaa.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998)

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1999) / Harry Potter and the Chamber of Secrets (1998)
Tammi
335 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Ei ollut ensimmäinen kerta kun Likusteritie nelosen aamiaispöydässä rähjättiin."

HUOM! Spoilereita.
(Onko täällä joku joka ei ole Pottereita lukenut?)

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä kirjasta, ja nyt tekisikin mieli antaa 1. kirjalle kolme tähteä ja tälle neljä! Lapsena pidin tästä kirjasta kuitenkin kaikkein vähiten, mutta en oikein muista että miksi. Harry Potter -innostukseni kun oikeastaan lähti tästä kirjasta. Jos en olisi aikoinaan selaillut tätä kirjaa ja lukenut pari lausetta siitä, kuinka Hermione makaa silmät lasittuneina liikkumattomana sairaalasiiven pedissä, en luultavasti olisi ampaissut lukemaan ensimmäistä kirjaa niin nopeasti.

On ollut jotenkin niin ihanaa taas lukea Potter-kirjoja. Ainakin osittain huomaan sen johtuvan tuttuudesta, pienellä jännityksellä edelleen luen mutta jännitys ei ole yhtä niin dramaattista kuin aikoinaan. Se on semmoinen tunne kuin istuisi oikein pehmeässä nojatuolissa vilttiin kääriytyneenä, hyvän kirjan kanssa ja ei voi muuta sanoa kuin "ah...". Viime aikoina kirjojen lukeminen on tuntunut taas pakkopullalta (selvästi luen vääriä kirjoja), joten Harry Potterien lukeminen on tuntunut ihanan rennolta.

Hauskaa oli tämänkin kirjan parissa. Kirjoitustyyliin tai mihinkään sellaiseen en taaskaan pystynyt keskittymään, mutta kiinnitin kyllä huomiota juonen yksityiskohtiin ja etsin viittauksia tulevaisuuden tapahtumiin. Harry tuntui taas lapselliselta alusta lähtien, pyörittelin päätäni kun hän ja Ron lähtivät lentävällä Ford Anglialla ajamaan Tylypahkaa kohti, kun järkevämpänä vaihtoehtona olisi ollut odottaa auton luona Ronin vanhempia. Vaikka Ronhan kyllä autolla ajamista ehdotti eikä Harry. Vähän särähti korvaan yksi kohta, jossa Harry nautti siitä kun Lockhart pelkäsi. Särähti sen takia, etten ollut aikaisemmin kiinnittänyt tuohon kohtaan mitään huomiota! Toisaalta nyt se tuntui aivan sopivalta.

Minä nautin, kun kirjassa kerrottiin ihan tavallisesta koulunkäynnistä, mutta vähän ihmetystä aiheutti kun "äksöniä" alkoi tapahtua vasta ihan kirjan loppupuolella. Hämmennyin, koska mielestäni Valedron päiväkirja, hämähäkkien seuraaminen ja lopulta kammion oven löytäminen vei minusta paljon enemmän aikaa ja sivuja. No, ehkä lapsena jännittävät kohdat olivat niin jännittäviä, ettei kirjassa tuntunut muuta tapahtuvankaan. Valedron päiväkirja oli minusta erittäin mielenkiintoinen elementti ja minusta olisi ollut niin mukavaa lukea siitä lisää! Esimerkiksi minkälaisia keskusteluja Lucious Malfoy kävi Valedron kanssa, ennen kuin päätti (vai päättikö Valedro?) sujauttaa sen juuri Ginnyn kirjan sisään. Mieltä kutkutti myös se ajatus, että mitä jos Valedro olisi onnistunut ja muuttunut muistosta oikeaksi ihmiseksi: näyttäisikö kaikista pelätyin velho Voldemort komealta nuorelta pojalta? (Ehkä näitä on Potter-piireissä pohdittu aikaisemminkin ja paljon syvemmin, mutta minulle näitä ajatuksia tulee vasta nyt.)

Olen nauttinut ensimmäisen ja toisen Harry Potter -kirjan lukemisesta, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ne tuntuvat hiukan tylsiltä -- koska tiedän mitä hyvää ja jännää on tulossa. Seuraavaksi luvassa siis lempipotterin paikkaa pitänyt Azkabanin vanki, kunhan se vapautuu kirjastosta ("miten niin en voi noin vain mennä hakemaan haluamaani Potteria kirjastosta? Eihän näitä kukaan enää lue..."). Ainakin vielä Azkabanin vangin pakkoluen ääneen avokille, sen jälkeen katson kiinnostaisiko häntä kuunnella vielä lisää...

