Ursula K. Le Guin: Kaukaisin ranta (1972)

Kaukaisin ranta, Maameren tarinat #3 (1977) / The Farthest Shore, The Earthsea Cycle #3 (1972)
WSOY
246 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Maaliskuinen aurinko leikki Suihkulähdepihan saarnien ja jalavien nuorissa lehvistöissä ja vesi ryöppysi ja pisaroi halki valojen ja varjojen."

Tämän lukemisen aloitin hiukan varovasti; viimeksihän juuri tähän kirjaan minulla tyssäsi Maameri-sarjan lukeminen. Tässä kirjassa on kyllä erilainen tunnelma kuin aikaisemmassa kahdessa, jotenkin synkempi, vaikka eihän niissäkään kyllä erityisen iloisia asioita tapahdu. Tähän mennessä tämä kirja on ollut tämän sarjan kirjoista "vaikein"; vaikea saada otetta päähenkilöistä, vaikeita pohdintoja ymmärtää, vaikea kirjoittaa mielipidettä! Voi kun olisi jaksanut tehdä muistiinpanoja...

Tässä sarjan kolmannessa kirjassa on taas eri päähenkilö. Tällä kertaa tarina alkaa siitä, kun Enladin nuori prinssi Arren tulee hakemaan apua Varpushaukalta. Enladissa taikuus on pikku hiljaa katoamassa, mutta pian selviää, että näin on käymässä myös muualla Maamerellä. Miksi velhot unohtavat taikuuden sanoja? Prinssi ja Varpushaukka lähtevät yhdessä vaaralliseen metsästykseen, etsimään syytä taikuuden katoamiselle.

Verrattuna kahteen aikaisempaan kirjaan, Maameren velhoon ja Atuanin holvihautoihin, tähän oli vaikeinta uppoutua. Huomasin kyllä, että osaksi se johtui siitä, että ihailemani taidokas Varpushaukka esitettiin ihan eri valossa, hänestä näytettiin myös haavoittuvaisempi puoli. Mikä oli tietysti hyvä asia, mutta aluksi sitä oli vaikea hyväksyä ("mitä, Varpushaukka ei olekaan täydellinen??") Ja mainitsemani tunnelma oli tosiaan synkempi, Prinssin mietteissä oli vaikea olla kun kaikki asiat meni koko ajan huonosti. Tietysti se sopi tarinan teemaan, mutta en ehkä ollut aivan oikealla mielellä tätä luettaessa.

Tämän sarjan kirjoissa on kaikissa ollut vähän filosofisia pohdintoja ja ajatuksia mukana, joita on kuultu muun muassa Varpushaukan suusta. Aikaisemmissa osissa nämä ajatukset saivat minutkin miettimään, mutta tällä kertaa aika moni "heitto" meni ohi. Luin jotain Varpushaukan lausumaa, tunnistin sen viisaaksi ajatukseksi elämästä -- mutta en ymmärtänyt sitä ollenkaan. Luulen kyllä, että tämä kirja vaatii hitaamman nielemisen. Olin niin innostunut halutessani saada tietää miten tarina etenee ja loppuu, etten tainnut kertaakaan hengähtää tämän lukemisen aikana. Vähän niin kuin aikoinaan Potterien kanssa; kun seuraava osa ilmestyi, se luettiin niin nopeasti kuin mahdollista, mitään sanavalintoja ei silloin pohdittu. Kielestä nauttiminen tuli yleensä vasta toisella lukukerralla.

