Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva (1945)

Muumit ja suuri tuhotulva (1992, 2. painos) / Småtrollen och den stora översvämningen (1945)
WSOY
54 s.
kansi: Tove Jansson
kieli: suomi (suomentanut Jaakko Anhava)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Oli varmaan jo iltapäivä eräänä elokuun lopun päivänä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä saapuivat suuren metsän sisimpiin sopukoihin."

Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa. Olin kyllä kuullut tästä, ensimmäisen kerran yläasteella, mutta jostain syystä silloin päätin, että kirja kuulostaa tylsältä (vaikka muumifani olinkin). Muistaakseni tässä kirjassa oleva Toven piirrostyyli tuntui silloin kovin oudolta -- verrattuna animaation tyyliin. Nyt en voisi olla enempää eri mieltä. Olen alkanut pitää enemmän Toven vesivärimäisen soljuvasta ja "rosoisesta" tyylistä kuin animaation täydellisen pyöreistä ja väritetyistä muumeista. Varsinkin Toven tussityöt ovat ällistyttäviä, rakastan niitä yksityiskohtia.

Muumit ja suuri tuhotulva -kirjassa Muumipeikko ja Muumimamma etsivät Muumipappaa, joka on lähtenyt hattivattien matkaan. He joutuvat monen moneen seikkailuun, pääsevät juomaan vihreästä limonaatijoesta, purjehtivat merenpeikkojen kanssa, saavat uusia ystäviä ja lopulta löytävät Muumipapan ja kauniin pienen laakson...

Tämä oli ensimmäinen muumikirja, minkä Tove Jansson kirjoitti. Minusta se on oikein suloinen pieni lastenkirja. Siinä tapahtuu paljon iloisia asioita, mutta myös surullisia; tapahtumia ei selitetä paljoa, mutta ei niitä tarvitsekaan. Se tuli yllätyksenä, että muumit asuivat ennen kaakeliuuneissa (vaikka kyllähän animaatiossa siihen suuntaan jotenkin viitattiinkin esi-isäjaksoissa...). Tämä kaakeliuunikohta tuntui senkin vuoksi oudolta, että siinä viitattiin ihmisiin:

"Niinä aikoina he asuivat yhdessä talonpeikkojen kanssa ihmisten kodeissa, yleensä kaakeliuunien takana." "—Tiesivätkö ihmiset meistä silloin? kysyi Muumipeikko. —Jotkut', vastasi hänen äitinsä. —Enimmäkseen he huomasivat meidän kylmänä tuulahduksena niskassa—yksin ollessaan."

Olen aina ajatellut, että Muumimaailma on oma maailmansa, johon meidän maailman ihmiset ei kuulu. Tai siis kyllähän Muumilaaksossa asuu ihmisiä, mutta he ja muumit ovat samankokoisia. Edellä mainitussa kohdassa sai taas sen kuvan, että muumit ovat pienempiä kuin ihmiset ja vähän niin kuin suomalaisen vanhojen uskomuksien pienet tontut ovat (niitä ei koskaan näe, mutta salaa ne nurkissa kipittävät). Kirjan alkuperäisessä nimessä kylläkin mainitaan "småtrollen" ("pikkupeikot"), mistä ainakin minä saan erilaisen mielikuvan kuin muumeista. Kirjan nimenhän tosin päätti kustantaja eikä Tove, kuten kirjan esipuheessa kerrotaan.

Minusta tuntuu, että lapset pitäisivät tästä enemmän kuin minä, mutta oli silti mielenkiintoista lukea tämä Toven ensimmäinen "happy end" -tarina ja huomata yhtäläisyyksiä Toven tuleviin muumitarinoihin. Muun muassa muurahaisleijonan kuoppaan tippuminen ja tulvasta pelastuminen, tässä kirjassa ne olivat kuin miniversioina.

Hauska yksityiskohta, että Tove on piirtänyt mukaan Fazerin suklaata.

Osallistun tällä kirjalla Opuscolo-blogin ylläpitämään Janssonin kirjakiusaus -haasteeseen. Ensimmäinen askel kohti homssuista elämää otettu!