P.S. Joidenkin mielestä on kuulostanut hassulta, että aikuiset ihmiset lukevat toisilleen ääneen kirjoja. Minä ainakin haluaisin ehdottomasti joskus päästä Tampereen kirjaston Jarno Kokkosen aikuisten satutunnille!

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (1997)

Harry Potter ja viisasten kivi (1998) / Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)
Tammi
335 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Likusterie nelosen herra ja rouva Dursley sanoivat oikein ylpeinä, että he olivat aivan tavallisia totta tosiaan."

No vihdoinkin saatiin luettua Harry Potter ja viisasten kivi. Eihän siihen mennyt kuin noin 7 viikkoa eli 6,8 sivun päivävauhtia -- huhuh mikä tahti (sarkasmia). Ääneen lukeminen oli kuitenkin molempien mielestä kivaa, joten jatko-osa menee lainattavaksi pikapuoliin. Saa nähdä kuinka monta kirjaa saamme luettua läpi (ja kauanko siinä kestää...).

Niin kuin kaikki jo varmasti tietävät, Harry Potter ja viisasten kivi kertoo 11-vuotiaasta Harrysta, joka saa tietää olevansa velho ja pääsee Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. En pysty enää muistamaan monesko lukukerta tämä minun kohdallani oli, mutta avokille oli siis ensimmäinen kerta. Elokuvan hän on kyllä nähnyt, mutta kuulemma se ei huonontanut lukukokemusta ollenkaan.
Tällä lukukerralla tämä kuitenkin tuntui lastenkirjalta. Kiinnitin huomiota siihen kuinka hölmöjä jotkut Harryn ajatukset ja päätökset olivat enkä näin ollen enää päässyt samalla tavalla Harryn pään sisään kuin silloin ala- (ja ylä)asteikäisenä. Silti kuitenkin "imauduin" mukaan tarinaan ja olisin halunnut salaa lukea kirjaa yksin eteenpäin, mutta pidättäydyin kuitenkin. Lukukokemusta kyllä vähän huononsi (minun kohdallani), että lukemisessa meni niin kauan. Ehdin vähän kadottaa tunnelmaa matkalla.

Vaikka tämä tuntuikin nyt lastenkirjalta, kiinnitin kuitenkin huomiota siihen kuinka kauhealta Voldemort kuulosti. En muistanutkaan, että ensimmäisessä luvussa selitetään lyhyesti Voldemortin ja hänen vallastaan, mutta Voldemort tuntui siis kauheammalta kuin aikaisemmin. Ehkä lapsenmieleni ei osannut vielä kuvitella niitä kauheuksia.

Neljä tähteä saattaa olla liian suuri luku minun osaltani tällä hetkellä, mutta nostalgia himmentää arvostelukykyni, joten on vaikea arvioida tätä kirjaa enää puolueettomasti. Sen voin kyllä sanoa, että huispaus-kohtaukset olivat edelleen parasta luettavaa.
Kuuntelijasta ei oikein lähtenyt irti kommentteja, mutta ääneen naurettiin lukemisen aikana, ehkä se kertoo jotain.

Thomas Harris: Uhrilampaat (1988)

Uhrilampaat (1995, 6.painos) / Silence of the Lambs (1988)
Gummerus
350 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Käyttäytymistieteiden laitos, FBI:n sarjamurhia tutkiva osasto, sijaitsee Quanticon poliisirakennuksen pohjakerroksessa puoliksi maan alla."

Oli pienestä kiinni, etten kesken lukemisen olisi huijannut ja katsonutkin elokuvan. Juoni oli niin jännittävä! Tai no, oikeastaan tunsin juonen jo ennestään, kuten monet muutkin, mutta silti tarina imaisi mukaansa.

Thomas Harrisin Uhrilampaat kertoo sarjamurhaajasta, kuten edellinenkin osa Punainen lohikäärme. Tällä kertaa päähenkilönä on nuori ja viehättävä Clarice Starling, joka opiskelee poliisiopistossa ja jonka tavoitteena on päästä analyytikoksi FBI:n Käyttäytytymistieteiden laitokselle. Vaikka hän onkin vasta opiskelija, hänelle annetaan erikoislaatuinen tehtävä: haastatella vankimielisairaalassa olevaa Hannibal Lecteriä. Tämän seurauksena Starling imaistaan nopeasti sarjamurhaaja Buffalo Billin etsintään, joka nylkee isokokoisia naisia. Tulee kilpajuoksu ajan kanssa, kun taas uusi uhri katoaa ja Starlingilla on vain muutama päivä aikaa saada Hannibal auttamaan heitä Buffalo Billin etsinnässä.