Verrattuna aikaisempiin osiin, samaa intoa ei ollut tämän lukemisessa, mutta kuitenkin olin yhtä koukuttunut. Ehdottomasti luettava ja kuuluu tähän sarjaan hyvin. Vähän olisin kyllä järkyttynyt, jos olisin lukenut tämän kirjan sen ilmestymisvuonna. Kirjailijahan aikoi aluksi lopettaa sarjan kirjoittamisen tähän, ja 4. osa ilmestyikin vasta vuonna 1990 eli 18 vuotta myöhemmin (!). Olisi tällä fanilla ehtinyt hermot jo kiristyä :D

P.S. Kolmas kerta toden sanoo... eli ruma kansi taasen. Kannen aihe myöskin hieman ihmetyttää, valittu tapahtuma on nimittäin ihan kirjan lopusta ja olisi aikamoinen spoileri, jos tajuaisi mitä kuvassa tapahtuu. Vai onko tämä tapa ihan yleistä? Itseasiassa tulee mieleen muitakin kirjoja, joiden kannessa on lopputapahtuma...

Tove Jansson: Maailmanloppu tulee! (2007)

Maailmanloppu tulee! Tove Janssonin ensimmäinen muumisarjakuva Ny Tid -lehdessä 1947-48 (2007) / Jorden går under! Tove Janssons första muminserie i Ny Tid 1947-48 (1970, 1971)
Tigertext Ab/Ny Tid (Yliopistopaino)
79 s.
graafinen suunnittelu: Lena Malm
kieli: suomi (suomentanut Juhani Tolvanen)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

Tämän kirjan/sarjakuvan löysin selailemalla kirjaston kirjoja hakusanalla "Tove Jansson" ja "tietokirjat". Kirjan nimi lupasi "Tove Janssonin ensimmäisen muumisarjakuvan", joten pakkohan tämä oli lainata! Kirjan etsimisessä meni vain hetki, jotenkin en tajunnut että tietenkin tämä löytyisi aikuisten sarjakuvahyllystä...

Itse sarjakuvan lisäksi painoksessa on esipuhe, joka kertoo hieman tämän kirjan kokoamisesta, ja sarjakuvan jälkeen kirjan lopussa on mm. Toven haastattelu, jossa hän kertoo hänen ja Atos Wirtasen ystävyyssuhteesta (Tove piirsi tämän sarjakuvan Wirtaselle ja tämän Ny Tid -lehdelle). Oli esimerkiksi mielenkiintoista kuulla, että sarjakuvan oli tarkoitus olla pidempi, mutta Wirtanen oli ehdottanut, että muumien olisi hyvä pelastua aikaisemmin lukijoiden närkästymisen vuoksi (ilmeisesti silloiset lukijat eivät pitäneet Muumipapan kapitalistiviitteistä). Millainenhan tämä sarjakuva olisi, jos Tove olisi saanut jatkaa kuten alunperin aikoi?
Tove kertoo myös vähän siitä miten päätyi tekemään muumisarjakuvaa brittiläiselle The Evening News -sanomalehdelle; tämä minua eritoten kiinnosti. Hän kertoo mm. kuinka hän kuuli tarinan itsensä hirttäneestä sopimuspiirtäjästä juuri sen jälkeen, kun oli allekirjoittanut 7 vuoden sopimuksen sarjakuvapiirtäjäksi...

"omituisen" janoisia... ;)

Sarjakuva oli mielenkiintoista luettavaa. Tässähän on sama tarina kuin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjassa (joka ilmestyi sarjakuvaa vuotta aiemmin), mutta juonikuviot eroavat toisistaan joiltakin osin. Esimerkiksi tässä versiossa seikkailussa ovat mukana Tiuhti ja Viuhti, Nipsua kutsutaankin Hosuliksi, ja loppuratkaisu eli se miten muumit pelastautuvat pyrstötähdeltä on tässä sarjakuvassa täysin erilainen kuin kirjassa.

Käännökseen oli jäänyt muutama virhe, mutta eipä se paljoa häirinnyt. Tosin yllä olevan ruudun käännös "kaikin mokomin" kuulostaa oudolta... Miksi Hosuli huutaisi hirviölle "Kaikin mokomin"? Vaikka ilmeisesti se suora käännös onkin. Jos joku osaa selittää tämän kohdan, kuuntelen mielihyvin!