Haastevastaus: Muumikirjat ja minä

Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa heitti minulle muumihaasteen, joka alunperin lähti Opuscolon blogista. Tove Janssonin juhlavuodesta on ehtinyt mennä jo pari kuukautta, mutta en ole saanut vielä Vuosi Toven matkassa -haastetta etenemään. Pari muumikirjaa tässä on kuitenkin kesken, joten en ole ollenkaan huolestunut miten tämä haaste etenee minun osaltani.

Haasteen säännöt (kopioitu Opuscolo-blogista):
- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

_____________________________

Muumikirjat ja minä

Lapsuudessani en muista minulle luettaneen yhtään muumikirjaa. Muumi-innostukseni lähti ihan täysin kaikkien tuntemasta japanilaisesta animaatiosarjasta. Jokainen jakso oli pakko katsoa, ja jos olin harrastuksissa jonkin jakson aikaan, piti jakso nauhoittaa. Noh, piti oikeastaan muutenkin. Näitä jaksoja sitten katsoin uudestaan ja uudestaan, että jossain vaiheessa vhs-kasettien kelaaminen ei enää onnistunut. Voi sitä tuskaa, kun en voinut enää katsella yhtä lempijaksoani, jossa muumimamma ottaa "vampyyrin" hoiviinsa... Myös Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuva oli kovassa kulutuksessa. Sen katsoin joka joulu ja omistanpas sen nyt dvd:lläkin.

Lapsena kävin paljon myös Tampereen Muumimuseossa ja minulle nimenomaan se oli "muumimaailma", ei se Naantalin. Kaikki Tove Janssonin työt eivät silloin iskeneet, mutta huhuh kuinka pystyinkin tuijottamaan niitä pienoismalleja tuntikausia. Ne yksityiskohdat ovat vain niin upeita. Edelleenkin tämä muumimaailma on minulle rakas paikka, vaikka viime vuosina en olekaan päässyt ihailemaan Toven töitä.

Ensimmäisen muumikirjani taisin lukea vasta ala-asteen loppupuolella. Muistan menneeni äitini kirjahyllylle, niin kuin joskus tein, selailemaan "viisaita aikuisten kirjoja". Sieltä löysin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kirjan, joka kiinnosti näkymättömästä lapsesta kertovan animaatiojakson vuoksi. Luin kirjan yhdeltä istumalta, vaikka silloin hiukan harmitti kuinka kirjan tyyli oli ihan erilainen animaatioon verrattuna. Tunsin itseni kuitenkin niin aikuiseksi lukiessani sitä! Muistan pitäneeni eniten Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin -tarinasta. Aluksi sen tuntui ahdistavalta, mutta sitten loppua lukiessa tulikin hyvä mieli, kun Vilijonkka kohtaa myrskyn.

Tuon kokemuksen jälkeen olen ollut innoissani myös muumikirjoista ja varsinkin sarjakuvista. Monen monta esitelmää olen koulussa pitänyt Tove Janssonista. En ole lukenut muumikirjoja pitkään aikaan, mutta voisin sanoa, että tällä hetkellä Muumi ja pyrstötähti on suosikkini. Kaikkia kirjoja en ole lukenut, mutta hyvä niin, ehkä saan kokea yllätyksiä tänä vuonna Vuosi Toven matkassa -haasteen parissa!

Haastan seuraavat blogit:

Todella vaiheessa / Reta
Matkalla Mikä-mikä-maahan / Anna J
La Petite Lectrice / Katri

Toivottavasti pidätte muumeista! :)

Ursula K. Le Guin: Maameren velho (1968)

Maameren velho, Maameren tarinat #1 (1976) / Wizard of Earthsea, The Earthsea Cycle #1 (1968)
WSOY
227 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Gontin vuorisaari, jonka ainut huippu nousee orpona yli puolitoista virstaa myrskyjen riepotteleman Koillismeren pinnasta, on kuulu velhoistaan."