Pidin tästä tästä kirjasta enemmän kuin Punaisesta lohikäärmeestä. Samoja elementtejä löytyy molemmista, molemmissa oli myös suunnilleen samat heikkoudet, mutta tässä yksi tärkeimmiksi henkilöiksi nousi Hannibal Lecter, mistä pidin! Jokin siinä lipevässä, nokkelasanaisessa terapeutissa/sarjamurhaajassa vain kiehtoo. Luin kirjaa monen päivän ajan, yleensä aina aamuisin ennen töihin lähtöä ja sitten taas illalla. Oli kiva venyttää kirjaa ja pysyä jännityksessä työpäivien aikana (jotain pitää olla että jaksaa!), mutta huonojakin puolia tässä tyylissä oli. Suurin osa kirjan tapahtumista tapahtuu 4 päivän aikana, mutta koska itse venytin lukemista, unohdin muutaman tärkeän asian jotka oli mainittu, pari muka-merkitykseksetöntä lausetta, joilla olikin merkitystä sitten myöhemmin...

Ajattelin aluksi, että Buffalo Bill ja hänen kiinniottamisensa olisi pääjuoni, ja Clarice Starling "väline", jolla tämä juoni saavutetaan -- mutta loppua kohden mentäessä tulinkin siihen tulokseen, että vaikka Buffalo Bill on suuressa osassa, niin kyse on enemmänkin Hannibalin ja Starlingin suhteesta. Varsinkin kun loppupuolella annettiin paljon sivuaikaa Hannibalille ja Buffalo Billin siepattu tyttö unohdettiin pitkäksi aikaa. Minua tämä ei haitannut lainkaan (yllätys yllätys), halusinkin eniten lukea Hannibalista. Ja vihdoinkin minulle selvisi mitä kirjan nimi tarkoittaa! Vaikka alkuperäinen nimi on kyllä paljon osuvampi. Sekin kertoo siitä, että Hannibalin ja Starlingin suhteella oli merkitystä, ehkä saan tietää siitä lisää seuraavassa osassa?

Kirjassa oli paljon pitkiä vuoropuheluita, jotka hieman häiritsivät minua, myös Punaisessa lohikäärmeessä. Tietynlaista vaihtelua se toi fantasiakirjojen ylenpalttisista kuvailuista, mutta etäännytti minua hahmoista. Olisin kaivannut edes hiukan enemmän tunteiden ja ilmeiden kuvailemista. Menin myös välillä sekaisin, että kumpikas tässä nyt puhuukaan ja piti alkaa laskea sivun alusta. En myöskään oikein samaistunut Starlingiin, en saanut otetta. Monessa pelottavassa kohdassa mietin, että eikö naisen pitäisi tuntea edes vähän paniikkia? Sitten tajusin, että kyllä hän tuntee, mutta kirjailijan sanavalinnat eivät oikein välittäneet tunnetta, ainakaan minulle. Esimerkiksi jännittävissä kohdissa tahti muuttui nopeaksi, mutta ihoni ei noussut kananlihalle eikä minua pelottanut. Enemmänkin spurtti lenkkireissulla kuin pakojuoksu henkensä edestä, jos yrittäisin kuvailla. Koska tarinaan liittyi paljon psykologisia piirteitä, jotkut termit hämmensivät minua, mutta ei niin paljon että se olisi estänyt minua lukemasta. Pari kertaa kyllä jäin miettimään mitä muutamat poliisitermit tarkoittivat, varsinkin kun tarina on jo kirjoitettu 80-luvulla, eikä sen ajan poliisiteknologia ole tuttua minulle.

Onneksi kirjailija kertoi varovasti Hannibalista ja tämän näkökulmasta. En malttanut odottaa Hannibalin PoV-lukuja, mutta silti vähän pelkäsin illuusion särkyvän. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Hieman harmitti, kun hänestäkin paljastettiin "heikkous", mutta toisaalta sen sanoi vain yksi hahmoista, niin eihän se välttämättä mennyt nappiin. Kyllä tämän kirjan perusteella luen ainakin vielä seuraavan osan, Hannibalin. Nimi ainakin kuulostaa lupaavalta!

