Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen prinsessa (1990)

Lohikäärmeen prinsessa, Lumotun metsän kronikat #1 (2001) / Dealing with Dragons, Enchanted Forest Chronicles #1 (1990)
WSOY
267 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Lehmusmetsän suuri kuningaskunta sijaitsi Aamun vuorten itäpuolella, maassa arvostettiin suuresti filosofeja ja luku viisi oli muodissa."

Tämänkin kirjan löysin yllättäen jostain blogista... Näin kylläkin vain kirjankannen ja nimen, ja päätin lainata kirjan niiden perusteella. Jostain syystä kuitenkin välttelin kirjan aloittamista hyvin pitkään, kunnes kirjasto ilmoitti että palautuspäivä on viikon päästä enkä voi enää uusia sitä. Otin siis itseäni niskasta kiinni ja päätin kokeilla lukemista edes parin sivun ajan. Yllätyinkin suuresti, kun minulle selvisi, että kirja oli hauska. Fantasiakirja, joka on hauska? Enpäs ollut aikaisemmin sellaiseen törmännytkään (en ole lukenut Terry Pratchettin kirjoja, nehän ovat kuulemma humoristisia?). Kun jo ensimmäisestä sivusta lähtien teksti oli tällaista

"Hänelle opetettiin hyvin paljon hovin seurustelutapoja siitä miten tuli niiata vierailevalle prinssille siihen kuinka kovaäänisesti sopi kirkua, jos tuli jättiläisen ryöväämäksi. (Lehmusmetsässä oli vielä silloin tällöin ongelmia jättiläisten kanssa.)"

en vain voinut lopettaa lukemista. Olin nähtävästi kaivannut tällaista rentoa kirjaa, kun lukeminen ei tätä ennen ollut onnistunut taas vähään aikaan -- ja tämän kirjan luin kahdessa illassa!

Lohikäärmeen prinsessa kertoo siis nuoresta prinsessasta nimeltään Cimorene, jolla on tumma tukka -- toisin kuin vaaleatukkaisilla sisarillaan, ja joka ei halua mennä prinssin kanssa naimisiin -- toisin kuin sisarensa. Hän ei halua opiskella "kunnollisen prinsessan tapoja" vaan opiskelee salaa taikuutta, kokkaamista ja miekkailua. Kun kuitenkin edessä on pakkonaittaminen, Cimorene päättää ottaa sammakon neuvosta vaarin ja päätyy pyytämään lohikäärmeiltä töitä. Hänestä tulee siis ensimmäinen vapaaehtoinen lohikäärmeen prinsessa, joka ei halua tulla prinssin pelastamaksi (ja sen monet prinssit yllätyksekseen pääsevät kuulemaan).

Tarina oli kuin satu, jota oli venytetty. Niin kuin saduissa, asioita ei hirveästi selitellä, ne ovat niinkuin ovat. Tarina käytti hyväkseen paljon tuttuja tapahtumia saduista, nauroi niille ja vähän myös itselleen. Toisella lukukerralla jotkut epäjohdonmukaisuudet ja toistot saattaisivat ärsyttää, mutta ainakin tällä kertaa kirja sai minut hymyilemään ja nauttimaan tarinasta. Hiukan nostelin kyllä kulmia sille, että Cimorene valittaa koko kirjan ajan, ettei halua kenellekään prinssille vaimoksi, mutta silti mielellään kokkaa ja siivoaa lohikäärmeelle.

Kirja löytyi kirjastosta lasten- ja nuortenosastolta, mutta voin suositella tätä myös vanhemmille, jos kaipaa luettavakseen kevyttä fantasiaa.

Bill Willingham: Fables, The Deluxe Edition Book One (2009)

Fables, The Deluxe Edition, Book One (2009) [originally published in single magazine for as FABLES 1-10 (2002, 2003)]
Vertigo Comics
248 s.
kieli: englanti
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

Törmäsin tähän sarjakuvaan aikoja sitten jossain kirjablogissa ja innostuin siitä heti. Olen aina pitänyt saduista ja niiden eri versioista, joten tämäkin luonnollisesti alkoi kiinnostaa minua. Satumaailman hahmot ajettu kodeistaan asumaan New Yorkiin? Kutkuttavaa!

Tämä Deluxe-versio sisältää kaksi eri tarinaa, vaikkakin taustatarina pysyy samana. Ensimmäisessä Bigby Wolf aka Iso Paha Susi alkaa selvittää veristä mysteeriä, joka löytyy Lumikin siskon Ruusunpunan asunnosta. Toisessa Lumikki menee rutiinitarkastukselle Farmille (paikka, jossa eläinhahmoiset satuhahmot asuvat), mutta joutuu jäämäänkin sinne pidemmäksi aikaa järkyttävien tapahtumien vuoksi. Ensimmäinen tarina oli vähän tylsä, perus etsivätarina, joka ei hirveästi yllättänyt. Toinen tarina miellytti minua enemmän ja monet tutut hahmot yllättivät minut uusilla persoonillaan.

Henkilöinä toimivat satuhahmot, mutta selkeästihän tämä on aikuisten sarjakuva. Ronskia huumoria piisaa, kun heitetään läppää Lumikista ja seitsemän kääpiön haaremista tai kun Pinocchio valittelee seksin puutteesta. En tiedä muista, mutta minusta tätä sarjakuvaa oli hauska lukea jo sen vuoksi, että se vilisi tuttuja satuhahmoja. Oli hauska arvata kuka hahmo esiteltäisiin seuraavaksi ja millainen tämä hahmo olisi. Juonikuvioiltaan tarinat eivät vetäneet jalkoja altani, mutta ehkä niin käy jatko-osien parissa.

En ole pitkään aikaan lukenut länsimaisia sarjakuvia, joten jouduin vähän niesleskemään tällaista amerikkalaista (?) piirrostyyliä. Kappaleiden välillä olevat taiteellisemmat välipiirrokset kuitenkin miellyttivät silmää.

Yksi selkeä miinuspuoli tässä painoksessa kuitenkin oli. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää sanojen korostaminen. Valehtelematta jokaisessa puhekuplassa (ok, muutamaa lukuunottamatta) oli vähintään yksi sana boldattu. En tiedä mikä tarkoitus tällä oli, mutta minua se ainakin häiritsi paljon. Kun luen puhekuplia mielessäni, painotan korostettua sanaa mielessäni (eikös niillä olekin tarkoitus saada vivahteita puheeseen?), joten sanojen painottaminen vähän väliä teki lukemisesta ärsyttävää.