Luin tämän ensimmäisen kerran joskus lukioikäisenä, kun Ghiblin elokuva Maameren tarinat (jap. ゲド戦記, Gedin sotakronikat) sai minut innostumaan Ursula Le Guinin luomasta maailmasta. Elokuva oli mielestäni keskinkertainen, mutta Le Guinin kirjoihin ihastuin. Jätin kuitenkin silloin lukemisen kesken toiseen kirjaan, kun kolmannen kirjan teinipoika päähenkilönä ei innostanut. Päätin tällä kertaa kuitenkin kokeilla uudestaan josko pääsisin toista kirjaa pidemmälle.

Kirjan päähenkilö on nuori poika Duny, joka asuu yhdessä Maameren saarista, Gontissa. Duny näyttää taipumuksensa velhouteen jo nuorena auttaessaan kyläänsä puolustautumaan Kargin ryöväreitä vastaan. Hän aloittaa taikuusopintonsa ensin pahaisen naapurinmuorin opissa, mutta mutkien kautta päätyy Roken saaren Velhojen kouluun. Duny, jota kutsutaan nyt Varpushaukaksi, oppii taitavaksi velhoksi. Hän osaa nostattaa tuulen ja tehdä illuusioita, mutta sitten hänen kokemattomuutensa saa hänet vapauttamaan pahuuden varjon...

Olen kuullut tästä kirjasta eriäviä mielipiteitä. Kieli on vanhahtavaa, tarina on lyhyt ja pinnallinen, hahmoista ei saa otetta... Minä kuulun kuitenkin siihen joukkoon, joka pitää tästä kirjasta paljon. Siitä kyllä olen yhtä mieltä, että kirja on aivan liian lyhyt! Välillä ärsytti se, kun jokin tulevaisuudessa tapahtuva uskottomattoman jännittävä seikkailu kuitataan vain yhdellä lauseella -- alkoi kismittää, että eikö tästä hurjasta seikkailusta voisi kertoa enemmänkin kun piti kerran mainita! Toisaalta mielestäni hyvä ratkaisu, että lukijan mielikuvitukselle jätettiin tilaa, mutta hetkittäin toivoin, että jostain tapahtumasta olisi selitetty enemmän.

Le Guinin luoma maailma on mielestäni todella mielenkiintoinen. Minusta oli ihanaa seurata Varpushaukan matkaa sisäkannessa olevasta kartasta, joka on todella tarkasti suunniteltu. Ihanaa aina kun kirjailija jaksaa panostaa luomaansa maailmaan. Tarina on kirjoitettu melkein 50 vuotta sitten, mutta edelleen se toimii ja mielestäni nykyajan lapset/nuoret voisivat hyvin ottaa tämän lukemistoonsa Potterien rinnalle (jokuhan Pottereita väittikin kopioksi tästä kirjasta; muutama yhteneväisyys on, mutta itse en kyllä ihan kopioksi väittäisi).

Ymmärrän kyllä sen, miksi joku sanoisi, että henkilöistä tai tarinasta ei oikein saa otetta. Tarina on periaatteessa kirjoitettu melko yksinkertaisesti eikä se syvenny hirveästi mihinkään, vaikka tapahtumia onkin paljon. Näen sen, mutta minua se ei haitannut yhtään. En tiedä luinko satuinko vain lukemaan tämän kirjan juuri oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa, mutta jotenkin tämä tarina iski minuun tosi hyvin. Minulla se toimi, että sain paikata tyhjät kohdat omalla mielikuvituksellani ja oikeastaan se oli rentouttavaa. Voisikohan sanoa, että tarina oli filosofisen yksinkertainen? Suosikkiasioitani oli varsinkin Varpushaukan vapauttama varjo ja se koko tarina varjon ympärillä. En tiedä oliko varjon tarkoitus olla symbolinen, mutta pidin sitä sellaisena ainakin osittain, ja minusta se koko idea oli jotenkin vain niin hyvä!

Vaikka pidinkin tästä kirjasta paljon ja tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, joiden pariin voin palata vielä kahdenkin lukukerran jälkeen, ihan viittä tähteä en raskinut antaa. Ihailen Le Guinin mielikuvitusta, mutta silti jokin pieni juju tästä kirjasta puuttui, että olisin täydet pisteet antanut. Fiiliksestä kiinni.

P.S. Mielestäni kansi on aivan kauhea. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että se on 70-luvulla tehty... Halusin lainata uudemman painoksen (on kiva kun on jotain kaunista katseltavaa), mutta se oli valitettavasti jo lainassa.

