WSOY
246 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★
"Maaliskuinen aurinko leikki Suihkulähdepihan saarnien ja jalavien nuorissa lehvistöissä ja vesi ryöppysi ja pisaroi halki valojen ja varjojen."
Tämän lukemisen aloitin hiukan varovasti; viimeksihän juuri tähän kirjaan minulla tyssäsi Maameri-sarjan lukeminen. Tässä kirjassa on kyllä erilainen tunnelma kuin aikaisemmassa kahdessa, jotenkin synkempi, vaikka eihän niissäkään kyllä erityisen iloisia asioita tapahdu. Tähän mennessä tämä kirja on ollut tämän sarjan kirjoista "vaikein"; vaikea saada otetta päähenkilöistä, vaikeita pohdintoja ymmärtää, vaikea kirjoittaa mielipidettä! Voi kun olisi jaksanut tehdä muistiinpanoja...
Tässä sarjan kolmannessa kirjassa on taas eri päähenkilö. Tällä kertaa tarina alkaa siitä, kun Enladin nuori prinssi Arren tulee hakemaan apua Varpushaukalta. Enladissa taikuus on pikku hiljaa katoamassa, mutta pian selviää, että näin on käymässä myös muualla Maamerellä. Miksi velhot unohtavat taikuuden sanoja? Prinssi ja Varpushaukka lähtevät yhdessä vaaralliseen metsästykseen, etsimään syytä taikuuden katoamiselle.
Verrattuna kahteen aikaisempaan kirjaan, Maameren velhoon ja Atuanin holvihautoihin, tähän oli vaikeinta uppoutua. Huomasin kyllä, että osaksi se johtui siitä, että ihailemani taidokas Varpushaukka esitettiin ihan eri valossa, hänestä näytettiin myös haavoittuvaisempi puoli. Mikä oli tietysti hyvä asia, mutta aluksi sitä oli vaikea hyväksyä ("mitä, Varpushaukka ei olekaan täydellinen??") Ja mainitsemani tunnelma oli tosiaan synkempi, Prinssin mietteissä oli vaikea olla kun kaikki asiat meni koko ajan huonosti. Tietysti se sopi tarinan teemaan, mutta en ehkä ollut aivan oikealla mielellä tätä luettaessa.
Tämän sarjan kirjoissa on kaikissa ollut vähän filosofisia pohdintoja ja ajatuksia mukana, joita on kuultu muun muassa Varpushaukan suusta. Aikaisemmissa osissa nämä ajatukset saivat minutkin miettimään, mutta tällä kertaa aika moni "heitto" meni ohi. Luin jotain Varpushaukan lausumaa, tunnistin sen viisaaksi ajatukseksi elämästä -- mutta en ymmärtänyt sitä ollenkaan. Luulen kyllä, että tämä kirja vaatii hitaamman nielemisen. Olin niin innostunut halutessani saada tietää miten tarina etenee ja loppuu, etten tainnut kertaakaan hengähtää tämän lukemisen aikana. Vähän niin kuin aikoinaan Potterien kanssa; kun seuraava osa ilmestyi, se luettiin niin nopeasti kuin mahdollista, mitään sanavalintoja ei silloin pohdittu. Kielestä nauttiminen tuli yleensä vasta toisella lukukerralla.
Verrattuna aikaisempiin osiin, samaa intoa ei ollut tämän lukemisessa, mutta kuitenkin olin yhtä koukuttunut. Ehdottomasti luettava ja kuuluu tähän sarjaan hyvin. Vähän olisin kyllä järkyttynyt, jos olisin lukenut tämän kirjan sen ilmestymisvuonna. Kirjailijahan aikoi aluksi lopettaa sarjan kirjoittamisen tähän, ja 4. osa ilmestyikin vasta vuonna 1990 eli 18 vuotta myöhemmin (!). Olisi tällä fanilla ehtinyt hermot jo kiristyä :D
P.S. Kolmas kerta toden sanoo... eli ruma kansi taasen. Kannen aihe myöskin hieman ihmetyttää, valittu tapahtuma on nimittäin ihan kirjan lopusta ja olisi aikamoinen spoileri, jos tajuaisi mitä kuvassa tapahtuu. Vai onko tämä tapa ihan yleistä? Itseasiassa tulee mieleen muitakin kirjoja, joiden kannessa on lopputapahtuma...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti