4: Favourite book of your favourite series

Lempisarjakseni mainitsin siis Garth Nixin Vanha valtakunta -trilogian (tunnetaan myös nimellä Abhorsen) ja sen kolmesta kirjasta keskimmäinen, Lirael, on ehdottomasti suosikkini. Kuten aikaisemmin sanoin trilogia kertoo 1900-luvun "Englannista" ja fantasiamaailmasta, joita erottaa muuri. Ensimmäisen osan Sabrielin tarina lähtee tämän muurin taiattomalta puolelta, mutta toinen osa alkaa tästä magiaa omaavasta maailmasta, kaukaa muurilta. Korkealla pohjoisessa jäätiköillä asuu Clayrien suku, jotka ovat näkijöitä. Teini-ikäinen Lirael on yksi heistä, mutta ei kuitenkaan. Hänen äitinsä oli Clayr, mutta jostain syystä Lirael eroaa heistä moneltakin osalta ja tuntee itsensä hylkiöksi.

Sitten se paras osa: hän hankkii työpaikan jäätikön kirjastosta, jotta saisi jotain mielekästä tekemistä. Nixin luoma kirjasto on aivan ihana. Se on täynnä salaisuuksia ja on joskus jopa vaarallinen. Se ei pidä sisällään pelkästään kirjoja vaan paljon muutakin, ja se on täynnä salaisia ovia, joita kukaan ei ole satoihin vuosiin avannut. Tätä labyrinttiä Lirael alkaa tutkia ja olin ihan täysillä mukana. Varsinkin Nixin kuvailema taikuus oli juuri sellaista, mistä fantasiassa pidän.

Pidän tottakai myös Sabrielista, mutta Liraelin hahmoon samaistun enemmän. Tähän kirjaan ei ole myöskään tungettu pakollista romanssia, kyse on vain Liraelista ja hänen uudesta ystävästään. Abhorsen sitten kolmantena kirjana kasaa kaikki juonenkäänteet yhteen, mikä ei tee siitä heikkoa juonenkannalta, mutta siinä niin monet hahmot saavat sivuaikaa. Liraelissa kivaa on se, että keskitytään yhteen hahmoon.

Tekemääni fanarttia. En omista käyttämiäni kuvia enkä fontteja.

Life according to your bookshelf

Löysin tämmöisen aikaa sitten (en muista mistä) ja halusin jakaa tämän muidenkin kirjabloggaajien iloksi. Itse en oikein voi vielä vastata näihin kysymyksiin, koska varsinainen kirjahyllyni on edelleen vanhempieni huomassa eikä minulla nykyisessä asunnossani ole paljon yhtään kirjoja. Minun täytynee siis odottaa että pääsen käymään kotona, että voin edes yrittää olla nokkela! Jos ette ole tätä vielä tehneet, niin tehkää ihmeessä, olisi hauska lukea mitä vastauksia olette keksineet :)

--------------------------------------

Vastaa näihin kysymyksiin nokkelasti käyttämällä vain kirjannimiä, jotka löytyvät kirjahyllystäsi!

Are you a male or female?

Describe yourself?

How you feel?

Describe where you currently live:

If you could go anywhere, where would you go?

Your best friend is?

Your favorite color is?

What's the weather like?

Favorite time of day?

If your life was a TV show, what would it be called?

What is life to you?

Your relationship?

Your Fear?

If you could change your name, you would change it to?

Thought for the day?

What is the best advice you have to give?

How would you like to die?

Your soul's present condition?

Your motto?

3: Your favorite series

Tämä haaste alkaa mennä vaikeaksi! Katsoin, että helppoja kohtia joo, mutta aina kun alan tarkemmin miettimään niin en keksikään mitä vastata. Trilogioita on tullut paljon luettua, mutta lasketaanko niitä sarjoiksi? No, kyllä tai ei, minä lasken, muuten tästä ei tule mitään. Jos trilogioita ei laskettaisi mukaan, niin mieleeni tulisi vain Harry Potterit, Sookie Stackhouse ja Sweep-kirjasarjat, mutta en voi kutsua mitään noista ultimate lempisarjakseni. Pottereista olen etääntynyt ja nuo kaksi muuta ovat enemmänkin viihdekirjallisuutta. Nautin kyllä niiden lukemisesta, mutta niiden kikka minun kohdallani perustuu lähinnä siihen, että minut on saatu koukkuun ja nyt luen vain sen vuoksi, että haluan tietää mitä päähenkilölle tapahtuu. Kaikista helpointa tähän olisi sanoa George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarja, mutta eipä sitä voi oikein laskea, kun olen lukenut vasta ensimmäisen kirjan!

Hyllystä löytyneitä kirjasarjoja.

Lempparitrilogioista mitä tulee mieleen on Philip Pullmanin Universumin tomu ja Garth Nixin Vanha valtakunta. Näistä kahdesta voittaa ainakin tällä hetkellä Vanha valtakunta, koska luin sen tässä äskettäin (lue: kahden vuoden sisään) ja se on paremmin muistissa. Viimeksi kun luin tätä trilogiaa, raahasin kirjat jopa kouluun mukaan ja luin jokaikisellä pienellä tauolla niitä. Sain vähän outoja katseita osakseni ja minua pyydettiin selittämään miksi hihittelin, mutta en malttanut! Olen lukenut nämä kirjat kyllä vasta kahdesti ja tarkoitus olisi lukea nämä taas kohta uudestaan. Harmillisen harva tätä trilogiaa tuntee, minulla on vain yksi tuttu, joka on myöskin nämä lukenut. Eikä näistä löydy hirveästi fanarttia! Unelmoin aina välillä, että näistä tulisi elokuva ja siksi olisi kiva katsoa, mitä muut fanit ovat ehdottaneet näyttelijöiksi, mutta ei sellaisia löydy...

Kyseessä on siis fantasiasarja, jonka maailmassa meidän maailmamme (1900-luvun Englanti) ja fantasiamaailma on erotettu suojelevalla muurilla. Ensimmäisessä osassa Sabriel-niminen 18-vuotias tyttö lähtee matkaan muurin vaarallisemmalle puolelle, kun hänen isänsä, manaaja, katoaa. Kirjassa on jännitystä, eläviä kuolleita ja puhuvia "eläimiä" -- mitä muuta voisi toivoa! Heh. Sarjassa on tietty omat heikkoutensa, mutta suurimmalta osin pidän näistä kovasti.

1.osa Sabriel ilmestyi vuonna 1995, 2.osa Lirael vuonna 2001 ja 3.osa Abhorsen vuonna 2003. Wikipedia väittää, että jo kauan aikaa huhuttu 4.osa Clariel ilmestyisi ensivuonna ja toivon todellakin, että ilmestyy! Minusta trilogia kyllä loppui hyvin eikä olisi tarvinnut jatkoa, mutta kun lempparista on kyse, niin sitä haluaisi ikuisesti jatkaa hahmojen kanssa. Siksi en valita!

Thomas Harris: Uhrilampaat (1988)

Uhrilampaat (1995, 6.painos) / Silence of the Lambs (1988)
Gummerus
350 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Käyttäytymistieteiden laitos, FBI:n sarjamurhia tutkiva osasto, sijaitsee Quanticon poliisirakennuksen pohjakerroksessa puoliksi maan alla."

Oli pienestä kiinni, etten kesken lukemisen olisi huijannut ja katsonutkin elokuvan. Juoni oli niin jännittävä! Tai no, oikeastaan tunsin juonen jo ennestään, kuten monet muutkin, mutta silti tarina imaisi mukaansa.

Thomas Harrisin Uhrilampaat kertoo sarjamurhaajasta, kuten edellinenkin osa Punainen lohikäärme. Tällä kertaa päähenkilönä on nuori ja viehättävä Clarice Starling, joka opiskelee poliisiopistossa ja jonka tavoitteena on päästä analyytikoksi FBI:n Käyttäytytymistieteiden laitokselle. Vaikka hän onkin vasta opiskelija, hänelle annetaan erikoislaatuinen tehtävä: haastatella vankimielisairaalassa olevaa Hannibal Lecteriä. Tämän seurauksena Starling imaistaan nopeasti sarjamurhaaja Buffalo Billin etsintään, joka nylkee isokokoisia naisia. Tulee kilpajuoksu ajan kanssa, kun taas uusi uhri katoaa ja Starlingilla on vain muutama päivä aikaa saada Hannibal auttamaan heitä Buffalo Billin etsinnässä.

Pidin tästä tästä kirjasta enemmän kuin Punaisesta lohikäärmeestä. Samoja elementtejä löytyy molemmista, molemmissa oli myös suunnilleen samat heikkoudet, mutta tässä yksi tärkeimmiksi henkilöiksi nousi Hannibal Lecter, mistä pidin! Jokin siinä lipevässä, nokkelasanaisessa terapeutissa/sarjamurhaajassa vain kiehtoo. Luin kirjaa monen päivän ajan, yleensä aina aamuisin ennen töihin lähtöä ja sitten taas illalla. Oli kiva venyttää kirjaa ja pysyä jännityksessä työpäivien aikana (jotain pitää olla että jaksaa!), mutta huonojakin puolia tässä tyylissä oli. Suurin osa kirjan tapahtumista tapahtuu 4 päivän aikana, mutta koska itse venytin lukemista, unohdin muutaman tärkeän asian jotka oli mainittu, pari muka-merkitykseksetöntä lausetta, joilla olikin merkitystä sitten myöhemmin...

Ajattelin aluksi, että Buffalo Bill ja hänen kiinniottamisensa olisi pääjuoni, ja Clarice Starling "väline", jolla tämä juoni saavutetaan -- mutta loppua kohden mentäessä tulinkin siihen tulokseen, että vaikka Buffalo Bill on suuressa osassa, niin kyse on enemmänkin Hannibalin ja Starlingin suhteesta. Varsinkin kun loppupuolella annettiin paljon sivuaikaa Hannibalille ja Buffalo Billin siepattu tyttö unohdettiin pitkäksi aikaa. Minua tämä ei haitannut lainkaan (yllätys yllätys), halusinkin eniten lukea Hannibalista. Ja vihdoinkin minulle selvisi mitä kirjan nimi tarkoittaa! Vaikka alkuperäinen nimi on kyllä paljon osuvampi. Sekin kertoo siitä, että Hannibalin ja Starlingin suhteella oli merkitystä, ehkä saan tietää siitä lisää seuraavassa osassa?

Kirjassa oli paljon pitkiä vuoropuheluita, jotka hieman häiritsivät minua, myös Punaisessa lohikäärmeessä. Tietynlaista vaihtelua se toi fantasiakirjojen ylenpalttisista kuvailuista, mutta etäännytti minua hahmoista. Olisin kaivannut edes hiukan enemmän tunteiden ja ilmeiden kuvailemista. Menin myös välillä sekaisin, että kumpikas tässä nyt puhuukaan ja piti alkaa laskea sivun alusta. En myöskään oikein samaistunut Starlingiin, en saanut otetta. Monessa pelottavassa kohdassa mietin, että eikö naisen pitäisi tuntea edes vähän paniikkia? Sitten tajusin, että kyllä hän tuntee, mutta kirjailijan sanavalinnat eivät oikein välittäneet tunnetta, ainakaan minulle. Esimerkiksi jännittävissä kohdissa tahti muuttui nopeaksi, mutta ihoni ei noussut kananlihalle eikä minua pelottanut. Enemmänkin spurtti lenkkireissulla kuin pakojuoksu henkensä edestä, jos yrittäisin kuvailla. Koska tarinaan liittyi paljon psykologisia piirteitä, jotkut termit hämmensivät minua, mutta ei niin paljon että se olisi estänyt minua lukemasta. Pari kertaa kyllä jäin miettimään mitä muutamat poliisitermit tarkoittivat, varsinkin kun tarina on jo kirjoitettu 80-luvulla, eikä sen ajan poliisiteknologia ole tuttua minulle.