Talven luetut 2013-2014

Näin se aika kiitää. Vaikka tuntuu siltä, etten ole ehtinyt lukea yhtään mitään viime aikoina, niin kyllähän tässä listassa silti muutama kirja on. Listasin myös muutaman sarjakuvan, josta en blogannut. Tässä siis lukemani kirjat (ja sarjakuvat) joulukuun (2013), tammikuun ja helmikuun (2014) ajalta:

Patricia C. Wrede:
Lohikäärmeen etsintä (1991)

Bill Willingham:
Fables, The Deluxe Edition, Part Two (2010)

Meg Cabot:
Abandon (2011)

Ursula K. Le Guin:
Maameren velho (1968)
Atuanin holvihaudat (1971)

_________________________

BLOGGAAMATTOMAT:

Rei Hiroe:
Black Lagoon vol. 1-5 (alunperin 2002-, Suomessa 2009-)

Tämä väkivaltainen "nuorten miesten" sarjakuva kertoo sekalaisesta palkkasoturiryhmästä, joka toimii Kaakkois-Aasian merillä 1990-luvulla.
Olin tästä innostunut teini-ikäisenä, mutta jostain syystä sarja jäi kesken. Päätin yrittää uudelleen, mutta huonoin tuloksin. Tarina oli alusta asti väkivaltainen, mutta kun soppaan heitettiin mukaan pedofiliaa ja murhaavia lapsia, minulta meni lukemisesta maku. Voin uskoa, että sarjassa myöhemmin ilmenee syvällisempikin tarina, mutta tässä vaiheessa tapahtumat tuntuivat vain huomionhaulta, tyyliin "mitäs shokeeraavaa keksisi tällä kertaa".

Rumiko Takahashi:
Inuyasha vol. 1-20

Tämän tarinan keskiössä on 15-vuotias uudelleensyntynyt papitar ja puolidemoni, jotka seikkailevat Sengoku-kauden (1450-1600) Japanissa.
En oikein innostunut tästä tämän ilmestyessä, mutta nyt voisin ahmia tätä tarinaa koko ajan! Hahmoista löytyy jopa syvyyttä, vau. Tarinassa on kauhupiirteitä, mikä vuoksi se ei aivan lapsille sovi, ja siitähän minä tykkään. Tarina pitää myös romantiikannälkäisen puoleni kylläisenä. Sitä ei ole liikaa eikä se ole kliseistä, ja jos se välillä siihen suuntaan viittaakin, on aika mätkiä hirviöitä. Oiva yhtälö minulle! Vähän tosin on ollut näkyvissä toistoa, joten saa nähdä kuinka kauan sarja pysyy hyvänä.

Yuu Watase:
Fushigi Yuugi vol. 1-3

Tässä 15-vuotias tavallinen koulutyttö lukee outoa kirjaa, jolloin päätyy keskiaikaista Kiinaa muistuttavaan maailmaan, jossa häntä pidetään legendaarisena rauhaa tuovana Suzakun neitona.
Tämänkin otin uudelleen luentaan. Muistaakseni tämä oli ensimmäisiä romanttisia sarjakuvia, joita luin, ja olin aivan tämän lumoissa sen ilmestyessä. Nyt vanhempana lumoa ei löydy. Suoraan sanottuna vain kliseistä tyttöjen sarjakuvaa.

__________________________

KESKEN JÄÄNEET:

Jätin kesken Patricia C. Wreden Lohikäärmeen retkikunnan. Alusta alkaen oli samanlainen fiilis kuin edellistäkin kirjaa luettaessa, mutta silti päätin antaa kirjalle mahdollisuuden ja pakotin itseni jatkamaan. Luin kirjaa aika nopeasti puoleen väliin asti, mutta sitten luovutin, koska en vain löytänyt enää mitään syytä jatkaa. Ihan ok tarina ja nuorempana olisi varmasti iskenyt paremmin, mutta jatko-osat eivät vain pysyneet yhtä hauskoina kuin ensimmäinen osa.