Vaikka sarjakuvan lukeminen oli mielenkiintoista, en nauttinut siitä samalla tavalla kuin Toven The Evening News -lehteen piirtämien sarjakuvien lukemisesta (vaikkakin tunnen ehkä hiukan syyllisyyttä tästä, koska nähtävästi Tove nautti enemmän Ny Tid -lehteen piirtämisestä...).
Tämän sarjakuvan lukeminen oli hiukan visuaalisesti raskasta. Toven tyyli ei ole tässä vielä yhtä "hiottu" ja totta puhuen minua häiritsi puhekuplien puuttuminen. Mutta enemmän kyllä häiritsi se, että etten osaa ruotsia niin hyvin, että olisin voinut lukea ruutujen tekstit. En jotenkin vain pystynyt lukemaan "soljuvasti", kun käännökset piti lukea ruudun alta. Sama fiilis, kun katsoo ulkomaista elokuvaa ja näyttelijöiden ilmeiden sijaan pitää keskittyä tekstityksiin. Tietenkin oli kiva nähdä Toven käsialaa (vaikka kaunokirjoituksesta onkin vähän vaikea saada selvää!).

Sarjakuvan viimeinen ruutu on mielenkiintoinen. Samanlaisen helminauhan muumit saavat myös Muumit ja suuri tuhotulva (1945) -kirjassa: "-- sillä savupiipusta riippui suurista aidoista helmistä tehty nauha, jonka tulva oli siihen tuonut. —Nyt olemme rikkaita! Nipsu huusi." (s.54) Tämän kirjan tekijätiimi oli tosin sitä mieltä, että rikastumisen täytyy olla ironiaa; siitä kielii 5 huutomerkkiäkin.

Suosittelen tätä niille, joita kiinnostaa Tove Jansson sarjakuvapiirtäjänä. Vaikka itse sarjakuva ei kiinnostaisikaan, lopun pohdiskelut ja vertailut Muumi ja pyrstötähti -kirjaan olivat avartavaa luettavaa!

Osallistun tällä kirjalla Opuscolo-blogin ylläpitämään Janssonin kirjakiusaus -haasteeseen. Tämä oli puoliksi sarjakuva, puoliksi tietokirja, eli hyvin jatketaan sekalaisella homssulinjalla!

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat (1971)

Atuanin holvihaudat, Maameren tarinat #2 (1977) / The Tombs of Atuan, The Earthsea Cycle #2 (1970, 1971)
WSOY
178 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Tenar! Heti kotiin, Tenar!"

Tartuin tähän kirjaan innoissani. Tämän, kuten Maameren velhonkin, olen lukenut kerran aikaisemmin, mutta en muistanut ihan tarkalleen mitä kaikkea Atuanin holvihaudoissa oikein tapahtui. Tämä 2. osa on suurimmaksi osaksi itsenäinen, mutta kyllä se päätyi olemaan yhtä samaa kokonaisuutta Maameren tarinat -sarjassa, joten suosittelen aloittamaan ensimmäisestä kirjasta.

Atuanin holvihaudoissa päähenkilönä ei ole enää Varpushaukka, vaan tällä kertaa on siirrytty ihan muille maille. Nyt ollaan Kargien mailla, kargien jotka esitettiin ensimmäisessä kirjassa ryöstelevinä merirosvoina. Päähenkilönä on pieni tyttö Tenar, jonka papittaret riistävät hänen perheensä luota, sillä tyttö on Holvihautojen uudestisyntynyt Ylipapitar. Perheensä lisäksi häneltä riistetään myös hänen nimensä, ja nyt häntä kutsutaan Arhaksi, uhriksi. Sillä hän on uhri Nimettömille voimille, joiden palveleminen on nyt hänen tehtävänsä. Arha kasvaa holvihaudoilla nuoreksi naiseksi ja pääsee vihdoinkin tekemään ylipapittaren tehtäviä, kuten uhraamaan vankeja pimeään, maan alla olevaan Labyrinttiin. Sitten Arha löytääkin Labyrintistä jotain, mikä ei sinne kuulu, eikä hän tiedä mitä hänen pitäisi tehdä...

