Tammi
335 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★
"Ei ollut ensimmäinen kerta kun Likusteritie nelosen aamiaispöydässä rähjättiin."
HUOM! Spoilereita.
(Onko täällä joku joka ei ole Pottereita lukenut?)
Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä kirjasta, ja nyt tekisikin mieli antaa 1. kirjalle kolme tähteä ja tälle neljä! Lapsena pidin tästä kirjasta kuitenkin kaikkein vähiten, mutta en oikein muista että miksi. Harry Potter -innostukseni kun oikeastaan lähti tästä kirjasta. Jos en olisi aikoinaan selaillut tätä kirjaa ja lukenut pari lausetta siitä, kuinka Hermione makaa silmät lasittuneina liikkumattomana sairaalasiiven pedissä, en luultavasti olisi ampaissut lukemaan ensimmäistä kirjaa niin nopeasti.
On ollut jotenkin niin ihanaa taas lukea Potter-kirjoja. Ainakin osittain huomaan sen johtuvan tuttuudesta, pienellä jännityksellä edelleen luen mutta jännitys ei ole yhtä niin dramaattista kuin aikoinaan. Se on semmoinen tunne kuin istuisi oikein pehmeässä nojatuolissa vilttiin kääriytyneenä, hyvän kirjan kanssa ja ei voi muuta sanoa kuin "ah...". Viime aikoina kirjojen lukeminen on tuntunut taas pakkopullalta (selvästi luen vääriä kirjoja), joten Harry Potterien lukeminen on tuntunut ihanan rennolta.
Hauskaa oli tämänkin kirjan parissa. Kirjoitustyyliin tai mihinkään sellaiseen en taaskaan pystynyt keskittymään, mutta kiinnitin kyllä huomiota juonen yksityiskohtiin ja etsin viittauksia tulevaisuuden tapahtumiin. Harry tuntui taas lapselliselta alusta lähtien, pyörittelin päätäni kun hän ja Ron lähtivät lentävällä Ford Anglialla ajamaan Tylypahkaa kohti, kun järkevämpänä vaihtoehtona olisi ollut odottaa auton luona Ronin vanhempia. Vaikka Ronhan kyllä autolla ajamista ehdotti eikä Harry. Vähän särähti korvaan yksi kohta, jossa Harry nautti siitä kun Lockhart pelkäsi. Särähti sen takia, etten ollut aikaisemmin kiinnittänyt tuohon kohtaan mitään huomiota! Toisaalta nyt se tuntui aivan sopivalta.
Minä nautin, kun kirjassa kerrottiin ihan tavallisesta koulunkäynnistä, mutta vähän ihmetystä aiheutti kun "äksöniä" alkoi tapahtua vasta ihan kirjan loppupuolella. Hämmennyin, koska mielestäni Valedron päiväkirja, hämähäkkien seuraaminen ja lopulta kammion oven löytäminen vei minusta paljon enemmän aikaa ja sivuja. No, ehkä lapsena jännittävät kohdat olivat niin jännittäviä, ettei kirjassa tuntunut muuta tapahtuvankaan. Valedron päiväkirja oli minusta erittäin mielenkiintoinen elementti ja minusta olisi ollut niin mukavaa lukea siitä lisää! Esimerkiksi minkälaisia keskusteluja Lucious Malfoy kävi Valedron kanssa, ennen kuin päätti (vai päättikö Valedro?) sujauttaa sen juuri Ginnyn kirjan sisään. Mieltä kutkutti myös se ajatus, että mitä jos Valedro olisi onnistunut ja muuttunut muistosta oikeaksi ihmiseksi: näyttäisikö kaikista pelätyin velho Voldemort komealta nuorelta pojalta? (Ehkä näitä on Potter-piireissä pohdittu aikaisemminkin ja paljon syvemmin, mutta minulle näitä ajatuksia tulee vasta nyt.)
Olen nauttinut ensimmäisen ja toisen Harry Potter -kirjan lukemisesta, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ne tuntuvat hiukan tylsiltä -- koska tiedän mitä hyvää ja jännää on tulossa. Seuraavaksi luvassa siis lempipotterin paikkaa pitänyt Azkabanin vanki, kunhan se vapautuu kirjastosta ("miten niin en voi noin vain mennä hakemaan haluamaani Potteria kirjastosta? Eihän näitä kukaan enää lue..."). Ainakin vielä Azkabanin vangin pakkoluen ääneen avokille, sen jälkeen katson kiinnostaisiko häntä kuunnella vielä lisää...
P.S. Joidenkin mielestä on kuulostanut hassulta, että aikuiset ihmiset lukevat toisilleen ääneen kirjoja. Minä ainakin haluaisin ehdottomasti joskus päästä Tampereen kirjaston Jarno Kokkosen aikuisten satutunnille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti