Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen prinsessa (1990)

Lohikäärmeen prinsessa, Lumotun metsän kronikat #1 (2001) / Dealing with Dragons, Enchanted Forest Chronicles #1 (1990)
WSOY
267 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Lehmusmetsän suuri kuningaskunta sijaitsi Aamun vuorten itäpuolella, maassa arvostettiin suuresti filosofeja ja luku viisi oli muodissa."

Tämänkin kirjan löysin yllättäen jostain blogista... Näin kylläkin vain kirjankannen ja nimen, ja päätin lainata kirjan niiden perusteella. Jostain syystä kuitenkin välttelin kirjan aloittamista hyvin pitkään, kunnes kirjasto ilmoitti että palautuspäivä on viikon päästä enkä voi enää uusia sitä. Otin siis itseäni niskasta kiinni ja päätin kokeilla lukemista edes parin sivun ajan. Yllätyinkin suuresti, kun minulle selvisi, että kirja oli hauska. Fantasiakirja, joka on hauska? Enpäs ollut aikaisemmin sellaiseen törmännytkään (en ole lukenut Terry Pratchettin kirjoja, nehän ovat kuulemma humoristisia?). Kun jo ensimmäisestä sivusta lähtien teksti oli tällaista

"Hänelle opetettiin hyvin paljon hovin seurustelutapoja siitä miten tuli niiata vierailevalle prinssille siihen kuinka kovaäänisesti sopi kirkua, jos tuli jättiläisen ryöväämäksi. (Lehmusmetsässä oli vielä silloin tällöin ongelmia jättiläisten kanssa.)"

en vain voinut lopettaa lukemista. Olin nähtävästi kaivannut tällaista rentoa kirjaa, kun lukeminen ei tätä ennen ollut onnistunut taas vähään aikaan -- ja tämän kirjan luin kahdessa illassa!

Lohikäärmeen prinsessa kertoo siis nuoresta prinsessasta nimeltään Cimorene, jolla on tumma tukka -- toisin kuin vaaleatukkaisilla sisarillaan, ja joka ei halua mennä prinssin kanssa naimisiin -- toisin kuin sisarensa. Hän ei halua opiskella "kunnollisen prinsessan tapoja" vaan opiskelee salaa taikuutta, kokkaamista ja miekkailua. Kun kuitenkin edessä on pakkonaittaminen, Cimorene päättää ottaa sammakon neuvosta vaarin ja päätyy pyytämään lohikäärmeiltä töitä. Hänestä tulee siis ensimmäinen vapaaehtoinen lohikäärmeen prinsessa, joka ei halua tulla prinssin pelastamaksi (ja sen monet prinssit yllätyksekseen pääsevät kuulemaan).

Tarina oli kuin satu, jota oli venytetty. Niin kuin saduissa, asioita ei hirveästi selitellä, ne ovat niinkuin ovat. Tarina käytti hyväkseen paljon tuttuja tapahtumia saduista, nauroi niille ja vähän myös itselleen. Toisella lukukerralla jotkut epäjohdonmukaisuudet ja toistot saattaisivat ärsyttää, mutta ainakin tällä kertaa kirja sai minut hymyilemään ja nauttimaan tarinasta. Hiukan nostelin kyllä kulmia sille, että Cimorene valittaa koko kirjan ajan, ettei halua kenellekään prinssille vaimoksi, mutta silti mielellään kokkaa ja siivoaa lohikäärmeelle.

Kirja löytyi kirjastosta lasten- ja nuortenosastolta, mutta voin suositella tätä myös vanhemmille, jos kaipaa luettavakseen kevyttä fantasiaa.

Bill Willingham: Fables, The Deluxe Edition Book One (2009)

Fables, The Deluxe Edition, Book One (2009) [originally published in single magazine for as FABLES 1-10 (2002, 2003)]
Vertigo Comics
248 s.
kieli: englanti
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

Törmäsin tähän sarjakuvaan aikoja sitten jossain kirjablogissa ja innostuin siitä heti. Olen aina pitänyt saduista ja niiden eri versioista, joten tämäkin luonnollisesti alkoi kiinnostaa minua. Satumaailman hahmot ajettu kodeistaan asumaan New Yorkiin? Kutkuttavaa!

Tämä Deluxe-versio sisältää kaksi eri tarinaa, vaikkakin taustatarina pysyy samana. Ensimmäisessä Bigby Wolf aka Iso Paha Susi alkaa selvittää veristä mysteeriä, joka löytyy Lumikin siskon Ruusunpunan asunnosta. Toisessa Lumikki menee rutiinitarkastukselle Farmille (paikka, jossa eläinhahmoiset satuhahmot asuvat), mutta joutuu jäämäänkin sinne pidemmäksi aikaa järkyttävien tapahtumien vuoksi. Ensimmäinen tarina oli vähän tylsä, perus etsivätarina, joka ei hirveästi yllättänyt. Toinen tarina miellytti minua enemmän ja monet tutut hahmot yllättivät minut uusilla persoonillaan.

Henkilöinä toimivat satuhahmot, mutta selkeästihän tämä on aikuisten sarjakuva. Ronskia huumoria piisaa, kun heitetään läppää Lumikista ja seitsemän kääpiön haaremista tai kun Pinocchio valittelee seksin puutteesta. En tiedä muista, mutta minusta tätä sarjakuvaa oli hauska lukea jo sen vuoksi, että se vilisi tuttuja satuhahmoja. Oli hauska arvata kuka hahmo esiteltäisiin seuraavaksi ja millainen tämä hahmo olisi. Juonikuvioiltaan tarinat eivät vetäneet jalkoja altani, mutta ehkä niin käy jatko-osien parissa.

En ole pitkään aikaan lukenut länsimaisia sarjakuvia, joten jouduin vähän niesleskemään tällaista amerikkalaista (?) piirrostyyliä. Kappaleiden välillä olevat taiteellisemmat välipiirrokset kuitenkin miellyttivät silmää.

Yksi selkeä miinuspuoli tässä painoksessa kuitenkin oli. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää sanojen korostaminen. Valehtelematta jokaisessa puhekuplassa (ok, muutamaa lukuunottamatta) oli vähintään yksi sana boldattu. En tiedä mikä tarkoitus tällä oli, mutta minua se ainakin häiritsi paljon. Kun luen puhekuplia mielessäni, painotan korostettua sanaa mielessäni (eikös niillä olekin tarkoitus saada vivahteita puheeseen?), joten sanojen painottaminen vähän väliä teki lukemisesta ärsyttävää.

P.S. Tähän sarjakuvaan perustuen ilmestyi vastikään point-and-click-tyylinen peli nimeltään The Wolf Among Us, jossa pelataan Bigby Wolfilla. Kokeilin peliä vain vähän, mutta hyvältä vaikutti! Aion ostaa sen, kun löydän aikaa pelaamiseen.

8: Most overrated book

Tähänkin kesti vähän aikaa keksiä kirjaa, joka olisi mielestäni "yliarvostetuin", koska en voi sanoa lukevani sellaisia kirjoja paljon, joita hypetetään kirjapiireissä. Yksi kirja tuli kuitenkin mieleen (toivottavasti minua ei kivitetä kun sanon, että se on): Ian McEwanin Sovitus (2001). Yritin lukea sitä kerran yhteen nettilukupiiriin, kääntelin sivuja irvistellen, ja lopulta jätin kirjan kesken, vaikka olinkin melkein lopussa. En saanut tarinaan oikein minkäänlaista yhteyttä, enkä ymmärtänyt kirjailijan kirjoitustavan hehkutusta. Päätin kuitenkin etten tätä kirjaa valitse, koska en lukenut kirjaa loppuun (ja jos on toinenkin mahdollisuus kertoa huonosta maustani niin miksei... heh).

Sanonkin siis, että Banana Yoshimoto Kitchen (1988), 3 novellin kokoelma, on yliarvostetuin kirja. Kyseinen teos on voittanut palkintoja, 90-luvulla levisi bananamania, Yoshimoton kerrotaan olevan japanilaisen nykykirjallisuuden edelläkävijä -- minuun mania ei kuitenkaan iskenyt. Minä yritin kyllä kovasti, yritin todella, pitää näistä novelleista. Minulla oli lukemisen aikoihin Japani-innostus meneillään, joten ajattelin, että tästä varmasti tykkään, onhan tämä sentään japanilainen kirja, Japanista ei voi tulla kuin vain hyvää. Ei kuitenkaan iskenyt. En pitänyt novelleja huonoina, mutta en oikein ymmärtänytkään niiden pointtia. Puolustuksekseni voin sanoa, että novellit ovat edelleen minulle vaikea paikka ja olin lukemisen aikaan aika nuori.