Onneksi kirjailija kertoi varovasti Hannibalista ja tämän näkökulmasta. En malttanut odottaa Hannibalin PoV-lukuja, mutta silti vähän pelkäsin illuusion särkyvän. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Hieman harmitti, kun hänestäkin paljastettiin "heikkous", mutta toisaalta sen sanoi vain yksi hahmoista, niin eihän se välttämättä mennyt nappiin. Kyllä tämän kirjan perusteella luen ainakin vielä seuraavan osan, Hannibalin. Nimi ainakin kuulostaa lupaavalta!

P.S. Aikaisemmin väitin etten ole dekkareiden ystävä, mutta tähän asti olen pitänyt Harrisin kirjoista sekä tajusin, että yksi suosikkimangani/animeni Death Note on oikeastaan dekkari sekin. Tykkäänkö siis sittenkin dekkareista? Hmm...

2: A book that you’ve read more than 3 times

Tälläkin kertaa pitää muistella hiukan kauemmaksi menneisyyteen. Koska minulla on tapana lukea lempikirjojani yhä uudelleen ja uudelleen muutaman vuoden välein, tuntuu siltä että on montakin kirjaa, jotka olen lukenut enemmän kuin kolme kertaa. Mutta nyt kun tarkemmin alan miettiä, ei asia ilmeisesti olekaan niin...

Viime postauksessani mainitsemani Hobitin olen lukenut ainakin kolme kertaa, mutta en tietenkään ala selittelemään siitä uudelleen. Sen jälkeen ensimmäisenä tulevat mieleen Potterit. Tai oikeastaan olen lukenut vain 4 ensimmäistä kirjaa yli kolme kertaa; minulla ja Pottereilla on nimittäin "jännä" menneisyys (siitä ehkä enemmän joskus myöhemmin). Muistan, kun kolme ensimmäistä Potteria olivat vasta ilmestyneet ja olin niin innostunut niistä, että luin niitä taukoamatta. Kun olin saanut luettua kaikki siihen asti ilmestyneet, aloitin alusta. Ja taas alusta. Kirjat olivat hyviä, mutta minusta tuntuu et lukemisintoiluun vaikutti myös sanomaton kilpailu veljieni kanssa kuka tuntee tarinan kaikista parhaiten...

Muita lastenkirjoja, joita luin monta kertaa olivat muistaakseni Penny ja seitsemän tassua sekä Babysitters Club -kirjasarjat. Nyt kun vielä muistaisi mitä kirjoja olen lukenut monta kertaa lapsuuden jälkeen. Hmm. Uskaltaisin varmaan sanoa joko J. M. Barrien Peter Pan tai Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa. Molemmat luin ensimmäisen kerran yläasteella ja rakastuin niihin täysin. En oikein osaa sanoa mikä näissä niin viehättää, yritin kerran pukea ajatuksiani sanoiksi äidinkielen essee-tehtävässä, mutta essee on kadonnut jo aikaa sitten. Jokin siinä Liisan hullunkurisuudessa ja Panin kaikkitietävässä kertojassa viehättää. Kummankin tarinan tietty tunsin jo ennestään, mutta vain Disneyn piirrettyjen kautta. Minulle luettiin paljon kirjoja lapsena ja luin itsekin, mutta en tiedä miksi ihmeessä en ollut lukenut näitä aikaisemmin. Omistan nyt molemmat kirjat kovakantisina suomeksi, Liisan myös englanniksi, mutta metsästys täydellisten painosten löytämiseen jatkuu vielä. Peter Panista voisin ostaa varmaan montakin painosta eri kuvituksilla...