P.S. Tähän sarjakuvaan perustuen ilmestyi vastikään point-and-click-tyylinen peli nimeltään The Wolf Among Us, jossa pelataan Bigby Wolfilla. Kokeilin peliä vain vähän, mutta hyvältä vaikutti! Aion ostaa sen, kun löydän aikaa pelaamiseen.

8: Most overrated book

Tähänkin kesti vähän aikaa keksiä kirjaa, joka olisi mielestäni "yliarvostetuin", koska en voi sanoa lukevani sellaisia kirjoja paljon, joita hypetetään kirjapiireissä. Yksi kirja tuli kuitenkin mieleen (toivottavasti minua ei kivitetä kun sanon, että se on): Ian McEwanin Sovitus (2001). Yritin lukea sitä kerran yhteen nettilukupiiriin, kääntelin sivuja irvistellen, ja lopulta jätin kirjan kesken, vaikka olinkin melkein lopussa. En saanut tarinaan oikein minkäänlaista yhteyttä, enkä ymmärtänyt kirjailijan kirjoitustavan hehkutusta. Päätin kuitenkin etten tätä kirjaa valitse, koska en lukenut kirjaa loppuun (ja jos on toinenkin mahdollisuus kertoa huonosta maustani niin miksei... heh).

Sanonkin siis, että Banana Yoshimoto Kitchen (1988), 3 novellin kokoelma, on yliarvostetuin kirja. Kyseinen teos on voittanut palkintoja, 90-luvulla levisi bananamania, Yoshimoton kerrotaan olevan japanilaisen nykykirjallisuuden edelläkävijä -- minuun mania ei kuitenkaan iskenyt. Minä yritin kyllä kovasti, yritin todella, pitää näistä novelleista. Minulla oli lukemisen aikoihin Japani-innostus meneillään, joten ajattelin, että tästä varmasti tykkään, onhan tämä sentään japanilainen kirja, Japanista ei voi tulla kuin vain hyvää. Ei kuitenkaan iskenyt. En pitänyt novelleja huonoina, mutta en oikein ymmärtänytkään niiden pointtia. Puolustuksekseni voin sanoa, että novellit ovat edelleen minulle vaikea paikka ja olin lukemisen aikaan aika nuori.

Ehkäpä Sovitus ja Kitchen iskisivät enemmän nyt?

7: Most underrated book

Ymmärrän käsitteen "aliarvostetuin kirja" siten, että se on joko kirja, jota monet eivät tunne mutta ansaitsisi huomiota tai kirja, josta minä pidän mutta monet muut eivät. Tämä olikin sitten hankala homma... Hävettää, kun en nähtävästi ole lukenut niin paljon kirjoja, että tämän haasteen tekeminen olisi helppoa. Pitkän ja turhauttavan miettimisen jälkeen päätin kuitenkin luovuttaa ja sanon, että Clive Barkerin Abarat (2002) on minusta aliarvostettu kirja, koska en tunne ketään muuta joka olisi sen lukenut ja ystäväni, jolle kelpaa fantasia kuin fantasia, ei ole osoittanut sitten minkäänlaista kiinnostusta tähän kirjaan, vaikka olenkin sitä suositellut.

Risingshadow.fistä kopsattu lyhennelty esittely:

"Chickentownissa keskellä Amerikkaa elää nuori Candy Quackenbush, tyttö joka etsii turhaan elämänsä suuntaa ankean pikkukaupungin kuvioista. 
Candy on odottanut kohtalon pyyhkäisevän hänet Chickentownista. Silloin hän kohtaa preerialla salaperäisen Jonni Velmun (joka kantaa sarvissaan seitsemää veljeään). Eikä Candya pyyhkäise pois aalto, vaan kokonainen meri. 

Meri kantaa Candyn Abaratiin. Abarat on saaristo jonka jokainen saari on yksi vuorokauden tunti. Siellä Suuri Pää valvoo Iltakahdeksan hämäriä vesiä ja lohikäärmeet uivat Iltapäivän Kello Kolmen rannoilla. Gorgossiumia, Keskiyön saarta, hallitsee Keskiyön Herra, Kristoffer Kalma. Abaratin aika on sikäli erilainen, että siellä on saari myös 25. tunnille… "

Minusta kirja on hyvin kirjoitettu ja jännittävä,tarina osasi yllättää myös jatko-osissa. Ja minusta kirjan kuvitukset ovat aivan ihania!

Kuva täältä.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998)

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1999) / Harry Potter and the Chamber of Secrets (1998)
Tammi
335 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Ei ollut ensimmäinen kerta kun Likusteritie nelosen aamiaispöydässä rähjättiin."

HUOM! Spoilereita.
(Onko täällä joku joka ei ole Pottereita lukenut?)

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä kirjasta, ja nyt tekisikin mieli antaa 1. kirjalle kolme tähteä ja tälle neljä! Lapsena pidin tästä kirjasta kuitenkin kaikkein vähiten, mutta en oikein muista että miksi. Harry Potter -innostukseni kun oikeastaan lähti tästä kirjasta. Jos en olisi aikoinaan selaillut tätä kirjaa ja lukenut pari lausetta siitä, kuinka Hermione makaa silmät lasittuneina liikkumattomana sairaalasiiven pedissä, en luultavasti olisi ampaissut lukemaan ensimmäistä kirjaa niin nopeasti.

On ollut jotenkin niin ihanaa taas lukea Potter-kirjoja. Ainakin osittain huomaan sen johtuvan tuttuudesta, pienellä jännityksellä edelleen luen mutta jännitys ei ole yhtä niin dramaattista kuin aikoinaan. Se on semmoinen tunne kuin istuisi oikein pehmeässä nojatuolissa vilttiin kääriytyneenä, hyvän kirjan kanssa ja ei voi muuta sanoa kuin "ah...". Viime aikoina kirjojen lukeminen on tuntunut taas pakkopullalta (selvästi luen vääriä kirjoja), joten Harry Potterien lukeminen on tuntunut ihanan rennolta.

Hauskaa oli tämänkin kirjan parissa. Kirjoitustyyliin tai mihinkään sellaiseen en taaskaan pystynyt keskittymään, mutta kiinnitin kyllä huomiota juonen yksityiskohtiin ja etsin viittauksia tulevaisuuden tapahtumiin. Harry tuntui taas lapselliselta alusta lähtien, pyörittelin päätäni kun hän ja Ron lähtivät lentävällä Ford Anglialla ajamaan Tylypahkaa kohti, kun järkevämpänä vaihtoehtona olisi ollut odottaa auton luona Ronin vanhempia. Vaikka Ronhan kyllä autolla ajamista ehdotti eikä Harry. Vähän särähti korvaan yksi kohta, jossa Harry nautti siitä kun Lockhart pelkäsi. Särähti sen takia, etten ollut aikaisemmin kiinnittänyt tuohon kohtaan mitään huomiota! Toisaalta nyt se tuntui aivan sopivalta.

Minä nautin, kun kirjassa kerrottiin ihan tavallisesta koulunkäynnistä, mutta vähän ihmetystä aiheutti kun "äksöniä" alkoi tapahtua vasta ihan kirjan loppupuolella. Hämmennyin, koska mielestäni Valedron päiväkirja, hämähäkkien seuraaminen ja lopulta kammion oven löytäminen vei minusta paljon enemmän aikaa ja sivuja. No, ehkä lapsena jännittävät kohdat olivat niin jännittäviä, ettei kirjassa tuntunut muuta tapahtuvankaan. Valedron päiväkirja oli minusta erittäin mielenkiintoinen elementti ja minusta olisi ollut niin mukavaa lukea siitä lisää! Esimerkiksi minkälaisia keskusteluja Lucious Malfoy kävi Valedron kanssa, ennen kuin päätti (vai päättikö Valedro?) sujauttaa sen juuri Ginnyn kirjan sisään. Mieltä kutkutti myös se ajatus, että mitä jos Valedro olisi onnistunut ja muuttunut muistosta oikeaksi ihmiseksi: näyttäisikö kaikista pelätyin velho Voldemort komealta nuorelta pojalta? (Ehkä näitä on Potter-piireissä pohdittu aikaisemminkin ja paljon syvemmin, mutta minulle näitä ajatuksia tulee vasta nyt.)

Olen nauttinut ensimmäisen ja toisen Harry Potter -kirjan lukemisesta, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ne tuntuvat hiukan tylsiltä -- koska tiedän mitä hyvää ja jännää on tulossa. Seuraavaksi luvassa siis lempipotterin paikkaa pitänyt Azkabanin vanki, kunhan se vapautuu kirjastosta ("miten niin en voi noin vain mennä hakemaan haluamaani Potteria kirjastosta? Eihän näitä kukaan enää lue..."). Ainakin vielä Azkabanin vangin pakkoluen ääneen avokille, sen jälkeen katson kiinnostaisiko häntä kuunnella vielä lisää...

P.S. Joidenkin mielestä on kuulostanut hassulta, että aikuiset ihmiset lukevat toisilleen ääneen kirjoja. Minä ainakin haluaisin ehdottomasti joskus päästä Tampereen kirjaston Jarno Kokkosen aikuisten satutunnille!

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär (1994)

Rautalohikäärmeen tytär (2003) / The Iron Dragon's Daughter (1994)
Like
429 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

"Vaikka vaihdokas ei sitä vielä silloin tajunnutkaan, hänen päätöksensä varastaa lohikäärme ja karata syntyi iltana, jona lapset kokoontuivat punomaan juonia valvojansa pään menoksi."

HUOM. Spoilerit olen maalannut valkoisella.

No huhuh, menikö tämän kirjan lukemisessa oikeasti melkein 3 kuukautta? En ole oikein varma miksi edes vaivauduin loppuun asti... Jostain syystä vain teki mieli antaa kirjalle uusi mahdollisuus uudestaan ja uudestaan. Ei tämä kirja huono ollut, vaikka kaksi tähteä ehkä niin antaakin ymmärtää -- tämä oli enemmänkin kirja, jota en sitten yhtään ymmärtänyt. Minulla saattoi myös olla liian suuret odotukset. Törmäsin tähän kirjaan sattumalta (jonkun blogissa?) ja mielenkiintoisen nimen perusteella menin lukemaan takakansitekstin ensimmäisen lauseen: "Orjatyttö Jane pakenee lohikäärmetehtaasta." Oi miten kutkuttava lause! En lukenut sen enempää, koska pikku hiljaa olen tässä oppinut, että parasta on ettei tiedä mitään kirjasta (tai elokuvasta) etukäteen. Mutta ilmeisesti tuo yksi lause riitti jo heittämään odotukseni pilviin...

Rautalohikäärmeen tyttären päähenkilö on kirjan alussa nuori tyttö Jane, ihminen, kaikenmaailman olioita vilisevässä rautatehtaassa, jossa hän muiden lasten tavoin työskentelee orjana. Sitten eräänä päivänä vilisevien tapahtumien seurauksena Jane saa yhteyden yhteen lohikäärmeeseen -- ja sen enempää en taida juonesta paljastaakaan, koska tässä kirjassa juonta riittää.

Tarinankerrontatyyli oli minusta vähän vaikea, alussa ei selitetä oikein mitään ja minulle selviää vasta myöhemmin, että Jane on ihminen ja muut eivät, ja että lohikäärmeet eivät oikeastaan ole "lohikäärmeitä". Pikku hiljaa alkaa selvitä millaisessa maailmassa oikein eletään: fantasiamaisia elementtejä löytyy kuten haltioita, peikkoja, menninkäisiä, muodonmuuttajia, sarvipäitä -- mutta kun sekaan heitettiin tehdas, ambulansseja, moottoreita, rekkoja, kyborgikoiria ja haltioita smokit ja knallit päässä, menin vähän sekaisin. Se kyllä johtui osaksi siitä ettei tällainen genre (science fantasy?) ole minulle lainkaan tuttu, mutta myös siksi, että minusta olennaisia asioita oli jätetty selittämättä tai niitä piti kovalla vaivalla rivien välistä lukea. Kirjassa ei selitetty termejä; dryadin onnistuin googlettamaan, mutta nähtävästi merioni on kirjailijan oma keksintö. Hämmennyin täysin kun juoneen hyppäsivät mukaan merionit, mutta tätä uutta lajia ei selitetty kuin vasta monta sivua myöhemmin.

Melkeinpä koko kirjan ajan minulla oli pöllämystynyt olo. Ajassa ja juonessa hypättiin isojakin harppauksia ja monesti mietin, että mitä minulta nyt jäi välistä, kun en pysy juonessa mukana. Tarina ei imaissut mukaansa siinäkään mielessä, että hahmot jäivät minulle etäisiksi. Olisin kaivannut lisää kuvailua tai jotain, että olisin pystynyt samaistumaan hahmojen tunteisiin; välillä tuntui että näitä tunteita vain luetaan monotonisesti suoraan paperilta. Nyt kirjan luettuani löysin tarinasta jonkinlaisen punaisen langan, mutta lukiessa se katosi minulta vähän väliä. Puolen välin jälkeen melkein lopetinkin kirjan lukemisen, koska tässä vaiheessa rautalohikäärme katoaa monen kymmenen sivun ajaksi ja Jane tekee omia juttujaan. Kuitenkin minua kiinnosti eniten juuri tämä lohikäärme, joten lukemisesta tuli hiukan tylsää.