Pidin tästäkin kirjasta paljon, ei haitannut yhtään että päähenkilö vaihtui. Olen lukenut vähän sellaista kommenttia, joiden mukaan "vanhemmilta riistetty tyttö, josta tulee papitar" -asetelma on jo jonkinlainen klisee, mutta siihen minä en voi sanoa mitään. Jos se on klisee, minä olen autuaasti tältä kliseeltä välttynyt, joten minusta oli aivan ihanaa lukea tällaista fantasiaa! Ja taas Le Guinin tekemät kartat olivat kiva lisä (vaikkakin tällä kerralla unohdin täysin, että Holvihautojen ja Labyrintin kartta löytyivät kirjan lopusta... Hyvä se oli viimeistä sivua käännettäessä tajuta, että "ai täällä nämä olikin!").

Mielestäni tarinan parasta antia oli maan alla olevan sokkelon ja siellä kulkemisen kuvailu. Pystyin niin kuvittelemaan Arhan kävelemässä siellä täydessä pimeydessä, vain tuntoaistinsa varassa. Hänen itsevarmuutensa oli ihailtavaa; itse en kyllä uskaltaisi samaan paikkaan hortoilemaan!
Suomennoksessa taisi olla muutama vanhahtava sana, jota en ymmärtänyt -- mutta en ole satavarma oliko se juuri tässä kirjassa vai vasta kolmannessa, koska luin 4 ensimmäistä osaa melko putkeen ja kyseiset kirjat menevät minulla hiukan sekaisin (nyt olen jo "viidennessä" osassa, päivitykset ei vain meinaa pysyä perässä...). Lukemiseni tahti aiheuttaa myös sen, että tekstini tämän sarjan kirjoista taitaa jäädä vähän lyhkäisiksi! Ensi kerralla tiedän paremmin: muistiinpanot!

P.S. En taaskaan voi kehua kantta (Arhan hiustenväri on kaiken lisäksi musta, ei vaalea kuten kannessa).

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva (1945)

Muumit ja suuri tuhotulva (1992, 2. painos) / Småtrollen och den stora översvämningen (1945)
WSOY
54 s.
kansi: Tove Jansson
kieli: suomi (suomentanut Jaakko Anhava)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★

"Oli varmaan jo iltapäivä eräänä elokuun lopun päivänä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä saapuivat suuren metsän sisimpiin sopukoihin."

Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa. Olin kyllä kuullut tästä, ensimmäisen kerran yläasteella, mutta jostain syystä silloin päätin, että kirja kuulostaa tylsältä (vaikka muumifani olinkin). Muistaakseni tässä kirjassa oleva Toven piirrostyyli tuntui silloin kovin oudolta -- verrattuna animaation tyyliin. Nyt en voisi olla enempää eri mieltä. Olen alkanut pitää enemmän Toven vesivärimäisen soljuvasta ja "rosoisesta" tyylistä kuin animaation täydellisen pyöreistä ja väritetyistä muumeista. Varsinkin Toven tussityöt ovat ällistyttäviä, rakastan niitä yksityiskohtia.

Muumit ja suuri tuhotulva -kirjassa Muumipeikko ja Muumimamma etsivät Muumipappaa, joka on lähtenyt hattivattien matkaan. He joutuvat monen moneen seikkailuun, pääsevät juomaan vihreästä limonaatijoesta, purjehtivat merenpeikkojen kanssa, saavat uusia ystäviä ja lopulta löytävät Muumipapan ja kauniin pienen laakson...