Ehkäpä Sovitus ja Kitchen iskisivät enemmän nyt?

7: Most underrated book

Ymmärrän käsitteen "aliarvostetuin kirja" siten, että se on joko kirja, jota monet eivät tunne mutta ansaitsisi huomiota tai kirja, josta minä pidän mutta monet muut eivät. Tämä olikin sitten hankala homma... Hävettää, kun en nähtävästi ole lukenut niin paljon kirjoja, että tämän haasteen tekeminen olisi helppoa. Pitkän ja turhauttavan miettimisen jälkeen päätin kuitenkin luovuttaa ja sanon, että Clive Barkerin Abarat (2002) on minusta aliarvostettu kirja, koska en tunne ketään muuta joka olisi sen lukenut ja ystäväni, jolle kelpaa fantasia kuin fantasia, ei ole osoittanut sitten minkäänlaista kiinnostusta tähän kirjaan, vaikka olenkin sitä suositellut.

Risingshadow.fistä kopsattu lyhennelty esittely:

"Chickentownissa keskellä Amerikkaa elää nuori Candy Quackenbush, tyttö joka etsii turhaan elämänsä suuntaa ankean pikkukaupungin kuvioista. 
Candy on odottanut kohtalon pyyhkäisevän hänet Chickentownista. Silloin hän kohtaa preerialla salaperäisen Jonni Velmun (joka kantaa sarvissaan seitsemää veljeään). Eikä Candya pyyhkäise pois aalto, vaan kokonainen meri. 

Meri kantaa Candyn Abaratiin. Abarat on saaristo jonka jokainen saari on yksi vuorokauden tunti. Siellä Suuri Pää valvoo Iltakahdeksan hämäriä vesiä ja lohikäärmeet uivat Iltapäivän Kello Kolmen rannoilla. Gorgossiumia, Keskiyön saarta, hallitsee Keskiyön Herra, Kristoffer Kalma. Abaratin aika on sikäli erilainen, että siellä on saari myös 25. tunnille… "

Minusta kirja on hyvin kirjoitettu ja jännittävä,tarina osasi yllättää myös jatko-osissa. Ja minusta kirjan kuvitukset ovat aivan ihania!

Kuva täältä.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998)

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1999) / Harry Potter and the Chamber of Secrets (1998)
Tammi
335 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Ei ollut ensimmäinen kerta kun Likusteritie nelosen aamiaispöydässä rähjättiin."

HUOM! Spoilereita.
(Onko täällä joku joka ei ole Pottereita lukenut?)

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä kirjasta, ja nyt tekisikin mieli antaa 1. kirjalle kolme tähteä ja tälle neljä! Lapsena pidin tästä kirjasta kuitenkin kaikkein vähiten, mutta en oikein muista että miksi. Harry Potter -innostukseni kun oikeastaan lähti tästä kirjasta. Jos en olisi aikoinaan selaillut tätä kirjaa ja lukenut pari lausetta siitä, kuinka Hermione makaa silmät lasittuneina liikkumattomana sairaalasiiven pedissä, en luultavasti olisi ampaissut lukemaan ensimmäistä kirjaa niin nopeasti.

On ollut jotenkin niin ihanaa taas lukea Potter-kirjoja. Ainakin osittain huomaan sen johtuvan tuttuudesta, pienellä jännityksellä edelleen luen mutta jännitys ei ole yhtä niin dramaattista kuin aikoinaan. Se on semmoinen tunne kuin istuisi oikein pehmeässä nojatuolissa vilttiin kääriytyneenä, hyvän kirjan kanssa ja ei voi muuta sanoa kuin "ah...". Viime aikoina kirjojen lukeminen on tuntunut taas pakkopullalta (selvästi luen vääriä kirjoja), joten Harry Potterien lukeminen on tuntunut ihanan rennolta.