Harmitti kyllä, etten ihastunut kirjaan. Alku vaikutti kyllä lupaavalta; äidittömiä lapsia nokisessa tehtaassa, jossa rakennetaan rautalohikäärmeitä -- pystyin kuvitella asetelman hyväksi Ghibli-elokuvaksi. Kirja ei sinällään ollut huono, enemmänkin aloin miettiä että olenko itse nyt tyhmä, kun en ymmärtänyt tätä kirjaa. Takakanteen on vielä laitettu lainauskin "Älykäs lukukokemus ja viisas kirja". Oliko tässä siis kyse siitä, että en ollut tarpeeksi viisas tälle kirjalle? Mene ja tiedä.

P.S. "Erisnimien suomennos: Liken työryhmä yhdessä Turun Science Fiction Seura ry:n kanssa (Simes ja Suntila)." Eivät nimet minusta niin erityisiltä vaikuttanut, miksiköhän niiden kääntämiseen on "tarvittu apua"? Tai no, minulla ei ole mitään hajua minkälaisia alkuperäiset nimet ovat.

6: A book that makes you sad

Ensimmäinen surullinen kirja, joka tulee mieleen on Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen (2009) [Before I Die (2007)]. Tämän lukemisesta on jo monta vuotta aikaa, mutta päällimmäinen tunne on, että kirja oli koskettava ja hyvä, ja että itkin sitä lukiessa. En kovin usein itke-itke kirjoja lukiessa, mutta tämä on yksi niistä.

En itse asiassa muista yhtään oliko kirja hyvin kirjoitettu, muistan vain että se kosketti ja että Tessan tarina tuntui aidolta. Syöpä ei ole minulle tuttu aihe, niin vähän ehkä järkytyinkin kun kuvailtiin vähän niitä "inhottaviakin" juttuja (ei kuitenkaan mässäilty). Muistaakseni itkin pitkin kirjaa, mutta enemmän mitä vähemmän sivuja oli jäljellä. En tällä hetkellä keksi mitään muuta kirjaa, jota lukiessa olisin itkenyt yhtä monen sivun ajan. Esimerkiksi Nälkäpeliä lukiessa itkin kyllä, mutta vain muutamassa kohtaa. Vielä en ole uskaltautunut lukemaan tätä kirjaa uudelleen.

Mietin kyllä, että koskettiko tämä vain sen takia, että aihe oli noin rankka? Jos kirjan aihe on koskettava, tarviiko sen olla hyvin kirjoitettu koskettaakseen?
Olen kuullut, että Fault in Our Stars olisi aiheeltaan sama siinä mielessä, että molemmissa on syöpää sairastava nuori tyttö. Tuli mieleen, että onko tällaisia kirjoja enemmänkin; onko tästä tullut suosittu aihe?

Cassandra Clare: City of Fallen Angels (2011)

City of Fallen Angels [The Mortal Instruments Book Four] (2011)
Walker Books
435 s.
kieli: englanti
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"'Just coffee please.'"

Tämän kirjan lukemisesta on jo vähän aikaa, mutta yritän kertoa siitä parhaani mukaan, aikaisempia osia kuitenkaan pahasti spoilaamatta. Tämä kirja siis on 4.osa Cassandra Claren The Mortal Instruments / Varjojen kaupungit -sarjasta nimeltään City of Fallen Angels tai suomeksi Langenneiden enkelten kaupunki. Minä luin tämän kuitenkin englanniksi.

Kirja jatkaa suunnilleen siitä mihin edellinen jäi, olikohan se suunnilleen kuukausi 3.kirjan tapahtumien jälkeen. Tarina aloitetaan Simonin näkökulmasta ja hänen tyttöongelmastaan, myöhemmin pääsee tarkastelemaan myös monien muiden hahmojen sielunmaisemaa. En muista kenen näkökulmaa oli kirjassa eniten, mutta ainakin tuntui että Simonin näkökulmaa ja minun silmissäni hän oli tämän kirjan päähenkilö. Simonilla on pulmia tyttöjen, mutta myös oman identiteettinsä kanssa, Jace masistelee edelleen ja myöskin Clary on teinityttömäisesti huolissaan suhteestaan.

Olihan tämä suoraan sanoen vähän hömppää. Samoja asioita pyöriteltiin edelleen kuin aikaisemmissakin osissa ja kielioppivirheet häikäisivät silmiä. Ensimmäisestä kolmesta osasta pidin paljon, mutta tämän kirjan luettuani aloin epäillä selviäisivätkö nekään tarkkaa syyniä enää nyt. Mietin antaisinko tälle kirjalle 2 vai 3 tähteä, mutta päädyin sitten kolmeen, koska luin kirjan kuitenkin nopeasti. Aivan huonoa kirjaa en edes jaksaisi lukea loppuun. En muista mitä tapahtui kirjan ensimmäisellä puoliskolla, mutta jotain hyvää siellä kai oli, kun jossain välissä vain havahtui että hetkinen mihin tämä kirja nyt katosi.

Tästä tuli nyt vähän lyhyt arvio, mutta tämä on niitä kirjoja, josta ei oikein keksi sanottavaa. Hyvää välipalapullaa TMI-faneille, jotka ovat lukeneet aikaisemmat osat, mutta ei kuitenkaan välttämätöntä luettavaa. Itse aion lukea vielä viidennen osan, mutta tällä hetkellä voisin sanoa, ettei kauheasti menetä mitään vaikkei jatkaisikaan sen 3. kirjan jälkeen. Itse kuitenkin jatkan, sillä minua kiinnostaa Claren luoma maailma.

Coverflip: sukupuolipainotteiset kannet

Kuva täältä.

Vastaa rehellisesti: kun näit ylläolevan kirjankannen, mitä ajattelit?
Hrrr, kuinka pinkki, tuota en kyllä lue.
Joku aivoton teinityttöjen kirja taas...
Hmm, taidan kuulua kohdeyleisöön, mutta pojat eivät varmasti!

Itse voin myöntää rehellisesti, että kierrän tuonnäköiset kirjat kaukaa kirjastossa että kirjakaupoissa. Kyseinen kirjankansi ei suinkaan ole "pahimmasta" päästä, mutta silmiäni häikäisee yleisesti pinkin, kiekuraisten kirjaimien, sydämien, tähtien ja glitterin käyttö kirjojen kansissa (ja oikeastaan missä vain). Toki edellä mainittuja asioita voi käyttää, mutta hyvän maun rajoissa. Tiedän, että ei pitäisi olla syrjivä ja ennakkoluuloinen, mutta pinkki vain toimii erittäin hyvänä karkotteena minun kohdallani. Ja ajattelen että kai kustannustoimittajat, graafikot ynnä muut tietävät mitä tekevät, kun mainostavat kirjaa "tyttöjen jutuilla"? Itse saan siitä käsityksen, että kirjan kohdeyleisö on nuori teinityttö, joka pukeutuu kirkkaisiin vaatteisiin, tykkää meikeistä ja juoruilee kavereidensa kanssa pojista.