1: Best book you read last year (30 days of books)

Päätin aloittaa itsenäisen haasteen, etten ihan heti unohtaisi kirjoittamista. Monet varmasti tietävätkin tämän 30 päivän kirjahaasteen, on tämä nähty aika monessakin suunnassa. Tällä saan ainakin jonkinlaista täytettä blogiini!

Eli paras kirja, jonka luin viime vuonna. Tämä ensimmäinen tulee olemaan tosi helppo: J. R. R. Tolkienin Hobitti. Yksi syy helppouteen on tietenkin se, että Hobitti on vain niin hyvä kirja. Toinen syy on se, ettei minulla ole mitään muistikuvaa viime vuonna lukemistani kirjoista -- paitsi tietenkin Hobitista. Kuten sanoin aikaisemmin, yritän tämän blogin avulla herättää uudelleen eloon rakasta harrastustani, koska en ole pariin vuoteen oikein lukenut kunnolla kirjoja (muutaman per vuosi, mutta eihän se ole normaalia??). Ei siis ole ihme, etten muista viime vuonna lukemiani kirjoja, koska en luultavasti edes lukenut mitään. Goodreadsin listauksesta olisi ollut apua, mutta enhän minä sitä vielä käyttänyt silloin.

Luin Hobitin viime vuonna ehkä kolmannen kerran, mutta viime kerta oli erilainen siinä mielessä, että luin sen ääneen avokilleni. Se oli ainoa keino, jolla sain hänet "lukemaan" kyseisen kirjan, ja kun Hobitti-elokuvakin oli tulossa, niin silloin oli hyvä tilaisuus. Lukemisessa meni monta kuukautta, mutta onneksi osasin varautua siihen ettei kirjaa luettaisi joka ilta, joten ehdimme lukea sen ennen elokuvaa. Ääneen lukeminen teki lukukokemuksesta hieman hassun minulle, koska olen tottunut lukemaan lempikohtauksiani uudestaan ja uudestaan, ja minulla on tapana lukea nopeampaa jos kyseessä on jännittävä kohta. Tällä kertaa piti pitää mielessä koko ajan, ettei puheestani saa mitään selvää, jos innostun liikaa. (Tällä hetkellä on menossa Operaatio: Lue Ääneen Harry Potter, koska mies ei ole lukenut sitäkään! Siitä enemmän muutaman kuukauden päästä...)

Itse kirjasta: Hobitti on yksi lempikirjojani, pidän sen huumorista ja lapsenomaisuudesta, mutta josta aikuinenkin voi nauttia. Minulla on aina ollut sydämessäni erityinen paikka saduille, ja Hobitti koskettaa tätä kohtaa minussa. Lempikohtauksiani ovat arvoituksia pimeässä ja hämähäkit metsässä. Kuuntelijallani oli tapana rentoutua välillä vähän liiaksikin kirjan aikana, mutta näiden kohtausten aikana en sallinut minkäänlaista keskittymisen herpaantumista. Hobitissa minusta mielenkiintoista on se, että tapahtumat ovat vakavia (ei kuitenkaan niin vakavia kuin Lotrissa) ja päähenkilöt ovat vähällä kuolla monta kertaa, mutta tarina ei silti ole vakava, koska Tolkien on kirjoittanut kirjan huumorintajuisesti. Elokuva on tästä syystä minusta vakavampi kirjaan verrattuna; kirjoitustyyliä on vaikea siirtää visuaaliseksi.

Lilith Saintcrow: Working for the Devil

Working for the Devil [Dante Valentine #1] (2007)
Orbit
384 s.
kieli: englanti
mistä minulle: tilasin kirjakaupasta, alunperin törmäsin kirjaan kuitenkin Amazon.comissa.

Arvosana: ★

"My working relationship with Lucifer began on a rainy Monday."