Aloitin myös lukemaan Mats-Eric Nilssonin Aitoa ruokaa La petite lectrice -blogin Katrista esimerkkiä ottaen. Teksti on tosiaan kuitenkin aika rankkaa (jopa pientä pakokauhun fiilistä on ollut ilmassa...), joten pyrin lukemaan kirjaa pikku hiljaa enkä usko että se koskaan blogiini päätyy.

Meg Cabot: Abandon (2011)

Abandon, Abandon Trilogy #1 (2011)
Macmillan Children's Books
296 s.
kieli: englanti
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★

"Anything can happen in a blink of an eye."

Pitkästä aikaa tuntui siltä, että nyt on YA-kirjan aika. Tämä kiinnitti huomioni kirjastossa kannen perusteella, mielestäni se on kaunis. Pidän myös siitä, että kirjassa ei ole takakansitekstiä, vain pelkkä huomion herättävä lause, joka alkaa etukannessa ("She knows what it's like to die...now Death wants her back"). Luin sisäkansitekstin ja huomattuani sen käsittelevän kuolemaa, kuolemasta heräämistä ja "manalaa", kiinnostuin! (vaikka teksti olikin hämäävä eikä täysin vastannut juonta.) Minua on aina kiinnostaneet erilaiset teoriat kuolemasta, Kuolemasta ja helvetistä. Siksi esimerkiksi pidän paljon Constantine-elokuvasta, niistä pienistä yksityiskohdista (kylpyamme+kissa!) jotka liittyvät helvettiin, vaikka kokonaisuudessaan elokuva vähän keskitasoa onkin.

Tätä kirjaa lukiessa kuitenkin tuntui, että olen kasvanut YA-kirjoista yli. Tai pikemminkin mietin, että ovatko kaikki lukemani nuorten kirjat olleet näin pinnallisia ja ärsyttäviä. On kyllä perin mahdollista, että nuorempana en olisi kiinnittänyt mitään huomiota näihin niin sanottuihin ärsyttäviin kohtiin...

Abandon kertoo 17-vuotiaasta Piercesta, jonka sydän lakkasi sykkimästä pari vuotta sitten puolen tunnin ajaksi. Tuona aikana hän näki pelottavan maailman ja salaperäisen pojan, jolta hän pääsi pakenemaan juuri ja juuri. Palattuaan henkiin lääkärit ja muut sanoivat, että hän näki vain unta, mutta Pierce tietää, että nyt tuo poika seuraa häntä ja haluaa viedä hänet takaisin...

Luin tämän kirjan kolmessa osassa. Aluksi luin noin 30 sivua, kunnes tulin kohtaukseen, joka turhautti minua erittäin paljon: päähenkilö Pierce alkaa ihailla nuoren pojan hauiksia ja vartaloa, vaikka edelliset sivut ovat pohjustaneet juuri päinvastaiseen; siihen että poika jahtaa Piercea, on stalkkeri ja näin ollen pelottava, ja Pierce kertookin pelkäävänsä tätä. Nina Mari kirjoittaa tästä ilmiöstä, ristiriitaisista suhteista nuortenkirjoissa, mielestäni hyvin tämän postauksen loppupuolella. Piercen ja pojan "suhteessa" näkyy kirjan loppupuolella hivenen järkeäkin, mutta muuten tämä ristiriitaisuus ärsytti minua enkä pystynyt samaistumaan heidän tunteisiinsa.

Kokonaisuudessaan tarina on minusta kuitenkin mielenkiintoinen ja loppujen lopuksi se onnistui imaisemaan minut mukaansa. Kuitenkin annoin tälle kirjalle vain kaksi tähteä; yhden tähden vähensin kirjoitustyylin, vai miten sen sanoisi, juonenrakenteen vuoksi. Tyylissä, missä kerrotaan menneisyydestä takautumina, ei ole mitään vikaa -- jos sitä osaa käyttää oikein. Hyvin kirjoitettuna se tuo kutkuttavaa jännitystä tarinaan, kun ei tiedä mitä on tapahtunut, mutta saa tietää siitä pikku hiljaa. Tässä kirjassa tämä tyyli ei kuitenkaan toiminut. Minusta kirjailija lähti aivan liian kaukaa purkamaan juonivyyhtä, ja aivan liian hitaasti ja sekalaisessa järjestyksessä. Uskon, että tarkoituksena oli pitää lukijaa jännityksessä, jotta tämä olisi aivan kikseissä, kun itse asia sitten lopulta kerrotaan -- mutta minulle näin ei käynyt. Kakku ehti aina lässähtää ennen paljastusta.