Tämä ei ole kuitenkaan aina totta ja "tyttömäinen" kansi ei aina ole yhtä kuin "tyttöjen kirja". Vaikka kirjailija olisi nainen tai päähenkilö olisi tyttö, ei tarkoita sitä etteikö esim. nuori poika voisi lukea kyseistä kirjaa. Kannet vain tuppaavat olemaan hämääviä. Tarinassa ei välttämättä mainita kertaakaan meikkejä tai juoruilua. Päähenkilö voi olla jopa kerrottu pojan näkökulmasta, mutta silti kansi on tehty "tyttömäiseksi", koska joku tuotantotiimissä on ajatellut kyseessä olevan "tyttöjen kirja" (olen törmännyt tällaiseenkin). Tämän kirjailija Maureen Johnson haluaa muuttaa. "As Johnson points out, just the fact that its author is female or its protagonist is female doesn’t mean that a book Can Only Be Read By Women." (Fix the girly book covers!, Washington Post)

Washington Post esittää asian tyhjentävästi.

6. toukokuuta 2013 Maureen Johnson twiittasi:
"I do wish I had a dime for every email I get that says, 'Please put a non-girly cover on your book so I can read it. - signed, A Guy'."
Ja niin syntyi idea haasteeseen nimeltä "Coverflip" hänen 77 000 seuraajalleen. Ideana oli valita tunnettu kirja, kuvitella kirjailijan sukupuolen vastakkaiseksi, kuvitella miltä kirjankansi näyttäisi ja sitten toteuttaa se. Haaste järjestettiin muutama kuukausi sitten, mutta sen herättämä keskustelu on edelleen ilmassa satunnaisesti, joten ajattelin itsekin nostaa tämän aiheen esiin.

Alkuperäinen.                                   Coverflip.

Yllä kaksi esimerkkiä Coverflipin tuottamasta sadosta (kuvat täältä). Jos pitäisi valita molemmista vaihtoehdoista kumman lukisin vain kannen perusteella, valitsisin Throne of Glassista miesmäisen/androgyynisen kannen omaavan kirjan [coverflip] ja A Game of Thronesista edelleen miesmäisen/androgyynisen kannen [alkuperäinen] (vaikka olenkin sitä mieltä, että alkuperäinen kansi on turhan tylsä). Mutta tässä A Game of Thronesin kohdalla on kyseessä vain tämän yhden ihmisen näkemys "tyttömäisestä" kannesta. Uskon, että on olemassa "tyttömäisiä" kansia, jotka voivat samaan aikaan näyttää tyylikkäiltä ja kiinnostavilta.

"When I see or hear the terms "light," "fluffy," "breezy," or "beach read"... 95% of the time, they are talking about books written by women. -- I hear their predictions about those books. -- Again, I hear the same things. 'Oh, that's just some romance.' 'I'll read that when I just want something brainless.'" (Coverflip, Huffington Post)

“I’ve never seen ‘chick lit’ used in a positive critical light. It’s invariably something seen as lesser than literature. It’s wrong. The label gets slapped on things pretty indiscriminately. The only common factor is that the books are by and for women. Period. Easiest case in point: Jane Austen. I’ve seen so many people call Jane Austen ‘chick lit.’ It goes on and on.” (Breaking Bias, SLJ)

"And the simple fact of the matter is, if you are a female author, you are much more likely to get the package that suggests the book is of a lower perceived quality. Because it’s “girly,” which is somehow inherently different and easier on the palate. -- woman is simple more likely to get the soft-sell cover with the warm glow and the feeling of smooth jazz blowing off of it [than a man]." (The Gender Coverup, Huffington Post)

Mutta totta sekin, että eivät naiskirjailijat aina saa pinkkiä ja kiiltävää kantta kirjalleen, esim. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-kannet ovat minusta hyviä ja androgyynisiä, että jopa pikkuveljeni, joka harvoin lukee, luki ne ja tykkäsi. En tiedä mikä vaikuttaa siihen kuinka laadukkaan kannen kyseessä oleva kirja aina saa. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että harvoinpa kuitenkaan itse kirjailija saa vaikuttaa päätökseen. Luin myös kerran erään graafikon haastattelun, joka kertoi ettei aina saa välttämättä edes lukea kirjaa ennen kannen tekemistä. Joskus hän saa vain tiivistelmän, joskus korjaamattoman raapaleen, joskus sitten valmiin kirjan. Eipä sitten ihme, jos joskus kansi ei vastaa yhtään kirjan tarinaa.

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (1997)

Harry Potter ja viisasten kivi (1998) / Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)
Tammi
335 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Likusterie nelosen herra ja rouva Dursley sanoivat oikein ylpeinä, että he olivat aivan tavallisia totta tosiaan."

No vihdoinkin saatiin luettua Harry Potter ja viisasten kivi. Eihän siihen mennyt kuin noin 7 viikkoa eli 6,8 sivun päivävauhtia -- huhuh mikä tahti (sarkasmia). Ääneen lukeminen oli kuitenkin molempien mielestä kivaa, joten jatko-osa menee lainattavaksi pikapuoliin. Saa nähdä kuinka monta kirjaa saamme luettua läpi (ja kauanko siinä kestää...).

Niin kuin kaikki jo varmasti tietävät, Harry Potter ja viisasten kivi kertoo 11-vuotiaasta Harrysta, joka saa tietää olevansa velho ja pääsee Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. En pysty enää muistamaan monesko lukukerta tämä minun kohdallani oli, mutta avokille oli siis ensimmäinen kerta. Elokuvan hän on kyllä nähnyt, mutta kuulemma se ei huonontanut lukukokemusta ollenkaan.
Tällä lukukerralla tämä kuitenkin tuntui lastenkirjalta. Kiinnitin huomiota siihen kuinka hölmöjä jotkut Harryn ajatukset ja päätökset olivat enkä näin ollen enää päässyt samalla tavalla Harryn pään sisään kuin silloin ala- (ja ylä)asteikäisenä. Silti kuitenkin "imauduin" mukaan tarinaan ja olisin halunnut salaa lukea kirjaa yksin eteenpäin, mutta pidättäydyin kuitenkin. Lukukokemusta kyllä vähän huononsi (minun kohdallani), että lukemisessa meni niin kauan. Ehdin vähän kadottaa tunnelmaa matkalla.