Ostin tämän kirjan lukioaikoinani enkä tajua miten olen voinut pitää tätä hyvänä! Siis, olen ihan pöllämystynyt miten tämä pystyikin olemaan niin huono, kun muistikuvani sanoivat aivan päinvastaista. Muistan kyllä, että minulla oli pieniä ymmärrättävyysongelmia, mutta muistan että pidin tätä silti ihan hyvänä kirjana. Joko luin tämän vain toisella silmällä tai sitten en osannut silloin ollenkaan englantia. Turhaanpa olen säilyttänyt tätä pokkaria hyllyssäni, kelpuuttaisikohan kirjasto...

Dante "Danny" Valentine on nekromantikko, ihminen joka pystyy nostattamaan kuolleita. Danny on ansainnut maineen kaltaistensa keskuudessa, hän on kova mimmi ja alansa parhaimmistoa. Hänellä on iso velka maksettavana, joten hän ottaa sellaisia töitä vastaan mitä muut eivät välttämättä ottaisi. Eräänä päivänä hän saa kuitenkin työtarjouksen Luciferilta, Saatanalta, eikä pimeyden herran tarjouksista noin vain kieltäydytä, ainakaan jos haluaa elää. Dannyn pitää tappaa Vardimal Santino, pakolainen Helvetistä, joka on Dannyllekin tuttu menneisyydestä. Avukseen Danny saa Luciferin oikean käden, demoni Jafin. Matkassa on vain yksi mutta: miten tappaa joku, joka ei voi kuolla?

Voi että, kun tämä kirja olisi voinut olla hyvä! Idea on minusta hyvä ja varsinkin Luciferin ja Helvetin kuvailu oli minusta erittäin mielenkiintoista. Sitä tosiasiaa on vain vaikeaa väistellä, että tämä kirja on huonosti kirjoitettu. Päähenkilö toistaa vähän väliä muutamaa perusfraasiaan ja tämän kiroilu alkoi jo ensimmäisten lukujen jälkeen puuduttaa. Todella badass hahmo olet joo, tuli jo selväksi. Danny on todella tylsä ja pinnallinen hahmo, josta ei saa oikein mitään irti. En olisi jaksanut enää hetkeäkään lukea siitä, kuinka Danny inhoaa Chill-huumetta ja sen käyttäjiä, koska hänellä on henkilökohtainen trauma siitä. Kirjailijan puutteet kirjoitustaidoissa tulee esille myös taustojen selvittämisen kanssa (mitä muuta olisikaan pitänyt odottaa kliseisen taiteilijanimen omaavalta kirjailijalta): en aluksi edes tajunnut, että kyseessä ei olekaan "meidän maailmamme", vaan on tapahtunut jonkinlainen "herääminen", jolloin yliluonnolliset asiat ovat tulleet osaksi ko. yhteiskuntaa. Tätä ei kuitenkaan selitetä kunnolla oikein missään vaiheessa. Kirjan maailmassa käytetään paljon moderneja laitteita, jotka kirjailija on ilmeisesti itse keksinyt, mutta ei silti vaivaudu selittämään mitä ne ovat! Minulla kesti todella kauan tajuta mitä "slicboard" oikeastaan tekee -- jos tämä on yleinen englanninkielen sana, niin minä en todellakaan sitä tiennyt. (Slicboard = leijuva skeittilauta.)

Luin kirjan loppuun asti vain sen takia, että muistelin loppupuolella olevan herkullinen, "romanttinen" kohtaus, mutta sain pettyä taas kerran. Huhuh mitä ajan tuhlausta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirjan kansi on hieno ja kirjailijan kuvailema Helvetti on mielenkiintoinen. Jos joku tietää hyviä kirjoja kyseisestä aiheesta, niin vinkatkaa!

Charlaine Harris: Dead Until Dark

Dead Until Dark (2001)
Orion Publishing Group
326 s.
kieli: englanti
mistä minulle: alunperin tilattu kirjakaupasta, nyt otin omasta hyllystä.
arvosana: ★★★★

"I'd been waiting for the vampire for years when he walked into the bar."