Tämä oli ensimmäinen muumikirja, minkä Tove Jansson kirjoitti. Minusta se on oikein suloinen pieni lastenkirja. Siinä tapahtuu paljon iloisia asioita, mutta myös surullisia; tapahtumia ei selitetä paljoa, mutta ei niitä tarvitsekaan. Se tuli yllätyksenä, että muumit asuivat ennen kaakeliuuneissa (vaikka kyllähän animaatiossa siihen suuntaan jotenkin viitattiinkin esi-isäjaksoissa...). Tämä kaakeliuunikohta tuntui senkin vuoksi oudolta, että siinä viitattiin ihmisiin:

"Niinä aikoina he asuivat yhdessä talonpeikkojen kanssa ihmisten kodeissa, yleensä kaakeliuunien takana." "—Tiesivätkö ihmiset meistä silloin? kysyi Muumipeikko. —Jotkut', vastasi hänen äitinsä. —Enimmäkseen he huomasivat meidän kylmänä tuulahduksena niskassa—yksin ollessaan."

Olen aina ajatellut, että Muumimaailma on oma maailmansa, johon meidän maailman ihmiset ei kuulu. Tai siis kyllähän Muumilaaksossa asuu ihmisiä, mutta he ja muumit ovat samankokoisia. Edellä mainitussa kohdassa sai taas sen kuvan, että muumit ovat pienempiä kuin ihmiset ja vähän niin kuin suomalaisen vanhojen uskomuksien pienet tontut ovat (niitä ei koskaan näe, mutta salaa ne nurkissa kipittävät). Kirjan alkuperäisessä nimessä kylläkin mainitaan "småtrollen" ("pikkupeikot"), mistä ainakin minä saan erilaisen mielikuvan kuin muumeista. Kirjan nimenhän tosin päätti kustantaja eikä Tove, kuten kirjan esipuheessa kerrotaan.

Minusta tuntuu, että lapset pitäisivät tästä enemmän kuin minä, mutta oli silti mielenkiintoista lukea tämä Toven ensimmäinen "happy end" -tarina ja huomata yhtäläisyyksiä Toven tuleviin muumitarinoihin. Muun muassa muurahaisleijonan kuoppaan tippuminen ja tulvasta pelastuminen, tässä kirjassa ne olivat kuin miniversioina.

Hauska yksityiskohta, että Tove on piirtänyt mukaan Fazerin suklaata.

Osallistun tällä kirjalla Opuscolo-blogin ylläpitämään Janssonin kirjakiusaus -haasteeseen. Ensimmäinen askel kohti homssuista elämää otettu!

Haastevastaus: Muumikirjat ja minä

Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa heitti minulle muumihaasteen, joka alunperin lähti Opuscolon blogista. Tove Janssonin juhlavuodesta on ehtinyt mennä jo pari kuukautta, mutta en ole saanut vielä Vuosi Toven matkassa -haastetta etenemään. Pari muumikirjaa tässä on kuitenkin kesken, joten en ole ollenkaan huolestunut miten tämä haaste etenee minun osaltani.

Haasteen säännöt (kopioitu Opuscolo-blogista):
- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

_____________________________

Muumikirjat ja minä

Lapsuudessani en muista minulle luettaneen yhtään muumikirjaa. Muumi-innostukseni lähti ihan täysin kaikkien tuntemasta japanilaisesta animaatiosarjasta. Jokainen jakso oli pakko katsoa, ja jos olin harrastuksissa jonkin jakson aikaan, piti jakso nauhoittaa. Noh, piti oikeastaan muutenkin. Näitä jaksoja sitten katsoin uudestaan ja uudestaan, että jossain vaiheessa vhs-kasettien kelaaminen ei enää onnistunut. Voi sitä tuskaa, kun en voinut enää katsella yhtä lempijaksoani, jossa muumimamma ottaa "vampyyrin" hoiviinsa... Myös Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuva oli kovassa kulutuksessa. Sen katsoin joka joulu ja omistanpas sen nyt dvd:lläkin.