Vaikka tämä tuntuikin nyt lastenkirjalta, kiinnitin kuitenkin huomiota siihen kuinka kauhealta Voldemort kuulosti. En muistanutkaan, että ensimmäisessä luvussa selitetään lyhyesti Voldemortin ja hänen vallastaan, mutta Voldemort tuntui siis kauheammalta kuin aikaisemmin. Ehkä lapsenmieleni ei osannut vielä kuvitella niitä kauheuksia.

Neljä tähteä saattaa olla liian suuri luku minun osaltani tällä hetkellä, mutta nostalgia himmentää arvostelukykyni, joten on vaikea arvioida tätä kirjaa enää puolueettomasti. Sen voin kyllä sanoa, että huispaus-kohtaukset olivat edelleen parasta luettavaa.
Kuuntelijasta ei oikein lähtenyt irti kommentteja, mutta ääneen naurettiin lukemisen aikana, ehkä se kertoo jotain.

Kesän luetut 2013

Kesä on loppumaisillaan ja illat pimenevät... mutta mikäs sen parempaa kuin kärrätä kirjastosta kasan kirjoja, kääriytyä peittoon ja villasukkiin, ja unohtaa talven tulo hyvän kirjan parissa.
Koska en lue niin paljon kuukausittain, ajattelin kerätä tähän kesän aikana lukemani eli siis kesäkuun, heinäkuun ja elokuun kirjat.
__________________________________

Stephenie Meyer:
Twilight (2005)

Tämän luin kesäkuun alussa, kun olin (taas) keskellä pääsykoerumbaa. Olin päättänyt jo tammikuussa, etten lue mitään muuta kuin pääsykoekirjoja ennen kuin pääsykokeet ovat ohi. Viime metreillä aloin kuitenkin tuntea pääni hajoavan, joten luovutin ja päätin sallia itselleni "aivot off-asentoon" -kirjan iltalukemiseksi. Sukulaisen hyllystä löytyi Twilight, jonka ajattelin olevan paras kirja juuri siihen hetkeen; tästä en ainakaan innostuisi liikaa että pääsykoekirjat unohtuisi. Taisin kuitenkin olla enemmän puutteessa kuin olin ajatellutkaan, koska en malttanut laskea kirjaa käsistäni... Olin teininä yksi näistä Twilight-faneista, mutta en ollut sen vaiheen jälkeen lukenut Meyerin kirjoja. Nyt huomasin Twilightin naurettavat puolet, mutta siltipähän jaksoin lukea ja välillä jopa tykkäsin! Kai tässä kirjassa jokin vetovoima sittenkin on. Samaan syssyyn ajattelin lukevani New Moonin, mutta en kestänyt kuin kaksi ensimmäistä sivua...

Thomas Harris:
Punainen lohikäärme (1981)
Uhrilampaat (1988)

Charlaine Harris:
Dead Until Dark (2001)
Living Dead in Dallas (2002)
Club Dead (2003)
Dead to the World (2004)
Dead as a Doornail (2005)
Definitely Dead (2006)
All Together Dead (2007)

Vanhempieni luona ollessa aloitin tämän sarjan lukemisen uudelleen. Luin kirjoja kuitenkin siihen tahtiin, etten ehtinyt blogata kuin vain ensimmäisestä kirjasta. Seuraavien kirjojen juonet sekoittuivat autuaasti keskenään, enkä enää muista mistä kirjasta tykkäsin eniten... Joka kirjassa oli jotain kivaa, yleensä kuitenkin joko kirjan alku tai loppu olivat tylsiä. Aloin huomata pientä toistoa rakenteessa, tuntui siltä että kun kirjan varsinainen juoni oli saatu päätökseen, alkoi ikäänkuin uusi tarina/pohjustus seuraavaan kirjaan. Nämä pohjustukset teki mieli hypätä yli ja jatkaa vain suoraan seuraavaan kirjaan... 7.kirjassa tosiaan alkoi sitten Sookie pursuta korvista ja ties mistä, joten lopetin siihen. Jatkan kun jaksan. Lainasin kirjastosta myös Sookie Stackhouse -novellikokoelman, ehkä sen avulla voisi yrittää palautua tähän maailmaan taas takaisin.

Jaana Kapari-Jatta:
Pollomuhku ja Posityyhtynen (2008)

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen (2008)

Pollomuhku ja Posityyhtynen (2008)
Tammi
164 s.
kieli: suomi
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Aloitellessani J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen suomentamista en todellakaan osannut arvata millainen kysymystulva minua odotti."

Harry Potteria lukiessa (ääneen lukeminen edelleen kesken, ollaan kyllä menossa jo toiseksi viimeisessä luvussa!) tuli syystä tai toisesta mieleen tämä kirja. Luin sen aikoinaan suurimmassa Potter-villityksessäni, mutta muistikuvani olivat hämärät kirjan sisällöstä. Päätin siis lainata sen uudestaan kevyeksi välilukemiseksi, kun tuo Rautalohikäärmeen tytär edelleen tökkii (puolessa välissä olen kyllä jo, eli luovuttaminen ei ole toistaiseksi mielessä!)

Jaana Kapari-Jatta, ainoa suomentaja jonka nimen muistan (voi häpeä), kertoo kirjassaan Harry Potter -sarjan suomentamisesta. Kirjassa on yli 40 muutaman sivun lukua, joissa Kapari-Jatta kertoo joko yleisesti kääntämisestä vastaamalla kysymyksiin tai sitten kertoo tarkemmin jonkin keksimänsä sanan tarinan.

"Huispaus. -- Rakensin sanan huis-alusta, joka on nopea sanoa ja tarkoittaakin jotakin nopsaa, huis pois! Lisäksi huis viittaa luutaan, jolla voidaan huiskia, huis huis, roskia pois. Lopun paus tulee sieppauksesta ja myös tekee sanasta uskottavan ja sopivasti velhomaisen urheilulajin nimen."

Minusta kirjan aihe on erittäin mielenkiintoinen ja minusta oli kiinnostavaa tietää millä tavoin Kapari-Jatta oikein päätyi suomentajaksi. Harmitti vain, että tarina jäi lyhyeksi, olisin voinut lukea aiheesta enemmänkin. Kyllä minua kiinnostaisi ihan nämä "tylsätkin" yksityiskohdat, mm. miten hänen ihan ensimmäisen kirjan kääntäminen onnistui. Kapari-Jatta kuitenkin keskittyy kirjassa nimenomaan Potter-kirjojen kääntämiseen, vaikka ei käykään jokaista kirjaa yksitellen läpi. Kirja ei juurikaan/ollenkaan spoilaa Potter-kirjoja, siinä käydään läpi suurimmaksi osaksi nimiä mutta ei tapahtumia.