Hauskaa oli tämänkin kirjan parissa. Kirjoitustyyliin tai mihinkään sellaiseen en taaskaan pystynyt keskittymään, mutta kiinnitin kyllä huomiota juonen yksityiskohtiin ja etsin viittauksia tulevaisuuden tapahtumiin. Harry tuntui taas lapselliselta alusta lähtien, pyörittelin päätäni kun hän ja Ron lähtivät lentävällä Ford Anglialla ajamaan Tylypahkaa kohti, kun järkevämpänä vaihtoehtona olisi ollut odottaa auton luona Ronin vanhempia. Vaikka Ronhan kyllä autolla ajamista ehdotti eikä Harry. Vähän särähti korvaan yksi kohta, jossa Harry nautti siitä kun Lockhart pelkäsi. Särähti sen takia, etten ollut aikaisemmin kiinnittänyt tuohon kohtaan mitään huomiota! Toisaalta nyt se tuntui aivan sopivalta.

Minä nautin, kun kirjassa kerrottiin ihan tavallisesta koulunkäynnistä, mutta vähän ihmetystä aiheutti kun "äksöniä" alkoi tapahtua vasta ihan kirjan loppupuolella. Hämmennyin, koska mielestäni Valedron päiväkirja, hämähäkkien seuraaminen ja lopulta kammion oven löytäminen vei minusta paljon enemmän aikaa ja sivuja. No, ehkä lapsena jännittävät kohdat olivat niin jännittäviä, ettei kirjassa tuntunut muuta tapahtuvankaan. Valedron päiväkirja oli minusta erittäin mielenkiintoinen elementti ja minusta olisi ollut niin mukavaa lukea siitä lisää! Esimerkiksi minkälaisia keskusteluja Lucious Malfoy kävi Valedron kanssa, ennen kuin päätti (vai päättikö Valedro?) sujauttaa sen juuri Ginnyn kirjan sisään. Mieltä kutkutti myös se ajatus, että mitä jos Valedro olisi onnistunut ja muuttunut muistosta oikeaksi ihmiseksi: näyttäisikö kaikista pelätyin velho Voldemort komealta nuorelta pojalta? (Ehkä näitä on Potter-piireissä pohdittu aikaisemminkin ja paljon syvemmin, mutta minulle näitä ajatuksia tulee vasta nyt.)

Olen nauttinut ensimmäisen ja toisen Harry Potter -kirjan lukemisesta, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ne tuntuvat hiukan tylsiltä -- koska tiedän mitä hyvää ja jännää on tulossa. Seuraavaksi luvassa siis lempipotterin paikkaa pitänyt Azkabanin vanki, kunhan se vapautuu kirjastosta ("miten niin en voi noin vain mennä hakemaan haluamaani Potteria kirjastosta? Eihän näitä kukaan enää lue..."). Ainakin vielä Azkabanin vangin pakkoluen ääneen avokille, sen jälkeen katson kiinnostaisiko häntä kuunnella vielä lisää...

P.S. Joidenkin mielestä on kuulostanut hassulta, että aikuiset ihmiset lukevat toisilleen ääneen kirjoja. Minä ainakin haluaisin ehdottomasti joskus päästä Tampereen kirjaston Jarno Kokkosen aikuisten satutunnille!

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär (1994)

Rautalohikäärmeen tytär (2003) / The Iron Dragon's Daughter (1994)
Like
429 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

"Vaikka vaihdokas ei sitä vielä silloin tajunnutkaan, hänen päätöksensä varastaa lohikäärme ja karata syntyi iltana, jona lapset kokoontuivat punomaan juonia valvojansa pään menoksi."

HUOM. Spoilerit olen maalannut valkoisella.

No huhuh, menikö tämän kirjan lukemisessa oikeasti melkein 3 kuukautta? En ole oikein varma miksi edes vaivauduin loppuun asti... Jostain syystä vain teki mieli antaa kirjalle uusi mahdollisuus uudestaan ja uudestaan. Ei tämä kirja huono ollut, vaikka kaksi tähteä ehkä niin antaakin ymmärtää -- tämä oli enemmänkin kirja, jota en sitten yhtään ymmärtänyt. Minulla saattoi myös olla liian suuret odotukset. Törmäsin tähän kirjaan sattumalta (jonkun blogissa?) ja mielenkiintoisen nimen perusteella menin lukemaan takakansitekstin ensimmäisen lauseen: "Orjatyttö Jane pakenee lohikäärmetehtaasta." Oi miten kutkuttava lause! En lukenut sen enempää, koska pikku hiljaa olen tässä oppinut, että parasta on ettei tiedä mitään kirjasta (tai elokuvasta) etukäteen. Mutta ilmeisesti tuo yksi lause riitti jo heittämään odotukseni pilviin...