Lapsena kävin paljon myös Tampereen Muumimuseossa ja minulle nimenomaan se oli "muumimaailma", ei se Naantalin. Kaikki Tove Janssonin työt eivät silloin iskeneet, mutta huhuh kuinka pystyinkin tuijottamaan niitä pienoismalleja tuntikausia. Ne yksityiskohdat ovat vain niin upeita. Edelleenkin tämä muumimaailma on minulle rakas paikka, vaikka viime vuosina en olekaan päässyt ihailemaan Toven töitä.

Ensimmäisen muumikirjani taisin lukea vasta ala-asteen loppupuolella. Muistan menneeni äitini kirjahyllylle, niin kuin joskus tein, selailemaan "viisaita aikuisten kirjoja". Sieltä löysin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kirjan, joka kiinnosti näkymättömästä lapsesta kertovan animaatiojakson vuoksi. Luin kirjan yhdeltä istumalta, vaikka silloin hiukan harmitti kuinka kirjan tyyli oli ihan erilainen animaatioon verrattuna. Tunsin itseni kuitenkin niin aikuiseksi lukiessani sitä! Muistan pitäneeni eniten Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin -tarinasta. Aluksi sen tuntui ahdistavalta, mutta sitten loppua lukiessa tulikin hyvä mieli, kun Vilijonkka kohtaa myrskyn.

Tuon kokemuksen jälkeen olen ollut innoissani myös muumikirjoista ja varsinkin sarjakuvista. Monen monta esitelmää olen koulussa pitänyt Tove Janssonista. En ole lukenut muumikirjoja pitkään aikaan, mutta voisin sanoa, että tällä hetkellä Muumi ja pyrstötähti on suosikkini. Kaikkia kirjoja en ole lukenut, mutta hyvä niin, ehkä saan kokea yllätyksiä tänä vuonna Vuosi Toven matkassa -haasteen parissa!

Haastan seuraavat blogit:

Todella vaiheessa / Reta
Matkalla Mikä-mikä-maahan / Anna J
La Petite Lectrice / Katri

Toivottavasti pidätte muumeista! :)

Ursula K. Le Guin: Maameren velho (1968)

Maameren velho, Maameren tarinat #1 (1976) / Wizard of Earthsea, The Earthsea Cycle #1 (1968)
WSOY
227 s.
kansi: Seppo Linqvist
kieli: suomi (suomentanut Kristiina Rikman)
mistä minulle: kirjastosta.
arvosana: ★★★★

"Gontin vuorisaari, jonka ainut huippu nousee orpona yli puolitoista virstaa myrskyjen riepotteleman Koillismeren pinnasta, on kuulu velhoistaan."

Luin tämän ensimmäisen kerran joskus lukioikäisenä, kun Ghiblin elokuva Maameren tarinat (jap. ゲド戦記, Gedin sotakronikat) sai minut innostumaan Ursula Le Guinin luomasta maailmasta. Elokuva oli mielestäni keskinkertainen, mutta Le Guinin kirjoihin ihastuin. Jätin kuitenkin silloin lukemisen kesken toiseen kirjaan, kun kolmannen kirjan teinipoika päähenkilönä ei innostanut. Päätin tällä kertaa kuitenkin kokeilla uudestaan josko pääsisin toista kirjaa pidemmälle.

Kirjan päähenkilö on nuori poika Duny, joka asuu yhdessä Maameren saarista, Gontissa. Duny näyttää taipumuksensa velhouteen jo nuorena auttaessaan kyläänsä puolustautumaan Kargin ryöväreitä vastaan. Hän aloittaa taikuusopintonsa ensin pahaisen naapurinmuorin opissa, mutta mutkien kautta päätyy Roken saaren Velhojen kouluun. Duny, jota kutsutaan nyt Varpushaukaksi, oppii taitavaksi velhoksi. Hän osaa nostattaa tuulen ja tehdä illuusioita, mutta sitten hänen kokemattomuutensa saa hänet vapauttamaan pahuuden varjon...