Vaikka ei olisikaan lukenut Potter-kirjoja eivätkä ne kiinnostaisi, niin minusta tämä kirja on hyvä ja lyhyt esittely siihen millaista suomentajan arki voi olla. Kapari-Jatta kirjoittaa rennosti ja kevyesti ja kirjan luki nopeasti. Itse olisin kyllä halunnut vähän enemmänkin selityksiä; joillakin sanoilla on vain yhden sivun tarina. Kapari-Jatta kyllä selittää, ettei tajunnut aikoinaan säästää muistiinpanojaan, ja siksi jälkikäteen selittely, miten päätyi tähän ja tähän sanaan, oli vaikeaa.

En sitten tiedä johtuiko toisesta lukukerrasta, mutta kirja tuntui nyt vähän turhan alleviivaavalta, kun joitakin kääntämisjuttuja toistettiin monta kertaa uudelleen. Tietenkin se on vain hyvä asia, jos ei tiedä kääntämisestä yhtään mitään, tämä kirja on hyvä varsinkin heille. Se, ja kirjan lyhyys, kuitenkin vähensi hieman lukukokemuksen iloa.

Onkohan tällaisia rentoja, kääntämisestä kertovia kirjoja enemmänkin? Kiinnostaisi lukea, vaikka kääntäjäksi en haluakaan. Ennen tämän kirjan lukemista unelmoin siitä välillä, mutta Kapari-Jatta sai minut toisiin ajatuksiin, liian rankkaa minun pääkopalleni!

Life according to fable's bookshelf

Pientä hiljaisuutta tässä on ollut blogin osalta, vaikka kirjoista en olekaan pitänyt täysin lomaa. Uhrilampaiden jälkeen aloiteltiin avokin kanssa Harry Potter ja Viisasten kivi, jonka ääneen lukeminen on pikku hiljaa edennyt. Jos yksin sitä lukisin, olisi kirja luettu jo aikaa sitten, mutta kun tuo toinen ei ole yhtä innokas lukemaan/kuuntelemaan, niin Potteria on luettu tahdilla 1 luku kahdessa illassa...

Itselleni olin kyllä lainannut lohikäärmeaiheisia kirjoja pahimpaan fantasianälkään (jotenkin Game of Thronesin uusimman kauden jättämää tyhjää aukkoa piti paikata), mutta kauan kesti aloittaa uutta kirjaa. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun joku kirja kiinnostaa, mutta jokin kuudes aisti estää siihen tarttumasta juuri sillä hetkellä -- joko ollaan kiinni edellisen luetun kirjan maailmassa tai sitten haluttaisi lukea jotain toista kirjaa. Tässä tapauksessa olisi haluttanut vain ahmaista Viisasten kivi nopeasti!

Junamatkalla sain kuitenkin vihdoin aloitettua Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tyttären, joka ei ole tähän mennessä ollut yhtään sellainen kuin odotin. Siitä sitten myöhemmin.
Kotona käydessäni pääsin kosketuksiin kirjahyllyni loppujen kirjojen kanssa, joten pääsin nyt itsekin tekemään tämän "haasteen"! Ideahan siis on vastata kysymyksiin nokkelasti käyttämällä vain kirjannimiä, jotka löytyvät omasta kirjahyllystä. Jotkut kysymykset olivat yllättävän vaikeita eikä mikään kirja tuntunut sopivan siihen. Tässä kuitenkin vastaukseni:

-----------------------------------------------

Are you a male or female?
Lapsi muiden joukossa

Describe yourself?
Labyrintti

How you feel?
Onko tämä muka hauskaa?

Describe where you currently live:
Verkottunut ihmiskunta

If you could go anywhere, where would you go?
Houses of Asia

Your best friend is?
Esikoinen

Your favorite color is?
(tähän ei vain sopinut mikään...)

What's the weather like?
Listen, the wind

Favorite time of day?
Kaikennielevä keskiyö

If your life was a TV show, what would it be called?
Frankenstein

What is life to you?
Great Expectations

Your relationship?
Huumaa

Your Fear?
Vieras

If you could change your name, you would change it to?
Peter Pan

Thought for the day?
Suomen kieli - who cares?

What is the best advice you have to give?
Lohikäärme vie aikojen taa

How would you like to die?
A Happy Death

Your soul's present condition?
Päiväkummitus kohtaa kummituksen

Your motto?
Om jag kunde drömma

5: A book that makes you happy

Kun ajattelen kirjaa, joka tekee minut iloiseksi, ensimmäisenä tulee mieleen Peter Pan (se lyhentämätön versio Raikuleineen). Vaikka luinkin sen vasta yläasteikäisenä, se tuo sen ihanan nostalgiantunteen joka kerta kun luen sitä. Asiaan vaikuttaa tietysti myös Disneyn valta ja vaikutus lapsuudessani ja japanilainen tv-sarja Peter Panin seikkailut, jota näytettiin Suomessa Yleisradiossa ja joka ilmestyi VHS:lle vuonna 1991.

Kuka muu katsoi tätä pienenä?

Mainitsin Peter Panin kuitenkin jo kohdassa 2: A Book that you've read more than 3 times , niin valitsenkin tähän kohtaan haastetta Tove Janssonin Muumit. En ole lukenut Muumi-kirjoja pitkään aikaan, ja itseasiassa niitäkin vain muutaman, mutta Muumi-sarjakuvia olen lukenut melkein kaikki. Keskeytin lukemisen jossain vaiheessa, kun Lars Janssonin tyyli alkoi puskea liikaa esiin minun makuuni.

Muumeissa ilostuttaa heidän suhtautumisensa elämään ja se musta huumori, joka iskee ainakin minuun. Olen luetuttanut parin stripin verran Muumi-sarjakuvia ei-suomalaisille ystävälleni, mutta harvoin he ovat ymmärtäneet niissä piilevän hauskuuden. Muumeista ihanan tekee myös tämä salainen ainesosa, nostalgia. Se ei mielestäni kuitenkaan vähennä Muumien arvoa, ei yhtään, edelleenkin Muumeilla on annettavanaan hyviä filosofisia elämänohjeita. Ainakin minulle!