Luin Thomas Harrisin Punaisen lohikäärmeen liian nopeasti, mutta onneksi tulin lomalle lapsuudenkotiini, johon olen jättänyt suurimman osan kirjoistani. Nyt tartuin yhden suosikkisarjani ensimmäiseen kirjaan, johon tutustuin, kun minulla oli menossa teinivuosieni vampyyri-kausi. Miksikään Twilightiksi tämä ei kuitenkaan paljastunut, tai ehkä "aikuisten twilightiksi". Olin nuorena aikuisena, että wow, tässähän tapahtuu jotain muutakin kuin käsistä pitelyä! Aloitin tämän sarjan lukemisen ennen kuin suomennokset ilmestyivät, joten en tiedä kuinka laadukkaita ne ovat. Kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta englanti oli tarpeeksi helppolukuista, joten tämän luki suht nopeasti.

Sookie Stackhouse on tarjoilija pienessä kaupungissa Lousianassa ja hänen päivänsä kuluvat siihen, kun hän yrittää pitää muiden ajatuksia poissa mielestään, sillä hän on telepaatikko. Kuitenkin jo toisella sivulla vampyyri astuu baariin, jossa Sookie työskentelee ja jännitys alkaa. Harrisin luomassa maailmassa vampyyrit ovat tulleet "ulos arkuista" pari vuotta sitten, kun japanilaiset keksivät synteettisen veren. Nyt he voivat kulkea vapaana omina itsenään "eivätkä ole vaaraksi" ihmisille. Sookien ja Billin välillä alkaa tietysti kipinöidä, mutta kun Sookien työkavereita alkaa yksitellen kuolla ja paikalliset epäilevät vampyyrejä, Sookie alkaa itsekin tutkia asiaa.

Tämän lukemisesta on itseasiassa jo vähän aikaa, joten en osaa kirjoittaa tähän mitään syvällistä pohdintaa, mutta hyvää viihdettä tämä oli! Harris osaa kirjoittaa sillä tavalla kutkuttavasti, että on pakko vain lukea eteenpäin, että tietää mitä hahmoille on tapahtunut. Hänen tyylissään on jotain hauskaa, kun hän kirjoittaa ihan tavallisista asioista, joita nainen kokee elämässään. "Onneksi puin tänään pitsitangat enkä mummoalushousuja", "miksi minulla täytyy olla kuukautiset juuri tänään!" -tyyliin. Joidenkin mielestä tuollaisten yksityiskohtien kertominen on turhanpäiväistä, ja olenkin yleensä samaa mieltä, mutta välillä on kivaa lukea tavallisista ongelmista, joita kirjojen päähenkilöt eivät tunnu yleensä koskaan kokevan.

Sookie Stackhouse / The Southern Vampire Mysteries -sarjassa on mielenkiintoisia hahmoja ja jännittäviä tapahtumia, mutta täytyy myöntää, että kyllä tämäkin alkaa ajan kuluessa puuduttamaan. Tällä hetkellä luen kirjaa numero 7 ja alkaa tässä olla jo ähky yliluonnollisten olioiden kanssa seurustelusta, vampyyreiden egoista ja Sookien ongelmista. Aluksi luin sarjaa pari päivää per kirja, mutta nyt vitkutan All Together Deadia muutaman kymmenen sivun päivätahtia. Ehkä olisi aika lukea jotain muuta välissä?

PS. Aloin katsomaan True Blood-tv-sarjaa uudestaan (katsoin sitä 2 ensimmäistä kautta sen ilmestyessä), koska muistini mukaan se oli viihdyttävä -- mutta tämähän on ihan kauhea! En muistanutkaan kuinka ärsyttävä Bill ja hänen tapansa sanoa Sookien nimi "SOOKIEHHH" oli... Jotain jännitystä tässä sentään on siltä osalta, että tv-sarja ja kirjat eivät täsmää kuin vain päätapahtumiltaan.