Olen kuullut tästä kirjasta eriäviä mielipiteitä. Kieli on vanhahtavaa, tarina on lyhyt ja pinnallinen, hahmoista ei saa otetta... Minä kuulun kuitenkin siihen joukkoon, joka pitää tästä kirjasta paljon. Siitä kyllä olen yhtä mieltä, että kirja on aivan liian lyhyt! Välillä ärsytti se, kun jokin tulevaisuudessa tapahtuva uskottomattoman jännittävä seikkailu kuitataan vain yhdellä lauseella -- alkoi kismittää, että eikö tästä hurjasta seikkailusta voisi kertoa enemmänkin kun piti kerran mainita! Toisaalta mielestäni hyvä ratkaisu, että lukijan mielikuvitukselle jätettiin tilaa, mutta hetkittäin toivoin, että jostain tapahtumasta olisi selitetty enemmän.

Le Guinin luoma maailma on mielestäni todella mielenkiintoinen. Minusta oli ihanaa seurata Varpushaukan matkaa sisäkannessa olevasta kartasta, joka on todella tarkasti suunniteltu. Ihanaa aina kun kirjailija jaksaa panostaa luomaansa maailmaan. Tarina on kirjoitettu melkein 50 vuotta sitten, mutta edelleen se toimii ja mielestäni nykyajan lapset/nuoret voisivat hyvin ottaa tämän lukemistoonsa Potterien rinnalle (jokuhan Pottereita väittikin kopioksi tästä kirjasta; muutama yhteneväisyys on, mutta itse en kyllä ihan kopioksi väittäisi).

Ymmärrän kyllä sen, miksi joku sanoisi, että henkilöistä tai tarinasta ei oikein saa otetta. Tarina on periaatteessa kirjoitettu melko yksinkertaisesti eikä se syvenny hirveästi mihinkään, vaikka tapahtumia onkin paljon. Näen sen, mutta minua se ei haitannut yhtään. En tiedä luinko satuinko vain lukemaan tämän kirjan juuri oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa, mutta jotenkin tämä tarina iski minuun tosi hyvin. Minulla se toimi, että sain paikata tyhjät kohdat omalla mielikuvituksellani ja oikeastaan se oli rentouttavaa. Voisikohan sanoa, että tarina oli filosofisen yksinkertainen? Suosikkiasioitani oli varsinkin Varpushaukan vapauttama varjo ja se koko tarina varjon ympärillä. En tiedä oliko varjon tarkoitus olla symbolinen, mutta pidin sitä sellaisena ainakin osittain, ja minusta se koko idea oli jotenkin vain niin hyvä!

Vaikka pidinkin tästä kirjasta paljon ja tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, joiden pariin voin palata vielä kahdenkin lukukerran jälkeen, ihan viittä tähteä en raskinut antaa. Ihailen Le Guinin mielikuvitusta, mutta silti jokin pieni juju tästä kirjasta puuttui, että olisin täydet pisteet antanut. Fiiliksestä kiinni.

P.S. Mielestäni kansi on aivan kauhea. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että se on 70-luvulla tehty... Halusin lainata uudemman painoksen (on kiva kun on jotain kaunista katseltavaa), mutta se oli valitettavasti jo lainassa.