Kirja siis alusta huolimatta yllätti minut positiivisesti tarinallaan, vaikkei niin tehnytkään rakenteen osalta. Aion antaa jatko-osalle mahdollisuuden, kun se kirjastosta löytyy; muuten kyllä taitaisi jäädä lukematta.

Bill Willingham: Fables, The Deluxe Edition, Book Two (2010)

Fables, The Deluxe Edition, Book Two (2010) [originally published in single magazine form as FABLES 11-18 and FABLES: THE LAST CASTLE (2003)]
Vertigo Comics
259 s.
kieli: englanti
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★ 

Taas ihan hyvä sarjakuva. Nautin sen lukemisesta sillä hetkellä kun luin sitä, mutta tämä pölyyntyi kyllä kauan yöpöydällä ennen kuin sain lukaistua sen loppuun. Tarinassa on kyllä jännittäviä tapahtumia, mutta niitä ei kerrota mielestäni tarpeeksi jännittävästi. Jotenkin kerronta ei minuun iskenyt -- kaipasin enemmän sitä tunnetta, joka saa kääntämään sivuja kädet täristen ja jalat innosta hytkyen. Kylläkin se kohta, jossa Kultakutri näytetään taas ja se, jossa ratsuhiiripoliisi pakenee lilliputtinsa kera saivat minut hihkumaan innosta. Luku Storybook Love ja erityisesti Part One: The Mouse Police Never Sleep olivat  edellä mainituista syistä suosikkejani. Harmi vain, ettei useammat luvut innostaneet minua samalla tavalla.

Pidin siitä, että satuolentojen maailmasta ja heidän historiastaan kerrottiin enemmän, mutta kirjan alussa oleva Bag O' Bones -tarina tuntui turhalta -- vai jäikö minulta jotain huomaamatta, kun se tuntui täysin irralliselta?

Silmää hiveli se, ettei kaikki ruudut olleet samankokoisia palikoita, jotka on aseteltu täsmälleen samalle viivalle viivoittimen kanssa. Kyseessä oli kuitenkin tämä perus länsimaalainen tyyli, missä ei hirveästi uskalleta irroitella (köhmanganpuolustajaköh). Hyvää sarjakuvaa silti ja kyllä niitä vinojakin viivoja näkyi. Piirtojälki oli mielestäni hyvää, mutta alun jälkeen erittäin vaihtelevaa. Ensimmäisessä osassa en niinkään kiinnittänyt huomiota piirtäjien vaihtumiseen lukujen välillä, mutta tässä osassa se pisti liiankin paljon silmään. Tämähän kuitenkin ilmestyi alunperin pienemmissä osissa, silloin piirtotyylin vaihtuminen ei ole varmasti häirinnyt yhtä paljon.

Bigby Wolf luvussa 2...

...Bigby Wolf luvussa 4...

...sama herra 4 sivua myöhemmin luvussa 5.

Sarjakuvakirjan lopussa oli taas piirtäjien luonnoksia, mutta ilokseni myös pieni tarina siitä, miten Bigby Wolf saapui ihmisten maailmaan. Kuuden sivun mittainen tarina alkaa siitä, kun Bigby elää satumaailmassa vielä suden hahmossa. Kun hän huomaa jotain olevan vialla, hän alkaa seurata Vihollisen joukkoja ja yrittää auttaa muita hahmoja pakenemaan ihmisten maailmaan. Pidin tarinasta; oli kivaa vaihtelua, että tarinan taustoista kerrottiin ihan vain tekstin muodossa.

Tässä vielä lopuksi (taas) lukuja erottelevia kuvitussivuja, koska pakko näyttää teillekin. Aivan uskomattoman ihania, sanon minä:

Peukalo-Liisa, Punahilkka ja Little Boy Blue.