4: Favourite book of your favourite series

Lempisarjakseni mainitsin siis Garth Nixin Vanha valtakunta -trilogian (tunnetaan myös nimellä Abhorsen) ja sen kolmesta kirjasta keskimmäinen, Lirael, on ehdottomasti suosikkini. Kuten aikaisemmin sanoin trilogia kertoo 1900-luvun "Englannista" ja fantasiamaailmasta, joita erottaa muuri. Ensimmäisen osan Sabrielin tarina lähtee tämän muurin taiattomalta puolelta, mutta toinen osa alkaa tästä magiaa omaavasta maailmasta, kaukaa muurilta. Korkealla pohjoisessa jäätiköillä asuu Clayrien suku, jotka ovat näkijöitä. Teini-ikäinen Lirael on yksi heistä, mutta ei kuitenkaan. Hänen äitinsä oli Clayr, mutta jostain syystä Lirael eroaa heistä moneltakin osalta ja tuntee itsensä hylkiöksi.

Sitten se paras osa: hän hankkii työpaikan jäätikön kirjastosta, jotta saisi jotain mielekästä tekemistä. Nixin luoma kirjasto on aivan ihana. Se on täynnä salaisuuksia ja on joskus jopa vaarallinen. Se ei pidä sisällään pelkästään kirjoja vaan paljon muutakin, ja se on täynnä salaisia ovia, joita kukaan ei ole satoihin vuosiin avannut. Tätä labyrinttiä Lirael alkaa tutkia ja olin ihan täysillä mukana. Varsinkin Nixin kuvailema taikuus oli juuri sellaista, mistä fantasiassa pidän.

Pidän tottakai myös Sabrielista, mutta Liraelin hahmoon samaistun enemmän. Tähän kirjaan ei ole myöskään tungettu pakollista romanssia, kyse on vain Liraelista ja hänen uudesta ystävästään. Abhorsen sitten kolmantena kirjana kasaa kaikki juonenkäänteet yhteen, mikä ei tee siitä heikkoa juonenkannalta, mutta siinä niin monet hahmot saavat sivuaikaa. Liraelissa kivaa on se, että keskitytään yhteen hahmoon.

Tekemääni fanarttia. En omista käyttämiäni kuvia enkä fontteja.

Life according to your bookshelf

Löysin tämmöisen aikaa sitten (en muista mistä) ja halusin jakaa tämän muidenkin kirjabloggaajien iloksi. Itse en oikein voi vielä vastata näihin kysymyksiin, koska varsinainen kirjahyllyni on edelleen vanhempieni huomassa eikä minulla nykyisessä asunnossani ole paljon yhtään kirjoja. Minun täytynee siis odottaa että pääsen käymään kotona, että voin edes yrittää olla nokkela! Jos ette ole tätä vielä tehneet, niin tehkää ihmeessä, olisi hauska lukea mitä vastauksia olette keksineet :)

--------------------------------------

Vastaa näihin kysymyksiin nokkelasti käyttämällä vain kirjannimiä, jotka löytyvät kirjahyllystäsi!

Are you a male or female?

Describe yourself?

How you feel?

Describe where you currently live:

If you could go anywhere, where would you go?

Your best friend is?

Your favorite color is?

What's the weather like?

Favorite time of day?

If your life was a TV show, what would it be called?

What is life to you?

Your relationship?

Your Fear?

If you could change your name, you would change it to?

Thought for the day?

What is the best advice you have to give?

How would you like to die?

Your soul's present condition?

Your motto?

3: Your favorite series

Tämä haaste alkaa mennä vaikeaksi! Katsoin, että helppoja kohtia joo, mutta aina kun alan tarkemmin miettimään niin en keksikään mitä vastata. Trilogioita on tullut paljon luettua, mutta lasketaanko niitä sarjoiksi? No, kyllä tai ei, minä lasken, muuten tästä ei tule mitään. Jos trilogioita ei laskettaisi mukaan, niin mieleeni tulisi vain Harry Potterit, Sookie Stackhouse ja Sweep-kirjasarjat, mutta en voi kutsua mitään noista ultimate lempisarjakseni. Pottereista olen etääntynyt ja nuo kaksi muuta ovat enemmänkin viihdekirjallisuutta. Nautin kyllä niiden lukemisesta, mutta niiden kikka minun kohdallani perustuu lähinnä siihen, että minut on saatu koukkuun ja nyt luen vain sen vuoksi, että haluan tietää mitä päähenkilölle tapahtuu. Kaikista helpointa tähän olisi sanoa George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarja, mutta eipä sitä voi oikein laskea, kun olen lukenut vasta ensimmäisen kirjan!

Hyllystä löytyneitä kirjasarjoja.

Lempparitrilogioista mitä tulee mieleen on Philip Pullmanin Universumin tomu ja Garth Nixin Vanha valtakunta. Näistä kahdesta voittaa ainakin tällä hetkellä Vanha valtakunta, koska luin sen tässä äskettäin (lue: kahden vuoden sisään) ja se on paremmin muistissa. Viimeksi kun luin tätä trilogiaa, raahasin kirjat jopa kouluun mukaan ja luin jokaikisellä pienellä tauolla niitä. Sain vähän outoja katseita osakseni ja minua pyydettiin selittämään miksi hihittelin, mutta en malttanut! Olen lukenut nämä kirjat kyllä vasta kahdesti ja tarkoitus olisi lukea nämä taas kohta uudestaan. Harmillisen harva tätä trilogiaa tuntee, minulla on vain yksi tuttu, joka on myöskin nämä lukenut. Eikä näistä löydy hirveästi fanarttia! Unelmoin aina välillä, että näistä tulisi elokuva ja siksi olisi kiva katsoa, mitä muut fanit ovat ehdottaneet näyttelijöiksi, mutta ei sellaisia löydy...

Kyseessä on siis fantasiasarja, jonka maailmassa meidän maailmamme (1900-luvun Englanti) ja fantasiamaailma on erotettu suojelevalla muurilla. Ensimmäisessä osassa Sabriel-niminen 18-vuotias tyttö lähtee matkaan muurin vaarallisemmalle puolelle, kun hänen isänsä, manaaja, katoaa. Kirjassa on jännitystä, eläviä kuolleita ja puhuvia "eläimiä" -- mitä muuta voisi toivoa! Heh. Sarjassa on tietty omat heikkoutensa, mutta suurimmalta osin pidän näistä kovasti.

1.osa Sabriel ilmestyi vuonna 1995, 2.osa Lirael vuonna 2001 ja 3.osa Abhorsen vuonna 2003. Wikipedia väittää, että jo kauan aikaa huhuttu 4.osa Clariel ilmestyisi ensivuonna ja toivon todellakin, että ilmestyy! Minusta trilogia kyllä loppui hyvin eikä olisi tarvinnut jatkoa, mutta kun lempparista on kyse, niin sitä haluaisi ikuisesti jatkaa hahmojen kanssa. Siksi en valita!