Rautalohikäärmeen tyttären päähenkilö on kirjan alussa nuori tyttö Jane, ihminen, kaikenmaailman olioita vilisevässä rautatehtaassa, jossa hän muiden lasten tavoin työskentelee orjana. Sitten eräänä päivänä vilisevien tapahtumien seurauksena Jane saa yhteyden yhteen lohikäärmeeseen -- ja sen enempää en taida juonesta paljastaakaan, koska tässä kirjassa juonta riittää.

Tarinankerrontatyyli oli minusta vähän vaikea, alussa ei selitetä oikein mitään ja minulle selviää vasta myöhemmin, että Jane on ihminen ja muut eivät, ja että lohikäärmeet eivät oikeastaan ole "lohikäärmeitä". Pikku hiljaa alkaa selvitä millaisessa maailmassa oikein eletään: fantasiamaisia elementtejä löytyy kuten haltioita, peikkoja, menninkäisiä, muodonmuuttajia, sarvipäitä -- mutta kun sekaan heitettiin tehdas, ambulansseja, moottoreita, rekkoja, kyborgikoiria ja haltioita smokit ja knallit päässä, menin vähän sekaisin. Se kyllä johtui osaksi siitä ettei tällainen genre (science fantasy?) ole minulle lainkaan tuttu, mutta myös siksi, että minusta olennaisia asioita oli jätetty selittämättä tai niitä piti kovalla vaivalla rivien välistä lukea. Kirjassa ei selitetty termejä; dryadin onnistuin googlettamaan, mutta nähtävästi merioni on kirjailijan oma keksintö. Hämmennyin täysin kun juoneen hyppäsivät mukaan merionit, mutta tätä uutta lajia ei selitetty kuin vasta monta sivua myöhemmin.

Melkeinpä koko kirjan ajan minulla oli pöllämystynyt olo. Ajassa ja juonessa hypättiin isojakin harppauksia ja monesti mietin, että mitä minulta nyt jäi välistä, kun en pysy juonessa mukana. Tarina ei imaissut mukaansa siinäkään mielessä, että hahmot jäivät minulle etäisiksi. Olisin kaivannut lisää kuvailua tai jotain, että olisin pystynyt samaistumaan hahmojen tunteisiin; välillä tuntui että näitä tunteita vain luetaan monotonisesti suoraan paperilta. Nyt kirjan luettuani löysin tarinasta jonkinlaisen punaisen langan, mutta lukiessa se katosi minulta vähän väliä. Puolen välin jälkeen melkein lopetinkin kirjan lukemisen, koska tässä vaiheessa rautalohikäärme katoaa monen kymmenen sivun ajaksi ja Jane tekee omia juttujaan. Kuitenkin minua kiinnosti eniten juuri tämä lohikäärme, joten lukemisesta tuli hiukan tylsää.

Harmitti kyllä, etten ihastunut kirjaan. Alku vaikutti kyllä lupaavalta; äidittömiä lapsia nokisessa tehtaassa, jossa rakennetaan rautalohikäärmeitä -- pystyin kuvitella asetelman hyväksi Ghibli-elokuvaksi. Kirja ei sinällään ollut huono, enemmänkin aloin miettiä että olenko itse nyt tyhmä, kun en ymmärtänyt tätä kirjaa. Takakanteen on vielä laitettu lainauskin "Älykäs lukukokemus ja viisas kirja". Oliko tässä siis kyse siitä, että en ollut tarpeeksi viisas tälle kirjalle? Mene ja tiedä.

P.S. "Erisnimien suomennos: Liken työryhmä yhdessä Turun Science Fiction Seura ry:n kanssa (Simes ja Suntila)." Eivät nimet minusta niin erityisiltä vaikuttanut, miksiköhän niiden kääntämiseen on "tarvittu apua"? Tai no, minulla ei ole mitään hajua minkälaisia alkuperäiset nimet ovat.