Talven luetut 2013-2014

Näin se aika kiitää. Vaikka tuntuu siltä, etten ole ehtinyt lukea yhtään mitään viime aikoina, niin kyllähän tässä listassa silti muutama kirja on. Listasin myös muutaman sarjakuvan, josta en blogannut. Tässä siis lukemani kirjat (ja sarjakuvat) joulukuun (2013), tammikuun ja helmikuun (2014) ajalta:

Patricia C. Wrede:
Lohikäärmeen etsintä (1991)

Bill Willingham:
Fables, The Deluxe Edition, Part Two (2010)

Meg Cabot:
Abandon (2011)

Ursula K. Le Guin:
Maameren velho (1968)
Atuanin holvihaudat (1971)

_________________________

BLOGGAAMATTOMAT:

Rei Hiroe:
Black Lagoon vol. 1-5 (alunperin 2002-, Suomessa 2009-)

Tämä väkivaltainen "nuorten miesten" sarjakuva kertoo sekalaisesta palkkasoturiryhmästä, joka toimii Kaakkois-Aasian merillä 1990-luvulla.
Olin tästä innostunut teini-ikäisenä, mutta jostain syystä sarja jäi kesken. Päätin yrittää uudelleen, mutta huonoin tuloksin. Tarina oli alusta asti väkivaltainen, mutta kun soppaan heitettiin mukaan pedofiliaa ja murhaavia lapsia, minulta meni lukemisesta maku. Voin uskoa, että sarjassa myöhemmin ilmenee syvällisempikin tarina, mutta tässä vaiheessa tapahtumat tuntuivat vain huomionhaulta, tyyliin "mitäs shokeeraavaa keksisi tällä kertaa".

Rumiko Takahashi:
Inuyasha vol. 1-20

Tämän tarinan keskiössä on 15-vuotias uudelleensyntynyt papitar ja puolidemoni, jotka seikkailevat Sengoku-kauden (1450-1600) Japanissa.
En oikein innostunut tästä tämän ilmestyessä, mutta nyt voisin ahmia tätä tarinaa koko ajan! Hahmoista löytyy jopa syvyyttä, vau. Tarinassa on kauhupiirteitä, mikä vuoksi se ei aivan lapsille sovi, ja siitähän minä tykkään. Tarina pitää myös romantiikannälkäisen puoleni kylläisenä. Sitä ei ole liikaa eikä se ole kliseistä, ja jos se välillä siihen suuntaan viittaakin, on aika mätkiä hirviöitä. Oiva yhtälö minulle! Vähän tosin on ollut näkyvissä toistoa, joten saa nähdä kuinka kauan sarja pysyy hyvänä.

Yuu Watase:
Fushigi Yuugi vol. 1-3

Tässä 15-vuotias tavallinen koulutyttö lukee outoa kirjaa, jolloin päätyy keskiaikaista Kiinaa muistuttavaan maailmaan, jossa häntä pidetään legendaarisena rauhaa tuovana Suzakun neitona.
Tämänkin otin uudelleen luentaan. Muistaakseni tämä oli ensimmäisiä romanttisia sarjakuvia, joita luin, ja olin aivan tämän lumoissa sen ilmestyessä. Nyt vanhempana lumoa ei löydy. Suoraan sanottuna vain kliseistä tyttöjen sarjakuvaa.

__________________________

KESKEN JÄÄNEET:

Jätin kesken Patricia C. Wreden Lohikäärmeen retkikunnan. Alusta alkaen oli samanlainen fiilis kuin edellistäkin kirjaa luettaessa, mutta silti päätin antaa kirjalle mahdollisuuden ja pakotin itseni jatkamaan. Luin kirjaa aika nopeasti puoleen väliin asti, mutta sitten luovutin, koska en vain löytänyt enää mitään syytä jatkaa. Ihan ok tarina ja nuorempana olisi varmasti iskenyt paremmin, mutta jatko-osat eivät vain pysyneet yhtä hauskoina kuin ensimmäinen osa.

Aloitin myös lukemaan Mats-Eric Nilssonin Aitoa ruokaa La petite lectrice -blogin Katrista esimerkkiä ottaen. Teksti on tosiaan kuitenkin aika rankkaa (jopa pientä pakokauhun fiilistä on ollut ilmassa...), joten pyrin lukemaan kirjaa pikku hiljaa enkä usko että se koskaan blogiini päätyy.