P.S. Aikaisemmin väitin etten ole dekkareiden ystävä, mutta tähän asti olen pitänyt Harrisin kirjoista sekä tajusin, että yksi suosikkimangani/animeni Death Note on oikeastaan dekkari sekin. Tykkäänkö siis sittenkin dekkareista? Hmm...

Charlaine Harris: Dead Until Dark

Dead Until Dark (2001)
Orion Publishing Group
326 s.
kieli: englanti
mistä minulle: alunperin tilattu kirjakaupasta, nyt otin omasta hyllystä.
arvosana: ★★★★

"I'd been waiting for the vampire for years when he walked into the bar."

Luin Thomas Harrisin Punaisen lohikäärmeen liian nopeasti, mutta onneksi tulin lomalle lapsuudenkotiini, johon olen jättänyt suurimman osan kirjoistani. Nyt tartuin yhden suosikkisarjani ensimmäiseen kirjaan, johon tutustuin, kun minulla oli menossa teinivuosieni vampyyri-kausi. Miksikään Twilightiksi tämä ei kuitenkaan paljastunut, tai ehkä "aikuisten twilightiksi". Olin nuorena aikuisena, että wow, tässähän tapahtuu jotain muutakin kuin käsistä pitelyä! Aloitin tämän sarjan lukemisen ennen kuin suomennokset ilmestyivät, joten en tiedä kuinka laadukkaita ne ovat. Kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta englanti oli tarpeeksi helppolukuista, joten tämän luki suht nopeasti.

Sookie Stackhouse on tarjoilija pienessä kaupungissa Lousianassa ja hänen päivänsä kuluvat siihen, kun hän yrittää pitää muiden ajatuksia poissa mielestään, sillä hän on telepaatikko. Kuitenkin jo toisella sivulla vampyyri astuu baariin, jossa Sookie työskentelee ja jännitys alkaa. Harrisin luomassa maailmassa vampyyrit ovat tulleet "ulos arkuista" pari vuotta sitten, kun japanilaiset keksivät synteettisen veren. Nyt he voivat kulkea vapaana omina itsenään "eivätkä ole vaaraksi" ihmisille. Sookien ja Billin välillä alkaa tietysti kipinöidä, mutta kun Sookien työkavereita alkaa yksitellen kuolla ja paikalliset epäilevät vampyyrejä, Sookie alkaa itsekin tutkia asiaa.

Tämän lukemisesta on itseasiassa jo vähän aikaa, joten en osaa kirjoittaa tähän mitään syvällistä pohdintaa, mutta hyvää viihdettä tämä oli! Harris osaa kirjoittaa sillä tavalla kutkuttavasti, että on pakko vain lukea eteenpäin, että tietää mitä hahmoille on tapahtunut. Hänen tyylissään on jotain hauskaa, kun hän kirjoittaa ihan tavallisista asioista, joita nainen kokee elämässään. "Onneksi puin tänään pitsitangat enkä mummoalushousuja", "miksi minulla täytyy olla kuukautiset juuri tänään!" -tyyliin. Joidenkin mielestä tuollaisten yksityiskohtien kertominen on turhanpäiväistä, ja olenkin yleensä samaa mieltä, mutta välillä on kivaa lukea tavallisista ongelmista, joita kirjojen päähenkilöt eivät tunnu yleensä koskaan kokevan.

Sookie Stackhouse / The Southern Vampire Mysteries -sarjassa on mielenkiintoisia hahmoja ja jännittäviä tapahtumia, mutta täytyy myöntää, että kyllä tämäkin alkaa ajan kuluessa puuduttamaan. Tällä hetkellä luen kirjaa numero 7 ja alkaa tässä olla jo ähky yliluonnollisten olioiden kanssa seurustelusta, vampyyreiden egoista ja Sookien ongelmista. Aluksi luin sarjaa pari päivää per kirja, mutta nyt vitkutan All Together Deadia muutaman kymmenen sivun päivätahtia. Ehkä olisi aika lukea jotain muuta välissä?

PS. Aloin katsomaan True Blood-tv-sarjaa uudestaan (katsoin sitä 2 ensimmäistä kautta sen ilmestyessä), koska muistini mukaan se oli viihdyttävä -- mutta tämähän on ihan kauhea! En muistanutkaan kuinka ärsyttävä Bill ja hänen tapansa sanoa Sookien nimi "SOOKIEHHH" oli... Jotain jännitystä tässä sentään on siltä osalta, että tv-sarja ja kirjat eivät täsmää kuin vain päätapahtumiltaan.